Parlamenttikirjasto

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Jouluntoivotus

Eduskunnan kirjaston blogitoimitus toivottaa lukijoilleen Hyvää ja Onnellista Joulua!


Uudet blogikirjoitukset julkaistaan tammikuussa.

Timo Turja

perjantai 18. joulukuuta 2009

Arvokkaat kokoelmat näkyviksi ja käyttöön

Miksi ylläpitää kalliita kokoelmia, jos kaikki kuitenkin on siirtymässä Internetiin, kuten yleinen uskomus näyttää olevan. Miksi nähdä kaikki tämä vaiva, jos käyttäjät äänestävät hiirellään?

Suomen tieteellinen kirjastoseura ja Kokoelmakartta-konsortio järjestivät Tieteiden talossa 16.11.2009 seminaarin, jonka teemana oli Miten tehdä kokoelmat näkyviksi. Valtion taidemuseon kehitysjohtaja Susanna Petterssonin esityksessä vastauksia haettiin kolmesta näkökulmasta: kokoelmat, niiden arvottaminen ja käyttö.

Tarpeeseen vai varastoon
Museot ovat syntyneet taiteenkeräilijöiden kokoelmista. Millaisia teoksia kokoelmiin kelpuutettiin? Teosten piti olla esimerkillisiä, edustaa jotakin koulukuntaa, niiden piti olla klassikkoja, rakentaa jotakin kertomusta. Tänä päivänä pitää Petterssonin mukaan kokoelmissa tehdä painotuksia ja varmistaa niiden käyttömahdollisuudet, verkossakin. Se, mitä tänäänkin hankitaan taidekokoelmiin, sisältää aina arvottamista ja luokittelua.

Tämän päivän kirjastoista on vähän vaarallista puhua keräilijöinä. Kurt De Belder, Leidenin yliopiston kirjaston johtaja, totesi IGelu 2009 -kongressissa, että kirjastojen kokoelmia pitää kehittää ”from just in case to just in time” –periaatteella. Kirjastojen kokoelmissa ei ole paikkaa museaaliselle aineistolle. Tämä varmistetaan Belderin mukaan sillä, että hankinta painottuu asiakkaiden välittömiin tarpeisiin.

Taidekokoelmiin hankittiin arvokkaina pidettyjä, kuuluisien taiteilijoiden töitä. Kirjakokoelmien arvon yhtenä mittarina on käyttö (hyöty). Kirjastojen kokoelmiin hankitaan hyödyllisenä ja arvokkaana pidettävää aineistoa – painettuina tai käyttöoikeuksina sähköisiin aineistoihin.

Mikä määrittää kokoelman arvon? Onko tärkeintä aineiston välitön arvo asiakkaalle? Raine Wilén esitti kokoelmakarttaseminaarissa, että Conspectus-tasokoodien mukaan kokoelman kattavuuden mittari voi perustua paitsi käyttäjien tarpeisiin myös tieteenalan maailmanlaajuiseen julkaisutuotantoon.

Entä klassikot? Entä kokoelmien johdonmukaisuus, syvyys omilla erikoisaloillaan? 15 viime vuoden aikana tieteellinen tieto on kaksinkertaistunut, mutta mikä siitä on arvokasta, uutta luovaa. Kokoelmakarttaseminaarissa puhunut Anto Leikola luetteli pari kymmentä klassikkokirjoja tuottanutta tiedemiestä 1600-luvulta lähtien. Kaikki eivät saaneet arvostusta omana aikanaan ja on ei-luettuja klassikkoja, joiden teoksista puuttuu käännöksiä.

Kokoelmia käytetään edelleen – paljon
Miten kokoelmat saadaan näkyviksi ja käyttöön? Kirjastoluettelot ovat käyntikortteja kirjastoihin, mutta vielä pitkälti eräänlaisia päätepysäkkejä. Tiedonhausta ”tapahtuu” niin paljon näyttöluetteloiden ulkopuolella. Verkkoaineistosta vain murto-osa sisältyy perinteisiin luetteloihin. Amsterdamin kaupunginkirjaston hakukonetyyppinen AquaBrowser yhdistää sekä verkkoaineiston että kirjastoaineiston. Tämän lisäksi kirjasto tarjoaa myös perinteisen classic-käyttöliittymän.

Kokoelmakarttahankkeessa on edistetty kirjastokokoelmien kuvailua. Kokoelmakuvailujen tietokanta tarjoaa tietoa lähinnä toisille kirjastoille eikä se ole kovin kattava. Tampereen yliopiston kirjasto on esitellyt kokoelmien evaluoinnin tuloksia ainelaitoksille. Tieteenalakohtaisten kokoelmien kuvailevalla tiedolla on merkitystä mm. tuleville hankinnoille ja kokoelmien tehokkaammalle käytölle, ainelaitosten asiantuntemusta käyttäen.

Painettujen kokoelmien kansallisen yhteiskäytön tehostamista on pohdittu Linnea2-konsortion yleiskokouksessa 9.10.2009. Sähköinen aineisto on jo yhteiskäytössä. Kirjastojen painetun aineiston avaamista kaikille pitäisi tukea hyvin toimivalla kaukopalvelujärjestelmällä, ei kirjastojen kautta vaan suoraan tiedontarvitsijoille, asiakkaille. Ei hankittaisi kaikkea, kun kaukopalvelu toimii. ”Olisi tärkeä hyväksyä asiakkaiden valinnat ja se, etteivät asiakkaat välttämättä halua juuri sitä aineistoa, joka kirjastohenkilökunnan näkökulmasta olisi parasta.”

Kaikki ei ole siirtymässä Internetiin. Kokoelmia tullaan käyttämään paikallisesti vielä sukupolvien ajan. Toivottavasti kokoelmat saadaan näkyvämmiksi viemällä tiedot niiden sisällöstä sinne, mistä tietoa haetaan – verkkoon hakukoneiden ulottuville. Asiakkaat antavat kokoelmille arvon käyttämällä kirjaston kokoelmia olivatpa ne missä kirjastossa tahansa.


Kaisa Paavilainen

perjantai 11. joulukuuta 2009

Kieli se on mun rattoni

Eräs sattumalta tapaamani kansanedustaja tokaisi minulle käytävällä ystävällisesti, että "No päevee!" Ja nauroi siihen perään, että "Niin, vaikken minä savolainen olekaan! On vain niin mukava käyttää näitä sanoja." Tästä meille sukeutui hetkeksi keskustelu sanoilla herkuttelusta.

Mielenkiinnon kohteet ja kiinnostuneisuus asioihin tietysti suuresti vaihtelee ihmisillä. Ymmärrän kyllä, ettei kaikissa kieli herätä kiinnostusta, ennemmin olankohautuksen. Toisissa se taas aiheuttaa valtavan voimakkaita tunteita. – Yleensä puolesta tai vastaan.

Surullinen esimerkki jälkimmäisestä on törkeät herjaukset, joiden kohteeksi internetissä joutui tuttu virkamies.

Itselleni kieli tosiaan on herkkua. Savoa tai slangia, kaikki kelpaa. Kuten tapaamani kansanedustaja, omaksun sanan sieltä, toisen täältä. En kuitenkaan yleensä selittele tätä kuriositeettia, ellei joku erikseen kysy. Jos sanon tutulleni ihmetellen "Ai ovvai!?" saatan vain toivoa, että hän huomaa hämäläisen vireen. – Tai ei ainakaan pidä minua outona kielenkäyttöni vuoksi.

Kyllä, minulle on luettu lapsena! Tätä perinnettä olen jatkanut. Omien lasten käyttämä kieli on salaa ylpeydenaiheeni. Oli aika liikuttavaa, kun 11-vuotias poikani sanoi juuri: "Minä haluan, että sinä luet meille Harry Potter seiskan. On niin ihanaa, kun luet." Perinne siirtyy sukupolvelta toiselle. Olen kiitollinen mummolleni, joka vei minut ensimmäisen kerran "lainastoon", Lahdessa Möysän sivukirjastoon, jota ei enää ole.

Pysähdyinpä tässä katsomaan Oddasatia, saamelaisten, noiden Suomen intiaanien omaa uutisohjelmaa. Saamelaisille oli juuri luvattu vuodeksi 2010 määräraha 20 000 €, jolla saadaan juuri ja juuri yksi uusi oppikirja kouluun. Tuli mieleen onko saamelaisilla yhtäkään omaa kirjastoa? Sithää em miä tiäräkkää.

Mutta se virkamies, joka joutui herjausten kohteeksi. Miksi? Olemalla ruotsinkielinen.

Tuli hyvä mieli kirjailija Kjäll Westön kirjoittamasta kolumnista (Yhteishyvä 12/09, s. 37). Westö pohtii kielikysymyksiä rauhallisesti, kertoen olevansa kotonaan niin suomeksi kuin ruotsiksi, vaikkei ole syntynyt kaksikieliseksi. Kun hän ilmiselvästi taitaa ruotsin ohella hyvin suomen, ei voi kuin olla kateellinen, positiivisessa mielessä.
http://www.digipaper.fi/yhteishyva/36082/

Oma ruotsini joutui hunningolle yhdeksännellä luokalla. Tuli ikävä opettaja. Oma vikahan se oli, että kieli jäi retuperälle. Kaduttaa. Katumus johti siihen, että 2000-luvulla luin joitakin dekkareita ruotsiksi. Nyt en ehdi valitettavasti lukea kuin ruotsinkielistä Bamse-lehteä. Silti olen saanut paljon tästä vähästäkin harrastuneisuudestani. Olen oppinut koko ajan uutta Suomen kielestä lukemalla vaikka Agatha Christietä ruotsiksi. Ruotsinkieliset kirjat haen tietenkin kirjastosta. Vad kul att vi har bibban!

http://fi.wikipedia.org/wiki/Bamse


Raija Hietala

perjantai 4. joulukuuta 2009

Sodan monet kasvot

Tänä syksynä olen päässyt hyvin kirjauutuuksiin kiinni. Hotakainen, Westö ja Mankell on luettuna, parhaillaan on menossa Per Pettersonin Hevosvarkaat, johon tartuin kun Suojelupoliisin historia jäi kesken. Paras teos kuitenkin tähän asti on ollut Henrik Meinanderin uusin kirja Suomi 1944: sota, yhteiskunta, tunnemaisema.

Meinander ei petä tälläkään kertaa. Pidän hänen tyylistään kirjoittaa historiaa kiinnostavasti ja yleistajuisesti. Teksti soljuu eteenpäin ja lukeminen on nautinto. Meinander toteaa itsekin vuoden 1944 olevan monesti läpikäyty ajanjakso, mutta hän on ottanut kirjaan uuden näkökulman. Sotavuoden tapahtumien lisäksi Meinander kuvaa vuoden 1944 ilmiöitä, tunnelmia ja tunteita.

Sodan eteneminen asemasodasta hyökkäysvaiheeseen on kuvattu vain päällisin puolin menemättä jokaisen taistelun yksityiskohtiin, mutta sodan vaiheet Tienhaaroineen ja Tali-Ihantoloineen tulevat silti selväksi, samoin kuin presidentin ja hallituksen tasapainoilu rauhaa tunnusteltaessa.

Arki ja yhteiskunnan tila vuonna 1944 ovat vahvasti esillä. Kerrotaan syntyneestä yhteisyyden tunteesta ja tilanteesta kotirintamalla, missä kotityöt jäivät naisten harteille. Uutisia ja sotaraportteja kokoonnuttiin kuuntelemaan niihin kylien taloihin, missä oli jo radio. Olavi Virta ja Harmony Sisters viihdyttivät sotatilan suvaitsevaisuussääntöjen puitteissa. Elokuvateatterit näyttivät dokumenttien, opetuselokuvien ja uutiskoosteiden lisäksi amerikkalaisia ja saksalaisia elokuvia. Clark Gable ja Ingrid Bergman ihastuttivat. Meinander käy läpi myös tiedeyhteisön tilaa ja nostaa esiin kirjallisuushistoriaa.

Oman tilansa saa pakolaisten ja siirtolaisten evakuoinnit ja näiden ihmisten elämän järjestäminen. Sotalapsilla on oma traaginenkin historiakuvauksensa, ja työtä ja asuntoja piti järjestää myös sodasta palaaville. Meinander kertoo myös, miten sodasta palattiin ja miten kaatuneet saatettiin kotiin ja hautaan. Suomi oli muuten ainoa maa toisessa maailmansodassa, joka pyrki tuomaan kaikki vainajat taistelutantereelta kotipaikan multiin.

Sota-aika on taas esillä, talvisodan syttymisestä tuli juuri 70 vuotta täyteen ja itsenäisyyspäivää vietämme viikonloppuna. Helsingin Sanomien kuukausiliite kertoo marraskuun numerossa tuntemattomista ja nuorista sotilaista, jotka joutuivat sotaan vuonna 1939 tietämättä, että sotaa kestäisi monta vuotta. Osa selvisi ja osa ei: kuukausiliite kertoo, millaisen elämän ovat saaneet elää ne jotka eivät kaatuneet. Sodasta ei kuitenkaan yleensä jälkikäteen puhuttu. Tunteet oli eliminoitu jo sodassa ja purkautumiskeinoja ovatkin olleet unet, kuolemanpelko ja humalatila.

Kristiina Hakala

perjantai 27. marraskuuta 2009

Varastokirjaston juhlaa

Suomalaisen kirjastoverkon tärkeä lenkki, Varastokirjasto on juhlinut 20-vuotista olemassaoloaan. Tapahtuman kunniaksi lokakuun lopussa järjestetyssä seminaarissa ja seminaarin yhteydessä pidetyssä juhlatilaisuudessa kiitettiin Varastokirjaston toimintaa ja kehuttiin varastokirjastokonseptin käyttökelpoisuutta.

Juhlaseminaarin johtoteemana oli painetun aineiston rooli digitoituvassa maailmassa. Digitaaliset aineistot ovat valloittaneet alaa ja painettuna ilmestyneitä aineistoa tullaan muuntamaan digitaalisiksi. Kirjastoille tarjoutuu tällöin edellytyksiä luopua sellaisista painetuista aineistoista, jotka ovat saatavilla myös sähköisinä. Näistä aineistoista säilytetään varastokirjastoissa painettuja kappaleita, joita voidaan tarpeen vaatiessa saattaa tarvitsijoiden käyttöön.

Digitaaliset aineistot lisääntyvät, mutta ne eivät täysin korvaa painettuja aineistoja. Perinteisessä paperimuodossa tuotetaan edelleen uusia julkaisuja eikä kaikkea tähän asti painettuna julkaistua tulla muuttamaan sähköiseksi. Kirjastot tulevat näin ollen jatkossakin elämään painettujen aineistojen kanssa kiinteässä suhteessa, joka tosin vaihtelee kirjaston tyypin ja kokoelmapolitiikan mukaan. Varastokirjastoja tullaan siis tarvitsemaan edelleen säilytyspaikkana vähän käytetylle ja ajankohtaisuutensa menettäneelle aineistolle ("painetun aineiston pitkä häntä"), jota kirjastot siirtävät hyllyistään uuden paperisen aineiston tieltä.

Eduskunnan kirjasto on pohtiessaan tiloissaan olevien painettujen kokoelmiensa rakennetta tukeutunut voimakkaasti mahdollisuuteen sijoittaa aineistoja Varastokirjaston kokoelmiin. Jo pian Varastokirjaston perustamisen jälkeen, 1990-luvun alusta alkaen on siirretty kirjoja ja kausijulkaisuja Kuopioon. Viime aikoina Eduskunnan kirjastossa on ryhdytty arvioimaan myös ulkomaisten valtiopäiväasiakirjojen todellista tarvetta lähivarastoissa. Perinteisesti nämä dokumentit on katsottu kirjaston perusaineistoiksi.

Ulkomaisten parlamenttidokumenttien sijoittamiseen etävarastoon liittyy tiettyä problematiikkaa. Aineistot ovat netissä yleensä vain 1990-luvulta. Yksittäisen maan asiakirjojen systematiikkaan perehtymättömälle aineistojen käyttö voi olla hankalaa –kun ne ovat etävarastossa hankaluudet kasvavat, koska hyllyssä selailun rajoitukset lisääntyvät.

Kirjastojen on kuitenkin rajattujen tilojen maailmassa rakennettava kokoelmansa käytön ja arvioidun käytön ohjaamana, ellei heillä ole kansallisia tai muita velvollisuuksia määrättyjen aineistojen säilyttämiseen. Eduskunnan kirjaston ulkomaisten valtiopäiväasiakirjojen käyttöaste on ollut lähes nolla eräitä maita (mm. Ruotsi, Iso-Britannia) lukuun ottamatta. Asiakkaan pystyessä yksilöimään tarpeensa esim. viitteiden perusteella olisi aineisto Varastokirjaston erinomaisten kaukopalvelujärjestelyjen avulla nopeasti saatavissa käyttöön – uudessa tilanteessa myös muihin suomalaisiin kirjastoihin Eduskunnan kirjaston ohella. Kuopiossa on tutkijoilla nykyään luotu myös mahdollisuus käyttää aineistoja paikan päällä.

Eduskunnan kirjasto pyrkii jatkossa säilyttämään käytettyjä ja tärkeitä valtiopäiväasiakirjasarjoja lähivarastossaan. Niiden parlamenttiaineistojen osalta, joita ei esim. löydy Aurorankatu 6:sta vaan Kuopiosta, maailmalta tai Internetistä, kirjasto pyrkii tarjoamaan tarvitsijoille asiantuntemusta tiedonhakuun opastamisen, tietopalvelun ja kirjallisuuskokoelmiensa kautta.


Kaarlo Mäkelä

perjantai 20. marraskuuta 2009

Uusia kirjastoja ja vanhasta uutta

Pääkaupunkiseudun kirjastomaailmassa tapahtuu seuraavalla vuosikymmenellä näkyviä muutoksia. Helsingin kaupunginkirjasto suunnittelee uutta kirjastorakennusta musiikkitalon ja sanomatalon lähettyville. Kirjastorakennuksen on tarkoitus valmistua Suomen itsenäisyyden juhlavuonna 2017. Jo sitä ennen vuonna 2012, juuri parahiksi ennen IFLAN Helsingissä pidettävää suurta kansainvälistä kirjastoalan konferenssia, syntyy Suomen suurin tieteellinen kirjasto, kun Helsingin yliopiston kirjaston keskustakampuksen kirjasto valmistuu Kaisaniemeen. Kirjastoon yhdistyvät mm. humanistinen, oikeustieteellinen, teologinen ja valtiotieteellinen tiedekuntakirjasto kokoelmineen ja henkilökuntineen. Nämä kaksi uutta kirjastoa ydinkeskustan alueella luovat uutta kaupunkikuvaa ja parantavat kaupunkilaisten ja yliopistoväen kirjastopalveluja.

Myös Eduskunnan kirjastossa valmistaudutaan eduskuntakiinteistön peruskorjauksen 2007-2017 yhteydessä kirjaston tilojen uudelleenjärjestelyyn. Kirjaston vuoro vaiheittain etenevässä peruskorjauksessa tulee vuonna 2011-2012. Seuraavana vuonna 2013 tuleekin kuluneeksi sata vuotta siitä, kun Eduskunnan kirjastosta tuli yleisölle avoin kirjasto. Kirjaston nykyiset tilat on suunniteltu 1970-luvulla juuri ennen tietotekniikan tuloa kirjastoon. Kirjastotyön ja asiakkaiden tarpeiden mukaisia muutoksia tiloissa on tehty vuosikymmenien myötä. Kirjaston tietopalvelulle järjestettiin oma päivystystila 1990-luvun alussa ja kirjastokortistojen paikan ovat vallanneet asiakkaiden tietokoneet. Tiedonhallinnan koulutukselle eristettiin oma tila kirjaston alimmaisen kerroksen äärimmäisestä nurkasta. Aika on ajanut ohi jo näistäkin tilaratkaisuista. Suurimmat muutostarpeet asiakastiloissa ovat tällä hetkellä asiakkaiden ryhmätyötilan järjestäminen ja päivystyksen keskittäminen yhteen pisteeseen. Sen lisäksi tutkijansali, koulutustila ja asiakkaiden taukotila siirtyvät toiminnallisesti parempaan paikkaan.

Tilojen uudelleenjärjestelyyn liittyy myös aineistojen sijoittaminen niin, että asiakkaat pääsevät helposti kiinni sekä painettuun että sähköiseen aineistoon. Pyrkimyksenä on, että kirjaston tilat palvelevat yhteisöllistä tavoitetta eli eduskuntatiedon, oikeudellisen tiedon ja yhteiskuntatiedon saatavuutta kaikille kansalaisille.

Eduskuntakiinteistö on kokonaisuudessaan suojeltu ja museovirasto valvoo kaikkia muutoksia, joita eduskunnan kolmessa eri-ikäisessä peruskorjaukseen joutuvassa rakennuksessa tehdään. Kirjaston aula, asiakaspalvelutila ja lukusali ovat kirjaston tiloista tarkimmin suojellut. Myöskään työhuonekerrosten käytävätiloihin ei voida tehdä suuria muutoksia. Tämä rajoittaa työhuoneiden merkittävämpää uudelleen järjestelyä. Suurin parannus työoloihin tulee olemaan talotekniikan perusteellinen uusiminen, jonka jälkeen ilmastointi, lämmitys ja viilennys toimivat kuten on tarkoitettu. Ergonomiaan, muunneltavuuteen, esteettömyyteen, akustiikkaan ja tieto- ja viestintätekniikkaan tullaan kiinnittämään erityistä huomiota tiloja ja niiden kalustusta suunniteltaessa.

Suuri haaste kirjastolle on peruskorjauksen aikainen toiminta. Eduskunnan eniten tarvitsemat palvelut, kuten hankinta, kaukopalvelu ja eduskunnan arkisto, on saatava toimimaan saumattomasti. Tästä meillä on mainiona esimerkkinä Bundestagin kirjaston palvelut aikana, jolloin liittopäivät jo toimivat Berliinissä, mutta kirjasto oli vielä Bonnissa. Palvelut toimivat niin hyvin, että kansanedustajat luulivat kirjaston jo muuttaneen Berliiniin. Emme myöskään halua, että muut asiakkaat unohtavat Eduskunnan kirjaston, vaan pyrimme järjestämään kirjaston kokoelmien ja palveluiden käytön myös peruskorjauksen aikana. Ratkaisu on vielä avoin. Siirtyisimmekö pyörille, kuten kollega tässä blogissa taannoin visioi? Vai ryhdymmekö matkasaarnaajiksi ja jalkaudumme muihin kirjastoihin välittämään eduskuntatietoa?

Marja Oksa-Pallasvuo

perjantai 13. marraskuuta 2009

Vakavaa kirjallisuutta

Olette varmaan kuulleet espoolaisesta kirjastosta, jonne ei aikoinaan tilattu Aku Ankkaa eikä Enid Blytonin Viisikkoja? Syynä oli se, että kirjastoväki halusi kattonsa alle vain laatukirjallisuutta. Akun pyrstösulkia paheksuttiin silloin laajemmaltikin Suomessa. Enid Blyton taas oli saanut maailmanlaajuisesti kuulla olevansa muukalaisvihamielinen ja sanavarastoltaan rajoittunut. Kirjastoalan opiskelijana tuumin silloisen maakuntakirjastoni väen olleen turhan virkaintoisia ja syyllistyneen jopa sensuuriin. Tunsinhan Viisikkoni ja Aku Ankkani.

Olen aikuisena lukenut niin Akua kuin Viisikkoakin, kiitos lapsenmielisyyteni (Ankka) ja omien lasteni (Viisikot). En edelleenkään voi niitä kovin paljon paheksua, mutta aikuisuus tuo syvempää näkemystä. Nykyään tiedämme, ettei Disney itse tehnyt kaikkia ankkatarinoita, vaan lukuisat eri piirtäjät ja käsikirjoittajat. Tarinoissa on siksi "laadullista huojuntaa". Carl Barksin työt nauttivat yleistä ihailua siinä missä jotkin toisten tekemät tarinat ovat laadultaan heikompia.

Ja tuottelias Blyton osasi kirjoittaa lasta miellyttäviä seikkailuja. Vuosikymmen toisensa jälkeen lapset löytävät tarinat joko omin päin tai niiden pariin opastettuina. Aikuisen silmiin saattaa pistää Viisikon Paulin (oikeasti Paula) halu olla poika, koska pojat tekevät niin paljon kivempia juttuja. Hänen serkkunsa, arka Anne, sitä vastoin viihtyy siivoten ja laittaen toisille ruokaa. "Hänestä tulee oikea pikku perheenemäntä." (Myönnän, että olen sensuroinut itse jälkimmäisiä kohtia lukiessani kirjoja lapsille!) Miksi Blyton näin kirjoitti? Se selviää lukemalla teos Enid Blyton : elämäkerta / Barbara Stoney.

Koska kirjastot ovat taistelleet laadukkaan kirjallisuuden puolesta, olen tuntenut itseni kengättömäksi suutarin lapseksi. On jäänyt lukematta Alastalon salissa ja Toni Morrisonit. Lukupiirit varmasti pitävät pintansa edelleen. Ehkä laatukirjallisuus ja klassikot kaipaavat oppaita kuten taidemuseot. Ne avautuvat paremmin, kun joku opasta katsomaan tietyllä tavalla ja kertoo taustoja. Ehkä Alastalon salissa ja Morrisonit tulee vielä luettua. Kevyemmän kirjallisuuden lisäksi aikaani on vienyt tietokirjallisuus. Voin suositella esimerkiksi kirjaa Lyhyt historia lähes kaikesta / Bill Bryson. Eikö muka tiede ole kiinnostavaa!

Eduskunnan kirjasto ei pahemmin tarjoile viihdekirjallisuutta. Me täällä pysymme asiassa. On tosin suhteellista millaista kirjallisuutta lukemalla viihtyy. Toivon, että löydän aikaa lukea nämä Eduskunnan kirjastosta löytyvät kirjat: Tykit, taudit ja teräs : ihmisen yhteiskuntien kohtalot / Jared Diamond ja The road to hell : the ravaging effects of foreign aid and international charity / Michael Maren. Ja tämän parissa viihdyin hyvin: Historian suurnaiset / Reinhard Barth.

Palvelin tässä juuri asiakasta, joka on tekemässä väitöskirjaa oikeuden alalta. Kerroin että hän on näin ollen oikeutettu saamaan meiltä nämä-ja-nämä palvelut. Väitöskirjan tekijän kasvot kirkastuivat ja hän ilahtui suuresti, sillä hänellä on ollut vaikeuksia saada juuri tähän aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Asiakkaan ilo kosketti minua. Mukavaa, kun mahdollisuus saada luettavaksi vakavaa ja asiallista kirjallisuutta aiheuttaa melkein riemunkiljahduksen!

Raija Hietala

perjantai 6. marraskuuta 2009

Liikkuvaa tietoa

Äskeisellä Berliinin vierailullani turistin huomio kiinnittyi keskeisellä paikalla sijaitsevan Saksan parlamenttitalon, Reichstagin edustalla valkoiseen rekka-autoon, jossa luki isoin kirjaimin "Deutscher Bundestag" ja jonka katolla liehui Saksan lippuja. Paikalla pyöri huomattava määrä ihmisiä, todennäköisesti turisteja. Koska olin lomalla, olin aikonut jättää parlamenttitalon väliin siitä huolimatta että se on tärkeä nähtävyys Berliinissä, mutta moista rekka-ihmettä oli pakko mennä katsomaan lähempää. Rekan toinen sivu oli nostettu auki, sen alla oli portaat, liuska, ikkunoita ja avoin ovi. Kyseessä oli Saksan parlamentin "Infotruck", parlamentin toiminnasta kertova tiedotuspiste. Sisällä oli esitteitä, julkaisuja, päätteitä sekä tuoleja nurkkauksessa, jossa pyöri esittelyvideo. Virkailijat opastivat vierailijoita, joita suorastaan kuhisi paikalla. Tämä Infomobil on parlamentin liikkuva tiedotuspiste. Se kiertää Saksaa erilaisissa tilaisuuksissa. Parhaillaan info-rekka siis seisoo pääkallonpaikalla, jossa kävijät eivät voi olla huomaamatta tätä mielenkiintoista kohdetta.

Idea liikkuvasta tiedotuspisteestä ei ole uusi. Suomen eduskunta harjoittaa liikkuvaa kansalaistiedotusta mm. osallistumalla erilaisille messuille omalla osastollaan. Kiinteä palvelupiste, Kansalaisinfo, sijaitsee Pikkuparlamentissa. Kansalaisinfo tiedottaa eduskunnan toiminnasta Saksan info-rekan tavoin. Tietoa eduskunnasta ja sen toiminnasta tarjotaan myös Eduskunnan kirjastossa, jossa on pääsy myös mm. valtiopäiväasiakirjoihin. Meillä ei kuitenkaan ole omaa rekkaa, jolla kuljettaa eduskuntatietoa paikasta ja tilaisuudesta toiseen.

Rekkoja - tai oikeastaan busseja - on sen sijaan niissä monissa Suomen kunnissa, joissa liikkuu kirjastoautoja. Olen itse aloittanut kirjastourani Espoon kaupunginkirjasto-maakuntakirjaston kirjastoauto-osastolla. Kirjastoautot kiersivät ja kiertävät edelleen niissä osissa kaupunkia, joissa ei ole kiinteää kirjastoa, myös koulujen pihoilla. Tampereen kaupunginkirjasto on kehittänyt kirjastoauton ideaa ja hankkinut mainion Netti-Nyssen, Internet-bussin, joka vie tietoyhteiskunnan asukkaiden pariin. Kiertävässä Netti-Nyssessä pidetään sekä ryhmille että kaikille avoimia tietotekniikkakursseja.

Siihen aikaan, kun työskentelin kirjastoautoissa, yhteen kirjastoautoon mahtui vähän alle 4000 kirjaa. Kirjastoauton rajallista kokoelmaa täydensi koko kaupunginkirjaston kokoelma, nyttemmin käytössä on lisäksi verkkopalvelut. Väkeä nuoruuteni kirjastoautoissa Espoossa kävi vaihtelevasti, parhaimmillaan tungokseen asti, aivan kuin info-rekassa Berliinissä.

Mielestäni kiehtovinta kirjastoautotyössä oli liike. Paikkaa vaihdettiin tietyn aikataulun mukaisesti 20 minuutin – kahden tunnin välein. Asiakkaat vaihtuivat, pihapiirit ja parkkipaikat vaihtuivat, kirjat vaihtuivat, kun niitä lainattiin ulos ja palautettiin sisään. Kirjastoautotyössä tuntui että tieto, elämykset ja kokemukset todella olivat liikkeessä.

Saksan parlamentin liikkuva tiedotus-rekka vaikuttaa yhtä toimivalta konseptilta kuin kirjastoautojen ja Netti-Nyssen tarjoama kansalaispalvelu. Tietoa, aineistoa, kirjallisuutta, opastusta ja koulutusta viedään sinne, missä ihmiset ovat. Väistämättä herää kysymys, voisiko meille ajatella vastaavaa. Voisiko eduskuntatietoa liikutella pitkin poikin maata? Voisiko tieteellisellä kirjastolla olla liikkuva toimipiste?

Eduskunnan kirjaston yksi tärkeä tehtävä on jakaa tietoa eduskunnan toiminnasta ja työn tuloksista tarjoamalla kokoelmansa ja asiantuntemuksensa kansalaisten ja kaikkien tiedontarvitsijoiden käyttöön. Laajat kokoelmamme sisältävät myös yhteiskunnallista ja juridista aineistoa, historiaa ja politiikkaa. Kirjastomme kuitenkin sijaitsee hiukan syrjässä ihmisten kulkureiteistä. Liikkuvan toimipisteen avulla tavoittaisimme kansalaiset nykyistä paremmin. Olisipa hienoa, jos Eduskunnan kirjastokin voisi bussilastillinen valikoitua aineistoa mukanaan joskus lähteä tien päälle, sinne missä tapahtuu, liikkeelle!


Sirkka-Liisa Korkeila



perjantai 30. lokakuuta 2009

Sosiaalinen media muuttaa työtä

Kuluvan syksyn aikana Eduskunnan kirjaston tietoympäristössä on tapahtumassa suuria muutoksia. Eduskunnan sähköposti- ja kalenterijärjestelmä vaihtui lokakuun alkuviikoilla, mutta merkittävämpi mullistus tekee tuloaan pinnan alla.

Vuoden vaihteen jälkeen on eduskunnassa suunnitelmien mukaan käyttöön tulossa sähköinen työpöytä, jonka piiriin olemme siirtämässä myös kirjaston Intranetin sisältöjä. Se tuo mukanaan myös työn laadullisen muutoksen - kokonaan uudentyyppisen sisäisen viestinnän ympäristön.

Sisäiset asiakirjat järjestykseen
Kirjastossa tehtävästä työstä vain pieni osa näkyy asiakkaille, jotka tulevat käymään paikan päällä. Lainauksen ja tietopalvelun lisäksi julkaisujen tilaus- ja käsittely sekä luettelointi ja sisällönkuvailu työllistävät koko joukon henkilökuntaa.

Asiantuntijatyö pitää sisällään esimerkiksi koulutuksien suunnittelua ja lausuntoja omaan työalueeseen liittyvistä asioista. Kirjaston verkkopalvelut edellyttävät ylläpitoa, sisältöjen tuottamista ja suunnittelua. Lisäksi yhteistyö eduskunnan sisällä sekä ulkopuolisten yhteistyötahojen kanssa laajentaa työtä kirjaston seinien ulkopuolelle.

Kaikkeen työhön sisältyy myös johtamista, strategioita, työnjakoa, suunnittelua ja yhteisiä päätöksiä sekä koulutusta. Näiden kirjalliset tulokset näkyvät erilaisina muistioina, tiimien ja työryhmien pöytäkirjoina ja hallinnollisina asiakirjoina. Sisäisen tiedon nopea löytyminen ja sujuva käsittely kaikissa työvaiheissa onkin tänä päivänä tärkeä osa hyvin toimivaa organisaatiota.

Eduskunnan kirjastossa suuri osa sisäisistä asiakirjoista on tallennettu intranetiin, joka on vuosien saatossa alkanut pursuilla yli rajojensa kuin liian paljon täytettä saanut kermakakku. Kun tietoa tulee liikaa, eikä sitä ehditä jäsentää, oleellinen ja epäoleellinen alkavat sekoittua. Uusien työvälineiden käyttöönotto on siis enemmän kuin tervetullutta.

Uuden tiedon seuranta ja tietojen päivitys helpottuu
Suunnittelutyön määrä siirtymässä ei jää vähäiseksi. Sähköistä työpöytää varten koko asiakirjojen arsenaali on järjestettävä uudelleen. Työ edellyttää paitsi aineistojen läpikäymistä ja niiden uudelleen luokittelua selkeiksi kokonaisuuksiksi helpottamaan niiden käytettävyyttä.

On tarpeellista myös tutustua työvälineen muihin ominaisuuksiin. Esimerkiksi sisältötuotannon käyttöoikeudet ja hallinnointi voidaan rakentaa kokonaan uudella tavalla – lähtökohtaisesti sisältöjen käsittelyä voitaisiin myös jakaa laajemmin, osin wiki-tyyppisillä ratkaisuillakin.

Käyttöön voitaisiin ottaa monia uusia toimintoja, jotka muuttavat työnteon tapoja sosiaalisen median mallien mukaiseksi – tai ainakin voisivat muuttaa. Uutta tietoa olisi yhä helpompi seurata ajantasaisesti RSS-syötteiden avulla.

Jakamista ja keskustelua
Sähköisellä työpöydällä olisi myös entistä laajemmat ja nopeammat mahdollisuudet jakaa dokumentteja ja keskustella. Työryhmien sisäinen tai laajempikin verkkokeskustelu tulisi sähköpostien lähettämistä helpommaksi. Hankkeille ja työryhmille voidaan rakentaa omia työtiloja, joihin voidaan koota tarvittavat materiaalit ja käydä siellä joustavasti verkkokeskustelua kokousten ulkopuolellakin.

Muutoksien vastaanotto ei kuitenkaan aina ole niin yksinkertainen, mihin työvälineiden tekniikka antaisi periksi. Jakamisen uusi taso on kuin uimaan opettelua, jossa kierros kierrokselta voi edetä pidemmälle, jos osaaminen lisääntyy ja uudenlaisesta työskentelystä on hyötyä. Monien yhdessä tehtävien asioiden onnistuminen riippuukin paljon paitsi tekniikasta myös tekemisen kulttuurista, joka on yksinkertaisimmillaan sitä, miten toisiamme kohtelemme.

Päivikki Karhula

perjantai 23. lokakuuta 2009

Lakikirja juristin työvälineenä

Eduskunnan varapuhemies Johannes Koskinen avasi viime torstaina Lakikirja 250 vuotta –näyttelyn Eduskunnan kirjastossa. Näyttely järjestetään sen kunniaksi, että tänä vuonna on kulunut 250 vuotta siitä, kun ensimmäinen painettu suomenkielinen lakikirja ilmestyi Suomessa.

Lakikirjanäyttelyn yksi osa on valokuvakokoelma otsikolla ”Lakikirja työvälineenä”. Valokuvia on näyttelyyn saatu pääosin käräjätuomari Hannu Lindgreniltä Kuopiosta. Kuvat on otettu 1970- ja 80-luvuilla Itä-Suomessa silloisten tuomareiden ja viskaalien arjesta. Ne eivät ole poseerauskuvia juhlatilaisuuksista, vaan niissä on ikuistettu hetkiä lakimiehen työn arjesta. Kuvissa lakimiehet valmistelevat juttuja ja istuvat käräjiä lakikirja apunaan. Näistä kuvista käy ilmi miten keskeinen työväline lakikirja lakimiehelle oli sinä aikakautena. Ilman lakikirjaa ei lainsoveltajan työtä olisi voitu tehdä.

Oikeustiedettä opiskelleet ovat kaikki joutuneet perehtymään lakikirjan rakenteeseen ja käyttämään lakikirjaa jo opiskeluaikanaan. Suurella osalla lakimiehistä on myös tallella se ensimmäinen, paljon luettu ja alleviivattu lakikirjakappale. Sen lisäksi, että lakikirja on juristille työväline, se on myös ollut monelle lakimiehelle lain ja oikeustieteellisen tietämyksen symboli. Lainsäädännön yksityiskohtia ei tarvitse muistaa kun oikeudellisten kysymysten ratkaisussa voi turvautua käsillä olevaan lakikirjaan.

Lakikirja on 1990-luvun loppupuolella siirtynyt verkkoon Suomenlaki.com –palvelun muodossa. Ajantasaisia säädöksiä on lisäksi tarjoilla esim. Finlex, Edilex ja WSOYPro –palveluissa. Nämä sähköiset palvelut korvaavatkin tänä päivänä osittain painetun lakikirjan. Perinteinen lakikirja on kuitenkin edelleen kovassa käytössä, etenkin lainvalmistelussa, tuomioistuimissa ja hallinnossa. Usein lakikirjaa ja sähköisiä palveluja käytetään rinnakkain. Tulevaisuutta on mahdoton ennustaa, mutta oletettavaa on, että painetulla lakikirjalla on paikkansa lakimiehen työssä ainakin vielä seuraavan vuosikymmenen ajan.

Erika Bergström

perjantai 16. lokakuuta 2009

Hyvästi, rakas kirja

Kalpea, silmälasipäinen nainen istuu pimeän varaston perimmäisessä nurkassa kirjapinon päällä. Hän lukee kirjaa taskulampun valossa. Välillä hän säpsähtää, sammuttaa valon ja kuulostelee. Kun mitään ei kuulu, hän sytyttää taskulampun uudestaan ja jatkaa lukemista. Ympärillä on pelkkiä tyhjiä ja pölyisiä kirjahyllyjä ja tuulettimien huminaa. Nainen on viimeinen kirjastonhoitaja. Hän ei halua hyvästellä rakkaita kirjojaan. Hän ei aio jättää kirjastoaan ilman taistelua.. Hän vannoo lähtevänsä kirjastostaan vain jalat edellä.

Tämä on dystopia, satiirinen kuvaus yhteiskunnasta, jossa ei tarvita enää painettua kirjaa, kirjastoa, kirjavarastoa eikä kirjastonhoitajaa. Se saattaa huvittaa lukijaa, mutta onko se sittenkään niin kaukainen skenaario?

Signum-lehden (4/2009) pääkirjoituksessa päätoimittaja Päivikki Karhula kertoo tämänvuotisesta IFLA-kongressin agendasta. Keskeisiä teemoja olivat mm. e-kirjojen ja e-aineistojen monipuolistuminen, tarve hankkia uusia keinoja asiakkaiden houkuttelemiseen kirjaston tiloihin ja digitointihankkeiden uudenlaiset kilpailuasetelmat.

Niinpä. Kirjastojen aineistoja digitoidaan yhä kasvavalla vauhdilla, asiantuntijoiden mukaan toimiva sähköisen kirjan lukulaite yleistyy noin kymmenen vuoden kuluessa. E-kirjat ja e-aineistot raivaavat tietään yleisiin kirjastoihin. Japanissa kymmenen myydyimmän kirjan joukossa 6 kirjaa on e-kirjoja.

Mitä tästä seuraa?

Painettua kirjaa ei kohta tarvita, sen sisällön lataaminen omalle lukulaitteelle riittää. Kirjastoa ei enää kaivata fyysisesti, koska aineistoa voidaan lainata, käyttää ja palauttaa missä tahansa. Jokaisella on tulevaisuudessa oma kirjasto mukanaan. E-kirja on saatavilla 24 tuntia vuorokaudessa. Massiiviset kirjastorakennukset ja erityisesti kirjavarastot vapautuvat muuhun käyttöön. Jo nyt tietoa etsitään mieluummin itsenäisesti esimerkiksi googlella kuin kirjastojen tietosanakirjoista tai tietopalveluista.

On selvää, että automaation ja itsepalvelun seurauksena suuri määrä ihmistyövoimaa kävisi tarpeettomaksi.

Sahaavatko kirjastolaiset nyt omaa oksaansa? Digitalisoivatko ja sähköistävätkö he itsensä työttömiksi, tarpeettomiksi? Miten he vastaavat syvenevän automaaton haasteisiin? Vai onko tulevaisuus jo täällä?

Perinteisen kirjastotyön vääjäämätön häviämien synnyttää varmasti problematiikkaa. Päivikki Karhula kysyykin: "Mihin sijoitetaan se kirjastotyö, jonka seuraava automaation aste tulee vapauttamaan?" Itse hän suuntaisi voimavaroja esimerkiksi koulutukseen, neuvontaan, sisällöntuotantoon, metadataan ja uusiin palveluihin.

Tässä kiihtyvän kehityksen kafkamaisessa riennossa tulisi myös muistaa kirjastojen perustehtävä eräänlaisena demokratian kulmakivenä, suurena yhdenvertaistajana ja tasapuolistajana. Etukäteen olisi mietittävä esimerkiksi uusien teknisten innovaatioiden maksuttomuutta, saatavuutta ja matalaa lähestymiskynnystä.

Kehitys kehittyy, mutten jaksa uskoa, että suomalaiset ovat vielä vuosikymmeniin valmiita keskustelemaan virtuaalikirjastossa hologrammin kanssa tai sanomaan hyvästejä paperille painetulle kirjalle. Minä en ainakaan ole.

Lassi Kämäri

tiistai 13. lokakuuta 2009

Hyvää kannattaa jakaa

Kävin tänään eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan "Tehokkuudesta jakamiseen – tietoyhteiskunnan uusi vaihe" kirjan julkaistamistilaisuudessa. Kirja pohjautuu tulevaisuusvaliokunnan tietoyhteiskunta-akatemian antiin, jota Demos Helsinki – ajatushautomo on peilannut kansainväliseen tietoyhteiskuntakeskusteluun.

Julkistamistilaisuudessa puhunut Demoksen Roope Mokka esitteli ajatuksia tehokkuuden tietoyhteiskunnan muuttumisesta jakamisen tietoyhteiskunnaksi, jossa yhdistyy jotkin hyvin vanhaa ja jotakin hyvin uutta. Jakamisen tietoyhteiskunnassa vanhaa talkooperinnettä muistuttaen puhalletaan yhteiseen hiileen ja lopuksi juhlitaan saavutuksia. Jakamisen tietoyhteiskunnassa edetään kohti ihmiskeskeisiä organisaatioita, avointa johtajuutta, asiantuntemusta ja osaamista jakaviksi yhteisöiksi, yhdessä työskentelyä, tavoitteiden ja ihanteiden rehellisyyttä.

Eduskunnan kirjastossa on alettu pikkuhiljaa herätellä ajatuksia kirjaston uudenlaisesta strategiasta ja heitetty esiin ajatuksia myös uudelleenorganisoinnista kirjaston sisällä. Jakamisen tietoyhteiskunnan ihmiskeskeinen organisaatiomalli vaikuttaa kiinnostavalta ja sillä voi olla merkitystä myös siinä, miten kirjasto pystyy olemaan organisaationa osa jakamisen tietoyhteiskuntaa ja menestymään luotettavan ja laadullisen sekä ihmisiä koskettavan tiedon ja elämyksellisen aineiston välittäjänä ja esilletuojana. Kirjastothan ovat aina olleet jakamassa hyvää, tietoa, kulttuuria, elämyksiä, oppia yhteiskunnasta, tietoa kansalaisten oikeuksista ja velvollisuuksista, miksi emme jakaisi hyvää myös uusilla keinoilla. Jaettu ilo on vähintään kaksinkertainen ilo!

Sari Pajula

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Kortistolaatikoiden houkutus

Ensimmäisen kerran kävin Eduskunnan kirjastossa historian opintoihin liittyvän excursion yhteydessä lähes kolmekymmentä vuotta sitten. Siihen aikaan opiskelijat vietiin tutustumiskäynnillä myös kirjavarastoon: esittelystä jäivät mieleeni vain liukuhyllyt.

Seuraavan kerran kävin Eduskunnan kirjastossa kesällä 1986 tutustumassa sisareni työpaikkaan. Se ei ollut niin helppoa kuin olin luullut. Ensin nousin Eduskuntatalon rappuset. Vaivanpalkaksi sain kuulla, että minun täytyy kiertää talo päästäkseni kirjastoon. En uskonut ohjetta vaan nousin toiset portaat ylös Puhemiehen aukiolle. Pyöriskelin aukiolla ja ihmettelin, miten ihmeessä sinne Eduskunnan kirjastoon oikein päästään. Laskeuduin portaat alas, jatkoin kiertämistä ja löysin Eduskunnan kirjaston.

Olin ilmeisesti aikaisemmalla käynnillä kulkenut silmät kiinni, sillä katselin Eduskunnan kirjastoa kuin ensimmäistä kertaa. Avara tuloaula, joka suoraan jatkui palvelutiskin kautta kirjaston ytimeen: viidessä rivissä oleviin kortistolaatikoihin. Ihastellen katselin näkemääni ja ajattelin: tältä näyttää oikea ja hyvä kirjasto.

Kirjastoalan opinnoista huolimatta en ollut ajatellut kirjastouraa. Tammikuun alussa 1987 kuulin sisareltani, että kirjastoon haetaan yhtä hakijaa. Olin juuri muuttanut Helsinkiin eikä minulla ollut töitä. Seuraavana päivänä soitin Inkeri Niemiselle ja kerroin olevani kiinnostunut tilapäisen kirjastoapulaisen tehtävistä. Minut kutsuttiin haastatteluun, jossa ylikirjastonhoitaja Eeva-Maija Tammekannin johdolla minua tentattiin monenlaisista asioista.

Aloitin työt Eduskunnan kirjastossa19.1.1987, Heikin päivänä. Ulkona oli kolmisenkymmentä astetta pakkasta, mutta Eduskunnan kirjastossa oli lämmin.

Päivi Erkkilä

perjantai 2. lokakuuta 2009

Tietoteknisiä muistelmia kolmelta vuosikymmeneltä

Viime viikolla tuli pohdittua mitä tulevaisuus tuo tullessaan kirjastoille. Ja kas kummaa tulevaisuus sai ajatukseni palaamaan menneisyyteen. Siis siihen miten paljon tiedon ja tekniikan maailma kolmessakymmenessä vuodessa onkaan muuttunut. Tekniikan kehitys on ollut huimaa, niin välineiden, yhteyksien kuin sähköisten hakutapojenkin osalla. Myös tiedon kuvailu on kehittynyt.

Ensimmäiset omakohtaiset kokemukseni sähköisestä tiedonhausta ovat Helsingin kauppakorkeakoulusta 1970- ja 1980-lukujen vaihteesta. 'Tyhmällä' päätteellä oltiin yhteydessä jo silloin olemassa oleviin ao. kirjaston tietokantoihin (niiden pohjalta lienee nykyinen Helecon-tietokokonaisuus syntynyt). Ensikontaktia lohdutti se tieto, että yhdellä napin painalluksella ei voi tuhota mitään. 1980 sain töissä käyttööni Rank Xeroxin tekstinkäsittelylaitteen, jossa "kuulemma on tarvittavat ominaisuudet tietopankkiyhteyksiin eli tyhmänä päätteenä toimimiseen". Kukaan vain ei tiennyt miten se toimii, eikä se edes kiinnostanut ATK-yksikköä. Muutamia testailuja kyllä tarvitsin ennen kuin sain rakkineen toimimaan. Kenenkään muun en tosin ole kuullut moista aparaattia tietopankkiyhteyksiin käyttäneen!

1984 olivat jo PC:t yleistymässä ja sain silloin ensimmäisen PC:ni. Ison työpaikkani ATK-yksikkö kantoi työpöydälleni kasan IBM:n laatikoita todeten "Toss on sun konees, me ei ymmärretä siitä mitään, Kasaa itse". ATK-ihmisten mielestä PC:t oli jotain ihan muuta kuin heidän reviiriään. Tulipahan perehdyttyä PC-maailmaan perusteellisesti heti alussa, kun kasasin koneen toimintakuntoon yksikseni. Taas sain tuntea onnistumisen iloa, kun onnistuin pääsemään tietokantoihin käsiksi ja käyttämään konetta kaikkeen muuhunkin. Koneeni oli työpaikkani viides PC, pari vuotta myöhemmin niitä oli talossa jo yli 200 – ja toisin kuin minun koneeni tapauksessa ATK-puoli jo hyväksyi kilpailijat isoille tietokoneille ja oli mukana niiden kokoamisessa ja käyttöön opastamisessa.

Työpaikkojeni vaihdot ovat tutustuttaneet minut lukuisiin eri alojen tietokantoihin ja erilaisiin komentokieliin. Tietopankkien käyttö oli 1980-luvulla kallista datapak-yhteyksillä ja tietopankkien huimilla minuuttiveloituksilla ja tulostemaksuilla. Datapak-yhteydet olivat äärimmäisen hitaita, maksoivat markan minuutti ja lisäksi maksettiin välitettyjen merkkien mukaan 42 mk/Ksegmentti (satuin törmäämään vanhaan paperiini). Langattomia verkkoja ja mokkuloita ei osattu edes kuvitella.

Tietoliikenneyhteysmaksujen lisäksi maksettiin sitten vielä tietopankeille 300- 500 mk yhteysajasta sekä tulostekohtaisia maksuja. Olikin tärkeää osata komentokielien erot, missä hakukomento oli find, missä search ja missä piti muistaa kirjoittaa pari pistettä ennen komentoa jotta kone ymmärsi saavansa komennon (!). Esimerkiksi Eurobases –tietopankissa taas piti kaikki komennot aloittaa aina osalla m: esimerkiksi tietokantaa valittaessa piti aloittaa m:ba bas- tekstillä ja vasta loppuun kirjoittaa haluamansa tietokanta. Ihan vastaava oli kirjo kaikkien muidenkin komentojen kohdalla eri tietokannoissa. Ei ihme, että silloin syntyi erillisiä tietopalveluyksiköitä. Silloin haaveena taisi olla, että "olispa edes samanlainen
komento/hakukieli kaikissa".

Niistä ajoista pelkästään muutos googlehakuihin on huima – sana vain koneeseen ja sillä selvä. 'Helpot' haut eivät enää vaadi tietopalveluihmistä, kuka tahansa voi tehdä ne itse ja missä tahansa mokkuloiden pienten kannettavien kanssa tai puhelimella.

Mutta tulevaisuus – sitä on aina ollut vaikea ennustaa. Henkilökohtaisen sähköisen työpöydän tarjoamista mahdollisuuksista osaamme jo jotain kuvitella. Ainakin lupauksen vielä paremmista mahdollisuuksista haluan siinä nähdä. Vaikeaa sitä vastoin on ennakoida mitä tulevaisuuden vielä tunnistamattomat muutokset tarkoittavat kirjastoissa ja niiden palveluille.

Tulevaisuus se on siis ihan toinen juttu!


Virpi Johansson

maanantai 28. syyskuuta 2009

Tiedätkö, mistä avaruus alkaa?

Kesällä käydessäni mökkipaikkakuntani lähikaupungissa huomasin kadun varressa julisteen, jossa kysyttiin: Mistä avaruus alkaa? Ajoimme juuri silloin kaupunginkirjaston ohi. Ajattelin, että kylläpä paikallinen kirjasto on keksinyt kivan tavan mainostaa itseään ja tuoda esille tietoa, jota löytyy kirjaston kokoelmista.

Palattuani takaisin Helsinkiin pettymyksekseni huomasin, että samoja julisteita löytyy useilta bussipysäkeiltä, eivätkä ne mainostakaan kirjastoa vaan langatonta laajakaistayhteyttä ja sen tarjoamia palveluja. Jäin miettimään, kuinka kirjasto voisi tuoda paremmin esille kokoelmistaan löytyvää tietoa? Jos laajakaistan päästä löytyvää tietoa voidaan mainostaa, miksi ei myös kirjastosta löytyvää tietoa? Miten kokoelmiin sisältyvää arvokasta tietoa voisi hyödyntää kirjaston markkinoinnissa?

Vuosia sitten, kun laadimme ensimmäisiä luonnoksia Eduskunnan kirjaston uusiksi verkkosivuiksi, suunnittelimme sivulle Tiesitkö-kysymystä. Laadimme malliksi muutamia kysymyksiä, kuten: Tiesitkö, kuinka Eduskunnan kirjasto voi palvella sinua? tai Tiesitkö, kuinka uusit lainasi? Verkkosivujen tuotantoprosessi venähti useamman vuoden pituiseksi ja monet alkuperäisistä ideoistamme karsiintuivat matkan varrella, mutta idea Tiesitkö-kysymyksestä säilyi ja löysi paikkansa uudistetuilta verkkosivuiltamme.

Eduskunnan kirjaston verkkosivujen etusivun oikean palstan alareunassa on julkaistu viikoittain vaihtuva Tiesitkö, että -kysymys yli kahden ja puolen vuoden ajan. Julkaistuja kysymyksiä on pian jo 150 kpl. Olemme kutsuneet Tiesitkö, että -kysymystä myös viikon faktaksi. Ajatuksena on ollut, että kysymys toisi esille tietoa, jota kirjastostamme löytyy tai jota meiltä kysytään. Tiesitkö, että -kysymyksemme liittyvät yleensä aihepiiriltään Eduskunnan kirjastoon, kirjaston kokoelmiin tai palveluihin, eduskuntaan tai ovat muuten ajankohtaisia.

Olemme kysyneet mm.
Tiesitkö, että kirjaston Arkadia-kokoelmaan on koottu kansanedustajien kirjoittamia julkaisuja?
Tiesitkö, että eduskunnan syysistuntokausi alkaa tiistaina 8.9.?
Tiesitkö, että Eduskunnan kirjastossa on tietoa kansainvälisistä järjestöistä?
Tiesitkö, että nyt on Euroopan luovuuden ja innovoinnin teemavuosi?
Tiesitkö, että valiokuntien asiantuntijalausunnot ovat arkistossa?
Tiesitkö, että Eduskunnan kirjastossa on käytettävissäsi langaton verkko?

Kirjaston etusivulla näkyvää kysymystä klikkaamalla saa esille sivun, jolla kerrotaan tarkemmin aiheesta. Yleensä annetaan myös lisätietolinkkejä. Kaikki julkaistut Tiesitkö, että -kysymykset löytyvät Tiesitkö, että -arkistosta. Kysymykset selityksineen tuottaa kirjaston tietopalvelu. Kysymysten laadinnan vastuuhenkilö vaihtuu noin puolen vuoden välein.

Otavan Iso Fokus tietosanakirjan (8. p., 1975) mukaan avaruuden voi katsoa alkavan noin 80 km:n korkeudelta, johon asti ilmakehän koostumus pysyy samanlaisena. Wikipediassa kerrotaan, että tarkkaa rajaa maapallon ilmakehän loppumisen ja avaruuden alkamisen välille ei voida asettaa, mutta avaruuden voidaan katsoa alkavan avaruusalusten näkökulmasta 100–240 km:n korkeudesta. Myös Wikipedian etusivun oikeassa alakulmassa on Tiesitkö, että -osio.

Leena Karjalainen

tiistai 15. syyskuuta 2009

Kirjastot demokratian tukena

Osallistuin syyskuussa parlamenttikirjastojen ja tutkimuspalvelujen vuosittaiseen konferenssiin Roomassa. Italian parlamentin kahden kamarin kirjastot alkoivat muutama vuosi sitten tehdä entistä tiiviimpää yhteistyötä niin parlamentin kuin suuren yleisön palvelemisessa. On huomattava, että nämä kirjastot ovat avanneet ovensa parlamentin ulkopuolisille käyttäjille vasta vuosituhannen vaihteen tienoilla. Parlamenttikirjastojen avaaminen kaikelle kansalle on yleistymässä muuallakin maailmassa. Suomessa on oltu tässä edelläkävijöiden rinnalla: Eduskunnan kirjasto on ollut julkinen kirjasto pian 100 vuotta. Useissa maissa käydään vilkasta keskustelua myös parlamentille tuotetun tutkimus- ja selvitysaineiston julkisuudesta.

Konferenssin avausistunnossa parlamentin varapuhemies Emma Bonino, puhui ansiokkaasti siitä, kuinka parlamentin avoimuus (josta kirjastojen avaaminen on yksi osoitus) on keino puolustaa demokratiaa. Samasta asiasta puhui myös parlamentin edustajainhuoneen kirjaston johtaja Antonio Casu, joka toi puheessaan esiin hyvin samansuuntaisia ajatuksia kuin ne, joita eduskunnan kirjaston avaamisesta käydyssä keskustelussa käytettiin viime vuosisadan alkupuolella. Näitä ajatuksia olivat mm. yhteiskunnallisen kirjallisuuden tarjoaminen yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumisen tueksi ja tiedon saanti eduskunnan päätöksistä ja lainsäädännön sisällöstä. Nämä ovat juuri ne periaatteet, jonka vuoksi Eduskunnan kirjaston avoimuutta ja laajoja julkisia palveluja puolustetaan vielä nykyäänkin.

Suomessa valtaosa julkisin varoin ylläpidetyistä kirjastoista on kaikille avoimia. Kirjastot antavat tukensa itsenäiselle ja yksilölliselle ajattelulle tarjoamalla käyttöön sekä tieteellistä että kaunokirjallisuutta. Toivottavasti kirjastot eivät taannu lainaamoiksi, joissa on tarjolla kaikkea liikuntavälineistä juhla-astioihin itse kirjaston perustehtävän jäädessä kaiken tavarapaljouden ja tiedontulvan jalkoihin.

Sari Pajula

torstai 3. syyskuuta 2009

Kirjastot ja kansalaiset

"Yksikään kansakunta ei voi olla sekä tietämätön että vapaa." Thomas Jefferson ymmärsi tiedon ja vapaa yhteiskunnan välisen yhteyden. Mitä enemmän ihmisillä on tietoa, sitä vapaampia he ovat. Mitä vapaampia ihmiset ovat, sitä paremmin he voivat tehdä työtä kansakuntansa eteen.

Jeffersonin ajatusketju saattaa vaikuttaa vanhahtavalta, mutta se pitää edelleen paikkansa. Kuten vaalianalyysit osoittavat, ahkerimmin äänestävät he, joilla on eniten tietoa politiikasta ja yhteiskunnasta.

Kirjastot ovat myös poliittisia instituutioita. Ne tukevat työllään demokratian toteutumista.

Suomalaisissa kirjastoissa politiikkaa on kuitenkin usein pelätty. Esimerkiksi Yhdysvalloissa on tavallista, että poliittiset järjestöt kokoontuvat kirjastoissa ja järjestävät siellä tilaisuuksia.

Mitään yhtä poliittista suuntausta ei tietenkään tule kirjastoissa suosia - ainoastaan ajatusta politiikan merkityksellisyydestä. Monissa eri maissa kirjastot järjestävät esimerkiksi erilaisia kansalaispaneeleja, joissa satunnaisesti valitut kuntalaiset keskustelevat kunnan keskeisistä hankkeista. Näiden paneelien avulla kuntapäättäjät saavat tietoa kuntalaisten ajatuksista ja asenteista. Mikä kunnankirjasto Suomessa toteuttaa ensimmäisenä kansalaispaneelin ?

Timo Turja

tiistai 18. elokuuta 2009

Haluatko tavoittaa nuoria – Mene Facebookiin!

Sain kesälomalla merkittävän ahaa-elämyksen ja annoin periksi Facebookia kohtaan tuntemalleni epäluulolle. Kun noin kahdeskymmenes vanha tuttuni tiedusteli minulta sattumalta Linnanmäellä tavatessamme, että olenko Facebookissa, päätin avata tilin itselleni. Olen löytänyt uudelleen monta vanhaa tuttua ja saanut pari uuttakin kaveria. Ilahduttavinta on ollut se, että suvun nuoret ovat ottaneet minuun yhteyttä ja pyytäneet päästä kaverikseni, vaikka itse en tohtinut heidän tontilleen edes yrittää.

Kirjastot.fi –sivujen keskustelussa on pohdittu kirjaston Facebook-sivujen etuja ja haittoja. Itse koen mahdolliset uudet markkinointikanavat sen verran kiinnostaviksi ja lisäksi omat kokemukseni nimenomaan nuorten löytämisestä Facebookin kautta antavat toivottavasti potkua Eduskunnan kirjaston fb-sivun luomiselle. Keskustelua Facebookin ja muiden Web2-sovellusten käytön aloittamisesta on käyty kirjastomme sisällä aktiivisemmin noin vuoden ajan ja oma kantani on muuttunut varovaisen kielteisestä varovaisen myönteiseksi.

Sari Pajula

keskiviikko 24. kesäkuuta 2009

Nordiska juridiska bibliotekarier och informationsspecialister träffades i Helsingfors

Vi hade vid Riksdagsbiblioteket äran och glädjen att vara huvudarrangör för det nordiska juridiska biblioteksmötet. Biblioteksmötet ordnas vart tredje år, turvis i de olika nordiska länderna. Denna gång samlades närmare 90 juridiska bibliotekarier, informatiker och andra som jobbar med juridisk kunskap i de nordiska länderna till ett tredagars möte i Helsingfors 10-12 juni 2009.

Det allra första biblioteksmötet ordnas 1989 i Oslo. Jag hittade den av Pål A. Bertnes och Halvor Kongshavn sammanställda seminarierapporten i vår samling. Enligt förordet till rapporten var det första mötet ett experiment som hade målsättningen att möjliggöra att kolleger i de nordiska länderna "träffas, utbyter erfarenheter och skapar ett gemensamt nätverk". Herrarna konstaterar också att det första biblioteksmötet inte blir det sista och sedan 1989 har dessa biblioteksmöten ordnats regelbundet.

Vårt möte här i Helsingfors var det åttonde i turen. Med hänvisning till det pågående märkesåret 1809 var biblioteksmötets tema "Vårt gemensamma nordiska rättsarv – historia, nutid och framtid". Märkesåret 2009 firas med anledning av att det gått 200 år från det finska kriget och Borgå lantdag och under märkesåret uppmärksammas det gemensamma kulturarv Finland och Sverige har genom sin gemensamma historia med olika seminarier, evenemang och festligheter i både Finland och Sverige. Vår strävan var att under biblioteksmötet reflektera över det gemensamma rättsarvet i våra nordiska länder.

Under biblioteksmötets första dag fick vi ta del av landrapporter som gav oss en inblick i hur området för juridisk information och den juridiska biblioteksvärlden utvecklats i de nordiska länderna under de senaste åren. Landrapporterna var välgjorda och informativa. Den som inte hade möjlighet att delta i mötet kan bekanta sig med rapporterna på Riksdagsbibliotekets webbplats.

Föreläsningarna under biblioteksmötet andra dag behandlade frågor kring biblioteksmötets tema. Temat behandlades ur ett rättshistoriskt perspektiv, men största delen av föreläsningarna behandlade frågor som är aktuella och intressanta för området juridisk information idag, som t.ex. digitala bibliotek och webbarkiv. Dessutom hade vi en paneldebatt där deltagarna tog ställning till hur det nordiska samarbetet inom juridisk information kunde främjas i framtiden. Idéer som t.ex. en gemensam webbplats och studiebesök över gränserna i de nordiska länderna lyftes fram. De flesta av presentationerna kan läsas på Riksdagsbibliotekets webbplats.

Den tredje dagen var reserverad för besök till bibliotek och informationstjänster. Deltagarna kunde välja mellan besök till följande organisationer: Riksdagsbiblioteket, Nationalbiblioteket, Justitieministeriets bibliotek och informationstjänst, Helsingfors tingsrätts bibliotek, Advokatbyrå Borenius & Kemppinen och Dittmar & Indrenius, advokatbyrå. Alla bibliotek och informationstjänster var välbesökta.

Biblioteksmötet hade ett intensivt faktaprogram, men rum fanns också för socialt umgänge. Under första dagen ordnade vi en utflykt till Borgå och under den andra dagen biblioteksmötets traditionella festmiddag.

I rapporten från det första biblioteksmötet konstaterar Bertnes och Kongshavn att "kontakter etablerades, informell information utväxlades och gemensamma problem diskuterades i plenum, i kaffepausen och under en gemensam festmiddag". Jag tycker att möjligheten att skapa kollegiala nätverk är och har varit den viktigaste funktionen med det nordiska juridiska biblioteksmötet. Jag ser med intresse fram emot ett biblioteksmöte i Sverige år 2012.

Erika Bergström

keskiviikko 17. kesäkuuta 2009

Väitös: Uusliberalismi ajoi Suomen EMU:un

Euroopan raha- ja talousliiton EMU:n käynnistyminen tammikuussa 1999 toi markkinoille uuden valuutan. Yhtenäisvaluutta euro otettiin Suomessa käyttöön tilivaluuttana kymmenen muun EU-maan lisäksi. Merkittävää oli se, että Suomi nousi euroalueen jäseneksi ainoana Pohjoismaana. Muutos oli lopulta suuri, kun käteinen euroraha tuli kuluttajien kukkaroon tammikuusta 2002 alkaen.

Euro on ollut kymmenen vuoden aikana suuri menestys, vaikkakin sen ensimmäinen todellinen testi on nyt alkanut taloustaantuman myötä. Myönteistä on se, että euro on luonut vakautta talouteen, mikä näkyy alhaisena korkotasona ja matalana inflaationa. Euro on myös noussut maailman toiseksi tärkeimmäksi valuutaksi Yhdysvaltain dollarin rinnalle.

Ristiriitojen EMU-ratkaisu
Pitkin 1990-lukua EMU oli Suomessa puolueita jakava ristiriitainen teema. Muun muassa Keskustan sisällä käytiin julkisuudessa nähtyäkin kovempi kamppailu suhtautumisesta euroon. Kolmesta pääpuolueesta Keskusta vastusti Suomen Emu-jäsenyyttä. Sen mukaan Suomen kannattaa jäädä ulkopuolelle, jos Iso-Britannia, Ruotsi ja Tanska jäävät ulos.

Arvostelijat perustelivat kielteisyyttään epäsymmetrisillä shokeilla. Tämän väitteen mukaan Suomi kohtaa äkillisen, kansantaloutta horjuttavan ongelman, mutta muut rahaliittomaat säästyvät talouksien erilaisten rakennepiirteiden takia.

Kansa oli mielipidetiedusteluissa jakautunut. Missään vaiheessa EMU-jäsenyyden kannatus ei noussut enemmistöön mielipidemittauksissa. Hanke oli huippusalainen, koska sitä valmisteltiin hyvin herkässä kelluvan Suomen markan olosuhteissa. Päättäjiä arvelutti se, että olisiko viisasta seurata myös Ruotsin ratkaisua.

Huhtikuussa 1998 eduskunta päätti selvällä enemmistöllä, että Suomi lähtee EMU-maiden mukaan 1999 alusta. Mitkä olivat sitten ne päätekijät, jotka muovasivat kolmen pääpuolueemme Emu-kantoja ja samalla myös Suomen EMU-politiikkaa 1990-luvulla. Väitöstutkimukseni aineisto eli salaiset puolueiden pöytäkirjat ja julkiset kannanotot sekä puoluejohtajien haastattelut keskittyvät juuri EMU-kantoihin vaikuttaviin tekijöihin.

EMU kantojen muodostuminen
Voin nostaa esille viisi päätulosta. Ensimmäiseksi, kansalliset intressit vaikuttivat eniten Suomen päätökseen hakeutua EMU:n jäseneksi heti tammikuusta 1999 alkaen. Kansainväliset tekijät kuten Ruotsin EMU-ratkaisu jäivät vähäiseen asemaan maamme jäsenyyskantaa muodostettaessa.

Silloisen valtiovarainministeri Sauli Niinistön mukaan Suomi sai Euroopassa lisää arvonnousua siitä, että maamme on ainoana Pohjoismaana mukana. Paradoksaalista oli se, että Ruotsin jääminen euroalueen ulkopuolelle tuki Suomen myönteistä EMU-kantaa.

Toiseksi, taloudelliset tavoitteet ohjasivat eniten puolueiden EMU-linjauksia. Emun uskottiin lisäävän Suomen talouskasvua ja hyvinvointia. Kokoomus painotti kolmesta suurimmasta puolueesta eniten taloushyötyjä, kun taas SDP korosti muita enemmän kansainvälisyyttä ja Suomen Keskusta ajoi kansalaisten sitouttamista EMU-päätöksen taakse.

Puolueiden linjaukset kertovat myös siitä, että EMU oli uusliberalistinen talouspoliittinen hanke. Kokoomus oli kolmesta pääpuolueesta uusliberalistisin. EMU:n uskottiin lisäävän vapaata markkinataloutta, yrittäjyyttä, verojen alennuksia, kansainvälisen kaupan esteiden purkamista, tiukkaa budjettikuria, vakauttavan valuutta- ja korkomarkkinoita.

Kolmanneksi, puolueet tekivät EMU-päätöksen asiantuntijavetoisesti. Puoluejohto, sitä lähellä olevat asiantuntijat ja hallinnollinen eliitti päättivät maan EMU-strategian suunnasta. Puolueiden linjauksista näkyi muun muassa se, että puoluejohto olisi varmasti pohtinut hanketta kriittisemmin, jos asiantuntijaraportit olisivat olleet EMU:a vastaan.

Neljänneksi, päätöksentekoon vaikuttaneet etujärjestökytkennät olivat SDP:ssä vahvempia kuin Keskustassa ja Kokoomuksessa. SDP painotti vahvasti etujärjestöään, SAK:ta, EMU-linjauksissaan ja linkitti kantansa yhteen sen kanssa.

Viidenneksi, yleinen mielipide ei ohjannut kovinkaan paljoa puolueiden EMU-linjauksia. Yllättäen puolueet suhtautuivat välinpitämättömästi julkiseen mielipiteeseen, joka oli koko 1990-luvun jäsenyyttä vastaan.

Asiantuntijavetoisuus ohjasi ratkaisua

Suomessa puolueet viestittivät kansalaisille, että EMU on hyväksytty Maastrichtin sopimuksessa, eikä kansanäänestystä tarvita. Ruotsalaiset toimivat toisella tavalla: Ruotsin sosialidemokraattinen hallitus päätti kesällä 1997 olla liittymättä EMU:un, koska kansan mielipide oli jäsenyyttä vastaan.

Kiintoisaa on se, että erityisesti 1990-luvun lopussa puolueet kiinnittivät EMU-linjauksissa enemmän huomiota muiden puolueiden kantoihin kuin EMU:n yleiseen tukeen suomalaisten keskuudessa. Puolueet keskittyivät enemmän puoluepoliittiseen kilpailuun kuin äänestäjien asenteiden seuraamiseen.

Päätulokset osoittavat, että kansalliset intressit, uusliberalistinen politiikka ja asiantuntijavetoisuus ohjasivat Suomen EMU-päätöksen syntymistä. Asiantuntijavetoisuus saattaa vahvistaa kehitystä, jossa puoluekantojen painotukset lähenevät yhä enemmän toisiaan.

Poliittisten erojen puute latistaa keskustelun
Kansalaisten ja puolueiden jäämisestä taustavoimiksi voi seurata, että puolueet ovat kyvyttömiä erottautumaan ja rekrytoimaan uusia jäseniä. Ideologia-arvot jäävät viesteissä taustalle. Tästä seuraa taas se, että äänestäjät eivät näe puolueiden välillä juurikaan eroja ja ne kyllästyvät äänestämiseen ja politiikkaan.

Puoluedemokratian kehittämiseksi puolueiden on opittava joustavimmiksi ja niiden on aktivoitava kannattajiaan entistä tehokkaammin. Reseptinä ovat esimerkiksi jäsen- tai kansanäänestykset.

Politiikkakantaa on avattava kannattajille heti valmistelussa ja uutta teknologiaa sosiaalisine medioineen on hyödynnettävä kannattajia tavoitettaessa. Reseptinä ovat esimerkiksi laaja kansalaiskeskustelu joko Internetissä tai maakuntakiertueet. Lisäksi kaikkia mahdollisia etujärjestöjä on kuunneltava kannan muodostamisen aikana.


- Marko Karttunen
Valtiotieteen tohtori

Kirjoittajalla on ollut tutkijapaikka Eduskunnan kirjaston tutkijasalissa. Karttunen väitteli kolmen pääpuolueen EMU-kantojen muodostumisesta Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa valtio-opin laitokselta huhtikuussa 2009.

Marko Karttusen väitöskirja on lainattavissa Eduskunnan kirjastosta nimikkeellä: Evidence of partisan emphasis on EMU during 1994-1999 : comparing Finnish parties. Kirja sisältää puoluejohtajien suomenkieliset haastatteluliitteet.

torstai 28. toukokuuta 2009

Politiikasta, kirjoista ja sivistyksestä

Poliittiset liikkeet ovat myös sivistysliikkeitä. Uskokaa pois.

Tänä päivänäkin lähes kaikilla eduskuntapuolueilla on oma sivistysjärjestönsä. Niiden tarkoituksena on sivistää yhteiskunnallisesti puolueen jäseniä, kannattajia ja myös muita kiinnostuneita.

Erityisen tärkeätä puolueiden sivistystoiminta oli 1920- ja 1930 –luvuilla, jolloin suomalainen koulutusjärjestelmä ei tavoittanut läheskään kaikkia. Tuolloin suurimmat puolueet omistivat omat kirjakustantamonsa, kirjakauppansa ja myös kirjastonsa. Puolueiden opintopiireihin kokoonnuttiin opiskelemaan puoluetoiminnan lisäksi myös yhteiskunnallisia taitoja.

Politiikka oli taistelua myös kirjallisesta sivistyksestä. Puolueet suomensivat, julkaisivat ja levittivät oman liikkeensä keskeistä kirjallisuutta. Erityisen kunnianhimoinen esimerkki puolueiden sivistystoiminnasta oli vuonna 1922 julkaistu Työväen tietokirja. Kirjan tarkoituksena oli sivistää työväkeä sosialidemokraattisesta yhteiskuntanäkemyksestä. Kirjan kirjoittivat sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän jäsenet.

"Jo kauvan on Suomen työväki kaivannut erikoista käsikirjaa, jossa työväen ajatustavan kannalta lähtien, yhtäjaksoisesti ja helposti löydettävällä tavalla käsiteltäisiin niitä valtiollisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä, jotka yhä lukuisempana esiintyvät julkisessa elämässä."

Tällaisella sivistystoiminnalla oli myös poliittinen hintansa. Poliittiset vastustajat yrittivät eduskuntakeskusteluissa osoittaa, kuinka kirjaan oli kirjoitettu todisteet siitä, että sosialidemokraatit ovat liittoutuneet kommunistien kanssa.

Kansanedustajat ovat aina arvostaneet kirjallista sivistystä. En koskaan lakkaa ihmettelemästä, kuinka lukeneita, sivistyneitä ja tietäviä kansanedustajamme ovat olleet – ja ovat yhä. Tämä saattaa olla yllätys niille, jotka seuraavat ainoastaan iltapäivälehtien sivuja.

Kaikki eivät välttämättä kuitenkaan tarvitse kirjasivistystä. Eräs viime vuosisadan tärkeimmistä poliittisista vaikuttajista oli Lech Walesa. Omien sanojensa mukaan hän on elämänsä aikana lukenut ainoastaan yhden kirjan: Uuden testamentin. Kirjallisen sivistyksen ohuudesta huolimatta harva yksilö on saanut aikaan niin suuria poliittisia muutoksia kuin Walesa. Juuri hänestä alkoivat Itä–Euroopan suuret poliittiset muutokset. Hyvä poliitikko voi olla hyvä poliitikko niin monella eri tavalla.


Timo Turja

ps. Kesän aikana blogia päivitetään hieman katkonaisesti.

maanantai 4. toukokuuta 2009

Eduskunta, kieli ja sanat

Eduskunta on lakisäätävä elin. Eduskunta on kuitenkin myös paljon muuta. Harva tulee ajatelleeksi, että eduskunta on myös kieltä luova ja säätelevä yhteisö.

Kaikkein selvimmin tämä on tullut näkyviin Nykysuomen sanakirjan syntymisessä. Tämä suomenkielen tärkein auktorisoitu opas on syntynyt eduskunta-aloitteen pohjalta. Vuonna 1927 maalaisliiton kansanedustaja Antti Kukkonen teki aloitteen, jonka mukaan "hallituksen on ryhdyttävä toimenpiteisiin suomen kirja- ja sivistyskielen kantasanakirjan aikaansaamiseksi."

Sanakirjan syntymisen taustalla olivat kansanedustajien lainsäädäntötyössä kokemat vaikeudet. Lakitekstien selkeyttä ja yksiselitteisyyttä oli vaikea valvoa, koska lainsäätäjillä ei ollut auktorisoitua tulkintaa eri termien ja käsitteiden merkityksestä. Nykysuomen sanakirjan alkuperäinen tarkoitus oli määritellä kansanedustajille kunkin suomen kielen sanan tarkka merkitys ja oikea kirjoitusasu. Vuonna 1961 sanakirjan viimeinen osa valmistui.

Sana voi kaataa hallituksen
Juuri eduskunnassa ollaan tarkkoja sanojen merkityksestä. Yksi väärä sana voi kaataa jopa hallituksen.

Vuonna 1933 maata hallitsi Kivimäen vähemmistöhallitus, jolle maalaisliitto aikoi välikysymyskeskustelussa esittää seuraavan sisältöisen ponsiehdotuksen: "Eduskunta haluaa kiinnittää hallituksen huomiota siihen suureen merkitykseen, mikä kunnollisilla työpalkoilla on maa taloudelliseen elämään ja kehottaa hallitusta edelleen toimimaan niin, että niin hyvin valtion välittömässä valvonnassa kuin valtion omistamien osakeyhtiöiden suorittamissa töissä maksetaan kohtuulliset palkat."

Tästä edelleen - sanasta syntyi suuri poliittinen kiista maalaisliiton ja sosialidemokraatien välille, jotka eivät olisi tällaista muotoilua hyväksyneet. Sosialidemokraatit uhkasivat kaataa hallituksen, ellei sanaa poistettaisi. Lopulta sana poistettiin ja hallitus sai myös sosialidemokraattien tuen.

- Timo Turja

Edelle/en, -nsä, adv. ; murt. ja runok. myös: eelleen 1. Paikasta : eteenpäin, edemmäksi. / Astua, kulkea, ajaa e. Matkustan Tukholmaan ja sieltä e. Hiihti tyynesti e. Kuljettaa, toimittaa a. E. lähetettävä kirje, sähkösanoma. 2. Ajasta: jatkuvasti, yhä, vielä. / Kalastajat e. kadoksissa. Määräys on e. voimassa. 3. Aikaisemman, edellisen lisäksi, vielä, edellä mainitun lisäksi, / Mietinnössä sanotaan e. , että ---

torstai 23. huhtikuuta 2009

Tietovirtojen hallinta kiinnostaa tietojohtamisen verkostoa

Valtioneuvoston tietopalvelujen ja kirjastojen (Valtipa) viimevuotisen aloitteen pohjalta syntyi tietojohtamisesta kiinnostuneiden tietoammattilaisten verkosto, joka on järjestänyt kuluneen vuoden aikana useita tapaamisia. Oheisen kirjoituksen tarkoituksena on kuvata tietojohtamiseen liittyvien haasteiden ja kysymysten taustoja, jotka selittävät, miksi keskustelua erityisesti julkishallinnon tietojohtamisesta kaivataan juuri tällä hetkellä ja miksi aihe on tietoammattilaisille keskeisiä kysymyksiä.

Tietojohtaminen on vanhaa ja uutta
Tietojohtamisesta on puhuttu 1990-alusta lähtien ja sille on lukuisia määritelmiä. Englanninkielinen termi Knowledge management (KM) on yleensä suomennettu joko tietojohtamiseksi tai tiedon- tai tietämyksenhallinnaksi. Näistä kukin termi korostaa hieman eri puolia asiassa.

Tietojohtamiseen onkin erilaisia lähestymistapoja. Asiassa voidaan korostaa tietojärjestelmien tai tiedonhallinnan teknologioiden osuutta, tiedon tai dokumenttien osuutta, tiedon välitystä oppimisprosessina tai johtamista. Erilaisia lähestymistapoja voidaan myös yhdistellä.

Yhteistä erilaisille näkemyksille on kuitenkin entistä kokonaisvaltaisempi suuntautuminen organisaatiossa liikkuvan tiedon ja tietovirtojen hallintaan. Tietojohtamisen tarkastelutapa on lisäksi edelleen ajankohtainen - sitä heijastelevat esimerkiksi julkishallinnon viimeaikaiset kokonaisarkkitehtuurisuunnitelmat.

Miksi tietojohtamista tarvitaan?
Miksi sitten tarvitaan tietojohtamista? Taustalta löytyy ainakin kolme keskeistä tekijää, jotka ovat oleellisesti muuttaneet tiedon roolia organisaatioissa viime vuosikymmenten aikana.

Tiedosta ja tiedonhallinnasta on informaatioteknologian läpäisemässä yhteiskunnassa tullut ydinasia ja menestystekijä. Niiden vaikutukset näkyvät sekä johtamisen että työn luonteessa. Sellaisista taidoista kuin nopea omaksumiskyky, kyky poimia olennaisia asioita ja tuottaa ja välittää tietoa, on tullut monissa ammateissa keskeisiä taitoja.

Tietoteknologia on mahdollistanut myös verkostoitumisen tavalla, jossa tiedonvälitys on laaja-alaisempaa ja nopeampaa kuin koskaan historian aikana.

Tiedon ja verkostoitumisen kasvanut merkitys organisaatioissa on asettanut uusia vaatimuksia johtamiselle. Verkostomainen työskentely levittää organisaation toimien alan sen seinien ulkopuolelle. Työtä tehdään yhä enemmän erilaisissa yhteistyöverkostoissa ja hankkeissa, joissa työskennellään usein myös yli työajan ja -paikan rajojen.

Työskentelytavat ovat myös keventyneet. Työtä tehdään esimerkiksi väliaikaisissa hankkeissa, verkostoissa tai tiimeissä. Tällaista työskentelyä on osattava koordinoida ja aikatauluttaa, mutta myös kiinnittää niissä tehtävä työ tukemaan organisaation pysyvämpiä rakenteita ja tavoitteita.

Lisääntyvät tuottavuuden ja tehokkuuden vaatimukset ovat tuoneet mukanaan erilaisia toiminnan kehittämishankkeita, joille tyypillistä on tarkastella organisaation kokonaisuutta esimerkiksi prosessien, tietojärjestelmien tai palvelujen näkökulmista. Purkamalla organisaation toimia ja sen suuntia systemaattisesti osiin, voidaan usein selkeämmin arvioida ja kehittää myös kokonaisuuden toimivuutta ja tarkoituksenmukaisuutta.

Johtamiseen on siis tullut koko joukko vaatimuksia tarkastella organisaation toimintaa, palveluja ja prosesseja uudenlaisena kokonaisuutena. Tässä kokonaisuudessa tiedonhallinta ja tietovirrat ovat myös keskeisellä sijalla.

Tietojohtamisen vaikutukset
Tietojohtamista kaivataan myös siksi, että siltä odotetaan erilaisia hyötyjä organisaatiolle. Yhtenäiset ja yhteiskäyttöiset tietoresurssit ja hyvin ohjatut tietovirrat voivat tuottaa taloudellisia hyötyjä, mutta parantaa myös organisaation kykyä toimia tarkoituksenmukaisesti.

Työprosessien yksinkertaistaminen ja päällekkäistyön vähentäminen tuottavat suoranaisia säästöjä. Organisaation parempi toimivuus nostaa sen toimintavalmiutta ja kilpailukykyä. Aineettoman pääoman merkityksestä tuottavuudelle on myös todisteita.

Paremmalla tiedonhallinnalla on vaikutuksia myös päätöksenteon ja muun tiedosta riippuvaisen työn laatuun. Sujuva tiedonkulku, yhtenäiset tietoresurssit ja luotettavan tiedon varassa toimiminen voivat myös parantaa tulevien toimien ennakoitavuutta ja riskien hallintakykyä.

Tietojohtaminen palvelee hallintoa ja kansalaisia
Jos katsotaan tilannetta julkishallinnon näkökulmasta, tietojohtamisella on hallinnossa tunnistettu selkeä rooli. Jo eduskunnan 2000-luvun alussa tekemissä tietojohtamisen hankkeissa todettiin, että valtion keskushallinnolle kuuluu kansallinen hallintotehtävä, joka on perustaltaan tietojohtamistehtävä.

Tietojohtamisen tarpeen ennakoidaan kuitenkin myös lisääntyvän. Esimerkiksi Victor Mayer-Schönberger arvioi hallinnon tulevaisuudenkuvan olevan informaatiohallintoa. Tietojohtamisen merkitys näyttäisi siis tulevaisuudessa korostuvan.

Julkishallinnon tietojohtamisen tavoitteet palautuvat hallinnon organisaatioiden yhteiskunnalliseen tehtävään. Valtiontalouden tarkastusviraston johtajan, Tuomas Pöystin mukaan tietojohtamisen tavoitteita julkishallinnossa voidaan näin ollen tarkemmin jäsentää hallinnon ja kansalaisten näkökulmasta.

Hallinnon näkökulmasta tietojohtamisella on luontevaa pyrkiä ensinnäkin tuottavuuden ja tehokkuuden kasvuun, jolloin esimerkiksi pyritään vähentämään päällekkäistyötä, lisäämään koordinaatiota, rationalisoimaan prosesseja tai tuottamaan yhteisiä tietoresursseja. Hallinnon tavoitteisiin kuuluu myös palvelujen tai organisaation toiminnan laadun ja vaikuttavuuden seuranta ja kehittäminen toimialueellaan.

Kansalaisten näkökulmasta julkishallinnon tietojohtamisen tarkoituksenmukaisuutta voi tarkastella demokratian näkökulmasta. Miten hyvin tiedonvälitys kansalaisten suuntaan toimii ja miten kansalaiset voivat osallistua päätöksentekoon ja saavat tietoa heitä koskevista toimista?

Mitä kehitettävää on tietojohtamisessa?
Tietojohtamisessa julkishallinnossa on koko joukko ongelmia tai haasteita. Sekä keskushallinnossa että kunnissa on esimerkiksi käytössä tietojärjestelmien kirjo. IT-toiminnan yhteistä koordinointia suunnittelua onkin pyritty tukemaan kehittämishankkein sekä esimerkiksi tänä vuonna perustetun Valtion IT-palvelukeskuksen avulla.

Toinen keskeinen ongelma on ollut yhteisten ja yhteentoimivien tietovarantojen puute, joka on haitannut esimerkiksi ministeriöiden ja eduskunnan tietojärjestelmien välistä tiedonkulkua.

Tietopalvelujen ja kirjastojen potentiaali päätöksenteon ja organisaation hankkeiden ja prosessien tietotukena ei myöskään ole tullut hyödynnetyksi välttämättä siinä mittakaavassa kuin se voisi olla mahdollista. Tietoammattilaisten tulisi yhä enemmän pyrkiä tukemaan organisaation hankkeita ja toimia, joihin tarvitaan taustatietoa, arvioita ja ennakointia. Kirjastojen ja tietopalvelujen perinteinen asetelma yksikkönä, jossa toimitaan vain paikalle tulevien asiakkaiden ja heidän toimeksiantojensa perusteella, ei enää vastaa tapoja, joilla tietoa verkon ja verkostojen ympäristöissä hankitaan ja käytetään.

Kansalaisten kuulemisessa ja osallisuudessa päätöksentekoon on myös Suomessa kehitettävää. Julkisuuslainsäädäntö tukee avointa tiedonsaantia viranomaisten toimista, mutta e-demokratia palvelut ovat nykyisellään hajanaisia ja kehittymättömiä. Silloinkin, kun verkkodemokratian kanavia on, niiden suhde ja vaikutus päätöksentekoon on jäänyt epäselväksi.

Kansalaiskeskustelusta ja kansalaisten näkemyksistä voitaisiin saada tukea päätöksenteolle ja näkökulmia käsiteltävän asian eri puolten ja vaikutusten hahmottamiseen. Käyttäjien tuottaman tiedon rooli on sitä paitsi myös yksityisellä sektorilla noussut arvossaan. Myös yritykset ovat laajalti kiinnostuneita käyttäjien äänestä ja kokemuksista. Ammatillisen asiantuntijuuden rinnalle onkin nousemassa ”kokemuksellinen tai tilannekohtainen asiantuntijuus”, josta saadaan usein yhtä arvokasta tietoa kuin tutkimuksesta. Asiantuntijoiden tieto ja käyttäjien kokemuksellinen ja tilannekohtainen tieto siis voivat hyödyllisesti täydentää toisiaan.

Tietojohtamisen verkosto etsii parhaita toimintamalleja
Tietojohtamisen verkosto on saanut alkunsa Valtioneuvoston tietopalvelujen ja kirjastojen (Valtipa) aloitteesta viime vuoden keväällä. Verkosto on ollut avoin tietoammattilaisille ja tietojohtamisesta kiinnostuneille. Tarkoituksena on, että verkoston vetovastuu on hajautunut, siksi erilaisia ajankohtaisiin teemoihin liittyviä kokoontumisia onkin järjestetty eri osallistujaorganisaatioissa, kuten Eduskunnan kirjastossa, Suomen Pankissa ja Sosiaali- ja terveysministeriössä.

Verkostossa on ollut mukana edustajia sekä julkishallinnosta ja yksityiseltä sektorilta. Tällä hetkellä postituslistallamme, jota päivitämme Eduskunnan kirjastossa, on yli 50 henkilöä.

Eduskunnan kirjasto on myös osallistunut tilaisuuksien järjestämiseen ja materiaalin tuottamiseen. Tähän mennessä olemme järjestäneet 2 tilaisuutta, joista toisessa kehittämisjohtaja Olli Mustajärvi on esitellyt Eduskunnan tiedonhallintaa ja tietojohtamista sekä VTV:n johtaja Tuomas Pöysti on esitellyt tietojohtamista valtion talouden tarkastusviraston näkökulmasta.

Lyhyesti voisi todeta, että tietojohtamisen verkosto on olemassa, jotta voisimme tunnistaa ja edistää parhaimpia toimintamalleja tietojohtamisessa ja tiedonhallinnassa. Niiden avulla voimme toivoaksemme yhtenäistää tiedon hallintaa, parantaa organisaation kykyä käsitellä tietoa ja kehittää uudenlaista tiedonjakamisen kulttuuria. Näin tehostuneesta tiedonhallinnasta on odotettavissa koko joukko muitakin hyötyjä organisaatiolle. Kirjasto- ja tietopalvelutyön näkökulmasta tavoitteena on myös löytää tiedonhallinnasta niitä keinoja, joilla voimme tehokkaammin tukea organisaation päätöksentekoa, hankkeita ja tietotyötä.

Tietojohtamisen verkoston postituslistalle voi ilmoittautua osoitteella: erika.bergstrom@eduskunta.fi

- Päivikki Karhula

perjantai 3. huhtikuuta 2009

Kuinka painia projektin kanssa?

Kirjastossamme on pari viime vuotta painittu kuva-arkiston tietojärjestelmäprojektin kanssa. Eduskunnan arkistoon kuuluu omana osanaan kuva-arkisto, joka viime vuosikymmenenä on käsitellyt pääsääntöisesti digitaalisia kuvia. Vanhoja valokuvia on viime vuosituhannen puolelta myös paperikuvina, negatiiveina sekä dioina. Uuden sovelluksen käyttöönotto on ollut isohko projekti kuva-arkistolta. Järjestelmä on ollut tuotantokäytössä jo yli vuoden ja nyt on onnahdellen avattu myös julkinen verkkopalvelu rajattuun kuva-aineistoon. Julkinen palvelu pyrkii palvelemaan paitsi mediaa niin myös sitä kadunmiestä. Palvelu löytyy osoitteesta www.eduskunta.fi/kuvat.

Painista tuli mieleen, että ehkäpä projekti kuin projekti voidaan kuvata painiottelun tapaan. Siinähän projektiryhmä kamppailee jonkin määritellyn ongelman ratkaisemiseksi. Onko ongelma selätettävissä? Olen käynyt muutamissa projektikoulutustilaisuuksissa, joissa aina projekti esitetään karkeasti vaiheittain: suunnittelu, toteutus, päätös. Jos tuon kääntää painimaailmaan, niin eduskunnan kuva-arkiston järjestelmäprojektin kulku voisi olla jotain seuraavanlaista.

1. erä: Varovaista pystypainia

Puhtaat painitrikoot päällä haetaan otetta koko hankkeseen, joka alkuvaiheessa on kovin liukas: Miksi tätä tehtäisiin, onko tähän rahaa, mitä lisäarvoa tästä syntyy? Hetken näyttää jo tiukka ote löytyvän: saadaan alustavat suunnitelmat sovittua, tehdään pilotti, löydetään yhteinen sävel ja rahoitus. Ote kuitenkin vielä lipsuu: ei tämä toimikaan näin. Sitten erän lopussa löytyy kunnon ote, oikea rajaus. Lopulliset suunnitelmat lyödään lukkoon. Tuomari viheltää ensimmäisen erän päättyneeksi.

2. erä: Vyörytystä ja takavöitä

Toisen erän alussa valikoitunut projektiryhmä vääntää hanketta tosissaan raa'alla työllä. Ohjausryhmä kannustaa ja huutaa ohjeita molskin laidalta kuin vanha kokenut valmentaja ikään. Nopeasti lähtevät projektiryhmän ensimmäiset onnistuneet heitot ja vyörytykset. Pisteitä karttuu vaikka välillä tekeminen on hieman nuhjaamista, oikea käsi ei aina tiedä mitä vasen tekee. Mattopainissa puolustetaan tiiviisti ja noustaan jopa ahdingosta päälle. Vältetään pahimmat junttaheitot ja takavyöt. Pieniä ruhjeita tulee mutta toinen erä tuntuu työvoitolta.

3. erä: Pistevoittoa hakemaan

Viimeisessä erässä laitetaan kaikki peliin. Ne ratkaisut, joita vielä passailtiin aiemmissa erissä otetaan nyt käyttöön. Nyt on kiire kerätä niitä viimeisiä pisteitä ennen päätöstä. Työmäärä ja yritys on valtava. Väkisin koitetaan puristaa kaikki osaaminen irti projektiryhmästä. Loppuvaiheessa otetaan aikalisä – venytetään ottelun/projektin päättymistä hieman, jotta saadaan paikat kuntoon ja nenät pyyhittyä. Lopun pystypainissa otetaan mahdollisesti vielä pieniä riskejäkin. Sitten se kongi kumahtaa, ottelu päättyy. Hankkeen dead-line on tässä. Hengästyneen voittajan käsi nostetaan: pisteet riittävät voittoon, kunnialliseen projektin päätökseen. Selätystä harvoin nähdään, tappioitakin tulee, mutta pistevoitto saa hymyn painijan huulille.

Suihkun jälkeen: Revanssia odotellessa

Suihkun jälkeen siistiydytään ja paikkaillaan vielä pienet ruhjeet. Samalla aletaan miettiä jo tulevia harjoituksia, kehittämiskohteita ja muita parannuksia. Ottelun jälkeisessä lehdistötilaisuudessa ollaan tyytyväisiä pistevoittoon sekä vastataan kohteliaasti hymyillen "miltä nyt tuntuu" –kysymyksiin.

Joissakin projekteissa, esimerkiksi tietojärjestelmäprojekteissa, on usein se kiero piirre, että ajan myötä projekti tavallaan tehdään uudestaan. Päästään uusintaotteluun samantyyppisillä lähtökohdilla, hieman erilaisten ongelmien kera. Eduskunnan kuva-arkistossakin joudutaan painiottelu uusimaan tulevaisuudessa.

Digitaalisen aineistojen, olivat se sitten digikuvia tai mitä tahansa, säilyvyys pitkälle tulevaisuuteen tulee olemaan työlästä ja kallista. Se, että eduskunnan digikuvat ovat nyt järjestyksessä ei vielä takaa niiden säilyvyyttä. Odotettavissa onkin vielä kunnon kamppailua näiden digikuvien kanssa: tiedostoformaattien muutokset, paremmat tietojärjestelmät, uudet tarpeet, säilyvyyden varmistaminen jne. Painitrikoot on syytä pitää tallessa. Ehkä kannattaisi vähän harjoitellakin.

Jani Stenvall (ei painitaustaa)

maanantai 2. maaliskuuta 2009

Arviointi, johtaminen ja vaikuttaminen kuuluvat yhteen

Joukko yliopistokirjastoja on toteuttanut viime vuoden aikana toimintansa arviointia kansainvälisen LibQUAL -kyselyn avulla. Erityisenä hyötynä on mallin tuottama laajalti vertailukelpoinen tieto, jolla organisaatioiden vahvuuksia ja heikkouksia voidaan tarkastella suhteessa toisiinsa. Mallin kansainvälisen käytön takia vertailuja on helppo tehdä esimerkiksi suhteessa samankokoisiin oman alan kirjastoihin eri maissa.

Suomalaisten yliopistokirjastojen kiinnostus toimintansa arviointiin ei kuitenkaan jää vain LibQUAL-malliin. Yliopistokirjastojen neuvostossa toimivat kirjastot ovat Laatu ja vaikuttavuus -hankkeessa työstäneet usean vuoden ajan laatutyöhön liittyviä työvälineitä. Hankkeen tuloksena on syntynyt esimerkiksi Laatukäsikirja, joka antaa kirjastoille tukea mm. johtamiseen, prosessien kuvaamiseen, laatukäsikirjan tuottamiseen sekä laatujärjestelmien tuottamiseen.

Laajempi vaikuttaminen tarpeen
Pelkkä läsnäolo ja julkaisujen tarjonta ei ole enää pitkään aikaan riittänyt siihen, että kirjastojen arvo ymmärrettäisiin. Lisäksi toiminnan arviointi on alkanut monin tavoin vakiintua osaksi erilaisten organisaation toimintaa. Meidän arvomme mitataan yhä tarkemmin tilastollisesti ja laadullisesti – tehtävien luonteena, prosessien toimivuutena, suoritteina, käyttömäärinä, käyttäjien mielipiteinä ja yleisempänä vaikutuksena.

Usein myös organisaation keskeisten toimijoiden on kyettävä tunnistamaan tehdyn työn arvo. Muuten olemme vaikeuksissa. Arviointi, johtaminen ja vaikuttaminen siis kulkevat käsi kädessä.

Tiukentuva taloustilanne, kuntien ja korkeakoulujen yhdistyminen ovat myös ajamassa asioita siihen suuntaan, että valtakunnallistakin vaikuttamista tarvittaisiin lisää. Asioiden ajaminen omassa organisaatiossa tai omalla alueella ei ehkä riitä, vaan on katsottava muutoksia ja tavoitteita laajemmasta perspektiivistä. Tämä sama suunta näkyy myös laatutyön näköaloissa, jotka laajentuvat paitsi kansallisiin, myös kansainvälisiin vertailuihin.

Onnistuminen on mahdollista
Kun olosuhteet eivät kaikilta osin anna aihetta optimismiin, on ilahduttavaa myös nähdä esimerkkejä siitä, miten asiat voivat edistyä ja onnistua. Viimeaikainen tutustumiseni erään ministeriön tiedonhallintaan oli valaiseva esimerkki siitä, mitä tietoammattilaiset ovat voineet saada aikaan.

Tietopalvelu oli omassa organisaatiossaan tehnyt aloitteen sisällönhallinnan edistämiseksi ja toimii nyt koko organisaatiota koskevan kehittämishankkeen vetäjänä. Tiedonhallintaa ja tiedon tarjontaa on myös lähdetty syventämään alueilla, joilla se voisi olla vielä tiiviimmässä yhteydessä toimijoihin.

Aloitekyvyllä voi siis olla ratkaiseva vaikutus siihen, millainen rooli kirjastolle toimijana muodostuu. Luultavasti monessa muussakin organisaatiossa olisi kehitykseen vaikuttamisen mahdollisuuksia, jos otamme sen paikan – teemme aloitteita ja otamme käytännössä vastuuta siihen kehitykseen puuttumisesta, jonka näemme tarpeelliseksi.

Vaikuttaminen saattaa yksinkertaisesti olla sitä, että näemme sen tiedon arvon, jota olisi tarjolla ja viemme sen sinne, missä sitä tarvitaan.

- Päivikki Karhula

torstai 12. helmikuuta 2009

IFLA:n uudet avainalueet - kirjastojen selviämisstrategiat ja verkkotiedon saatavuus

Kirjastoalan laajimman kansainvälisen järjestön, IFLA:n uusi pääsihteeri Jennefer Nicholson vieraili Suomessa tammikuun alussa. Suomalaiset kirjastoseurat yhdessä Eduskunnan kirjaston kanssa järjestivät vierailun yhteyteen aamupäiväseminaarin. Jennefer Nicholson esitteli tilaisuudessa IFLA:n strategisia linjauksia ja järjestön toimintaa. Lisäksi suomalaiset IFLA-jäsenet kertoivat kokemuksiaan järjestössä toimimisestaan.

IFLA antaa ammatillista pääomaa
IFLA:lla on sekä laajuutta että historiaa. Yli 80 vuotta sitten perustettu järjestö on nykyisellään aidosti kansainvälinen järjestö. IFLA:lla on toimisto Haagissa Hollannissa, mutta järjestöllä on alueellisia toimipisteitä myös Afrikassa, Aasiassa ja Etelä-Amerikassa. Jäseniä, jotka ovat enimmäkseen kirjastoalan organisaatioita, on 147 maasta ja järjestössä toimitaan 7 kielellä.

IFLA:n toiminta tähtää kirjastojen etujen ajamiseen, tiedonvälitykseen liittyvien tärkeiden kysymysten esille tuomiseen ja alan ammatillisen kehityksen tukemiseen. Jäsenten tarpeisiin ja uudenlaisten kumppanuuksien hakemiseen myös panostetaan. – IFLA:n on vakuutettava jäsenistölle, että jäsenyys on ammatillista pääomaa, kuvaa Nicholson. – Kirjastoammattilaisten rinnalla tavoitellaan nykyisellään jäseniksi myös alan yrityksiä. Kirjastoalan yrityksien on mahdollista saada jäseninä lisää näkyvyyttä ja tavoittaa asiakkaita järjestön kautta.

Järjestö panostaa monin tavoin kirjastojen vaikutusvallan lisäämiseen ja heidän kapasiteettinsa lisäämiseen etujensa ajamiseksi yhteiskunnassa. - IFLA on antanut kirjastoille tukea lobbaamiseen, kirjastopolitiikan luomiseen ja yhteiskunnallisen tietoisuuden lisäämiseen kirjastojen roolista, erittelee Nicholson. – Kehitteillä on myös eräänlainen "survival package" -tukipaketti tiukentuvan talouden ympäristössä toimiville kirjastoille. IFLA:n 2009-2010 vuosien strategisissa tavoitteissa huomioidaan myös digitaalisten aineistojen lisääntymisen ja tieto-organisaatioiden yhteisen pelikentän (konvergenssi) vaikutukset kirjastopolitiikkaan ja käytäntöihin.

IFLA on toiminut merkittävänä vaikuttajana myös verkkokehityksen alueella, joka on kirjastoille keskeisiä tulevaisuuden kysymyksiä. Järjestö on ohjannut kirjastoja vaikuttamaan tietoyhteiskuntakysymyksiin jopa kansainvälisellä tasolla, kuten WSIS-kokouksissa (World Summit on the Information Society). IFLA:lla (FAIFE) on yhteyksiä myös Internet Governance Forumin kokouksiin.

Viestintään ja yhdessä työskentelyyn panostetaan
IFLA:n uuden pääsihteerin, Jennefer Nicholsonin tuntuva kokemus järjestössä toimimisesta näkyy myös järjestön sisäisissä uudistustavoitteissa, joissa organisaation toimivuuden, yhdessä toimimisen ja viestinnän kehittäminen ovat keskeisiä.

Nicholson haluaa tehostaa järjestön toimintaa, erityisesti asioiden priorisointia ja kommunikaatiota eri tasoilla toimivien toimielinten välillä. – Avainasiana on pitää organisaatiorakenne matalana ja toimivana, korostaa Nicholson. – Haluamme parantaa vuorovaikutusta organisaation eri kerrosten välillä, jakaa tehokkaammin resursseja ja työskennellä toimivammin yhdessä.

IFLA:n verkkosivut ovat myös uudistumassa. Uudistus heijastaa järjestön uudenlaista suuntautumista viestintään, jossa pyritään kevyempään ja vuorovaikutteisempaan suuntaan. – Viestinnän uudet rakenteet ovat luoneet mahdollisuudet toimia helpommin. Nuoremmat ammattilaiset ovat jo tottuneita nopeaan tiedonhakuun ja ovat tietyllä tavalla kärsimättömiä. Heillä on netissä myös katu-uskottavuutta, kuvailee Nicholson muuttuvan viestintäympäristön tarpeita. - IFLA:n uusille verkkosivuille on tulossa lisää erilaisia mediamuotoja ja vapaamuotoisempia viestinnän kanavia, kuten blogeja ja keskustelua.

Tasapuoliset toimintamahdollisuudet
Tasapuolisten toimintamahdollisuuksien avaaminen eri maista tuleville ja eri-ikäiselle jäsenkunnalle ovat keskeisiä tavoitteita järjestön toiminnan virittämiselle.

Kansainväliset painotukset ovat jo vuosien varrella tasoittuneet ja järjestössä on avautunut tasaisemmin mahdollisuuksia eri maissa toimiville jäsenille. - IFLA on mennyt eteenpäin tässä suhteessa merkittävällä tavalla, toteaa Nicholson. -Amerikkalaiset ja eurooppalaiset kirjastot olivat pitkään järjestön toiminnassa hallitsevassa asemassa, mutta IFLA on avautunut erityisesti viimeisten kymmenen vuoden aikana aidosti kansainväliseksi toimijaksi.

Kehitysmaiden rooli järjestön toiminnassa on ollut kasvava. - Tässä kehityksessä jäänmurtajina ovat toimineet järjestön johdossa viime vuosina toimineet botswanalainen Ellen Tise ja eteläafrikkalainen Kay Raseroka, kuvaa Nicholson.

Nuorempia alan ammattilaisia koulutetaan ja tuetaan osallistumaan ja kasvamaan järjestössä toimijoiksi, kuvaa Nicholson. – IFLA on kiinnostunut myös nuorten kirjastoammattilaisten tarpeista ja kiinnostuksen kohteista, joita on selvitetty esimerkiksi kyselyn avulla. Alan uusille kasvoille on myös erillinen keskusteluryhmä, jossa on mahdollisuus tuoda esille aloitteleville ammattilaisille tärkeitä kysymyksiä.

Vapaa tiedonvälitys ja kehitysmaiden tukeminen avainasioita
Tiedonvälityksen vapaus ja tietoaineistojen julkiseen saatavuuteen ja käyttöön liittyvät oikeudet ovat jo pitkään olleet strategisia tavoitteita IFLA:n työskentelyssä. Kun kirjastojen verkkoaineistojen määrä jatkuvasti lisääntyy, käyttöoikeuksiin ja saatavuuteen liittyvät teemat muodostuvatkin yhä tärkeämmiksi kysymyksiksi sähköisessä ympäristössä.

IFLA:n keskeisiin toimielimiin kuuluvatkin tekijänoikeuksia käsittelevä CLM:n (Committee on Copyright and other Legal Matters) sekä tiedon saatavuutta ja tiedonvälityksen vapautta edistävän FAIFE (Committee on Free Access to Information and Freedom of Expression), joka toimii myös yhteistyössä muiden kansalaisoikeusjärjestöjen kanssa.

Kansainvälisen järjestön tuki vähäisillä resursseilla toimiville kirjastoille, erityisesti kehitysmaissa, on myös ollut tärkeää. IFLA on pyrkinyt toimintaohjelmillaan mm. tukemaan perusresurssien luomista kirjastoille sekä informaatiolukutaidon kehittämistä. ALP -ohjelmalla (Action for Development through Libraries Programme) on edistetty kirjastoalan täydennyskoulutusta ja kirjastoseurojen toimintaa kehitysmaissa. PAC (Preservation and Conservation) puolestaan keskittyy pitkäaikaissäilytyksen ja konservoinnin ratkaisuihin.

- Päivikki Karhula

torstai 22. tammikuuta 2009

Yhteinen kirjastoluettelo - oma kirjastoluettelo: puolesta ja vastaan

Suomen yliopistokirjastot – myös Eduskunnan kirjasto - ovat kokeneet vuoden 2008 lopulla kaksi isoa kokoelmatietokantojaan koskevaa muutosta.

Kirjastojen käyttämä tiedontallennusformaatti vaihtui kansallisesta kansainväliseksi MARC 21 –formaatiksi. Samalla kirjastotietokannoissa muutettiin miljoonia julkaisutietoja uuden formaatin mukaisiksi. Formaatin vaihdolla mm. helpotetaan tietueiden vaihtoa järjestelmien ja tietokantojen välillä.

Myös Suomen yliopistokirjastojen yhteisluettelon Lindan kirjastojärjestelmä vaihtui. Muutos koskettaa kirjastoja, jotka yhteistyönä tuottavat Linda-tietokannan, nyt siis Aleph-kirjastojärjestelmällä.

Kirjastot jatkavat omien kokoelmatietokantojensa päivittämistä Voyager-järjestelmällä. Lähes kahdeksan vuotta käytössä ollut Voyager ja uusi Aleph ovat kansainvälisesti laajasti käytettyjä järjestelmiä, ja molemmat ovat Ex Libris Groupin tuotteita.

Kuulostaako monimutkaiselta? Tämän kuvion toteuttamiseksi ovat tekniset ratkaisut olemassa. Kansalliskirjasto on tarjonnut työkaluja ja koordinoinut muutosprosessia kansallisesti.

Kirjasto valmistautuu muutokseen

Hyvissä ajoin ennen formaattikonversiota aloitimme Eduskunnan kirjastossa tietokantakorjaukset. Selma-tietokannan huollolla pyrimme laadukkaampaan tietokantaan. Historiallisista kerroksista paljastui luettelointikäytäntöjä, joita korjattiin formaattikonversion onnistumiseksi. Kenttiä, joiden koodimuotoiselle sisällölle ei ollut enää käyttöä, päätettiin poistaa. Asiasanalistauksista löytyi termejä, joiden käyttö ei ollut vakiintunut jne.

Minun, sinun ja meidän luettelomme

Tuotantosuunta on nyt yhteisestä paikalliseen. Lindaa tuottavat kirjastot luetteloivat (tai poimivat muista lähteistä) ensiksi yhteisluetteloon, josta tietueet siirtyvät paikallisiin tietokantoihin. Aiemmin kirjastot päivittivät ensiksi omaa tietokantaansa, josta tiedot siirtyivät yhteisluetteloon.

Ideaalitilanne on se, että yhteisesti tuotetun tietokannan tietueet kelpaavat kirjastoille mahdollisimman hyvin sellaisenaan. Voisiko julkaisu tulla luetteloiduksi vain kerran maailmanlaajuisessa kirjastoverkossa? Pääsemme lähemmäksi tätä tavoitetta, jos käytössä ovat samat säännöt ja sovellusohjeet. Tässä vaiheessa on tärkeintä päivittää yhteisiä toimintaperiaatteita kansallisella tasolla.

Voisimme kutsua vaikkapa ”push-teknologiaksi” Lindasta kirjastotietokantoihin tulevaa tietuevirtaa. Kirjaston tekemien omien päivitysten lisäksi se voi antaa muiden kirjastojen Lindassa tekemien päivitysten tulla omaan tietokantaansa. Se, että tietueet rikastuvat muiden päivityksillä, on hyvä asia. Tiedonhaun kannalta on vaikea ajatella, että tietoa olisi haettavana liikaa. Mutta voiko kirjasto antaa tietokantansa muuttua ”hallitsemattomasti”?

Kolikon toinen puoli on se, että kirjasto vastaa viime kädessä omasta tietokannastaan. Kirjastoilla voi olla hyviä ja säilyttämisen arvoisia käytäntöjä. Esimerkiksi Eduskunnan kirjastolla on laajat kansainvälisten järjestöjen kokoelmat, joita koskevia tietoja kirjaston Selma-tietokannassa on auktorisoitu johdonmukaisiksi. Kirjastoluetteloiden sisäisellä yhdenmukaisuudella tuetaan tiedonhakua ja voidaan esittää hakutulokset ymmärrettävästi.

Eduskunnan kirjaston Selma-tietokanta on asiakaskäytössä, ja uudet kirjat luetteloidaan Lindaan, josta tiedot siirtyvät Selmaan.

Tämänhetkisen tiedon mukaan yliopistokirjastojen kokoelmatietokannoista uudelleen rakennettu Linda-yhteisluettelo avataan helmikuun alussa asiakaskäyttöön.

Kaisa Paavilainen

maanantai 5. tammikuuta 2009

Vuosi 2009 – suomenkielisen lakikirjan merkkivuosi

Alkanut vuosi on tärkeä merkkivuosi Suomelle. Tänä vuonna on kulunut 200 vuotta Suomen autonomisen ajan alkamisesta. Merkkivuoden 1809 kunniaksi järjestetään Suomessa lukuisa eri tilaisuuksia ja tapahtumia. Kotimaan tapahtumien lisäksi merkkivuotta muistetaan myös Ruotsin ja Venäjän kanssa yhteistyössä järjestettävillä tapahtumilla. Merkkivuoden verkkosivustolta löytyy lisää tietoa 1809 merkkivuoden tapahtumista.

Vuosi 2009 on myös suomalaiselle lakikirjallemme tärkeä merkkivuosi. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 250 vuotta siitä, kun ensimmäinen suomenkielinen lakikirja julkaistiin Suomessa. Kyseessä oli vuonna 1759 ilmestynyt Ruotzin Waldacunnan Laki, joka oli lääninsihteeri Samuel Forseenin käännös 1734 vuoden laista. Forseenin käännös valmistui jo vuonna 1738, mutta ilmestyi lähes 20 vuotta myöhemmin Turun hovioikeuden aktuaarin, Yrjö Saloniuksen, ostettua painatusoikeudet Forseenin perillisiltä.

Vuosien varrella suomenkielinen lakikirja on ilmestynyt eri muodoissa useiden eri kustantajien toimesta. Suomalaisen kirjallisuuden seura julkaisu vuonna 1865 valtion tuella suomenkielisen lakikirjan josta sittemmin otettiin useita uusia painoksia. Vuodesta 1939 ilmestyi K.J. Ståhlbergin toimittama ja valtion kustantama Julkisen oikeuden lakikirja. Vuosina 1955-1973 ilmestyi Y. J. Hakulisen toimittama Lakikirja, jota yleisesti kutsuttiin Pikku-Hakuliseksi. Ensimmäinen Suomen Laki I –teos ilmestyi puolestaan vuonna 1955.

Tänä päivänä Talentumin kustantama Suomen Laki –teos on paisunut kolmiosaiseksi. Lisäksi Suomen Laki –teos on vuodesta 1997 ilmestynyt myös sähköisenä, Suomenlaki.com –nimisenä palveluna. Viime vuonna Editan toi markkinoille Lakikirja –teoksensa johon on koottu lainsäädäntöä yksityis-, rikos- ja prosessioikeuden aloilta. Tänä vuonna Editan Lakikirjasta ilmestyy julkisoikeuden lainsäädäntöä sisältävä toinen osa.

Suomalainen lakikirja on vuosien varrella käynyt läpi monta murrosvaihetta. Voimassa oleva lainsäädäntö on nykyään pitkälti saatavilla sähköisessä muodossa mm. Finlex-tietopankissa. Tästä huolimatta painettu lakikirja on oikeuden ja lainkäytön symboli joka edelleen puoltaa paikkansa myös lainlaatijan ja lainsoveltajan käytännön työkaluna.

Eduskunnan kirjasto kunnioittaa 250-vuotista lakikirjaa lokakuussa järjestettävällä näyttelyllä.

- Erika Bergström