Parlamenttikirjasto

perjantai 29. helmikuuta 2008

Monimutkainen verkkosensuuri

Länsimainen sensuurikeskustelu on näyttänyt vuosi vuodelta tulevan monimutkaisemmaksi. Siihen sekoittuvat tyypillisesti vaihtelevat ainekset politiikkaa, uskontoa, taidetta ja sensaatiota. Sensuurin ongelmat ovat kuitenkin mediakohua syvempiä.

Oleellisesti erilaisessa tilanteessa eletään maissa, joissa sananvapauden rajoitukset koskettavat kansalaisia arkipäiväisemmin. Kun mielipide ilman sen laajempaa julkistamista alkaa rajoittaa esimerkiksi opiskelua, työntekoa, liikkumista ja viestintää, puhutaan vakavammista ongelmista.

Sensuurin näköaloja avaa mielenkiintoisella tavalla Shanti Kalathilin ja Taylor C: Boasin kirja Open networks, closed regimes. Kalathil ja Boas ovat tutkineet, miten Internetin käyttö on vaikuttanut sananvapauteen ns. suljetuissa maissa. Verkko ei välttämättä olekaan avautunut tiedon maailmaan länsimaiseen tapaan, vaan tiedonvälitykseen on voitu liittää erilaisia rajoituksia ja sen ohessa on voitu laajentaa tele- ja verkkoviestinnän seurantaa.


Tämänlaatuinen sensuuri on lisääntymässä ja parhaimmillaan siihen kytkeytyvät muut kehittyneen teknologian turvin kehitettävät valvonnan muodot. Joiltakin osin rajoitukset, ovat kohdistumassa myös julkiseen tiedon tuotantoon, kuten tieteen tekemiseen ja kirjastojen toimintaan.

Valitettavia esimerkkejä viime vuosilta löytyy sekä idästä että lännestä. Venäjällä suljettiin hiljattain Pietarin Eurooppalainen yliopisto. USA:ssa lakkautettiin muutamia vuosia sitten EPA:n (U. S. Environmental Protection Agency) laaja kirjastoverkosto. Molemmat tapaukset ovat herättäneet epäilyksiä myös tarkoituksellisesta sensuurista.

Viimeaikainen suomalainen verkkosensuurikeskustelu on luonteeltaan toisenlainen. Lapsipornosivustojen sensuurilla on pyritty puuttumaan senkaltaiseen toimintaan, joka on useimmissa sivistysvaltioissa määritelty rikokseksi. Sen rajoitukset eivät kosketa koko väestöä, eivät puutu kansalaisten arkeen ja työhön, eivätkä rajoita heidän normaalia elämäänsä.

Sensuurikäytännön ei voi katsoa loukkaavan muita kuin kyseisen materiaalin tuottajia ja niiden käyttäjiä - sekä niitä, joiden verkkomateriaali on syyttä joutunut sulkulistalle. Sisällön kannalta on vaikea nähdä tässä sellaista sananvapaudellista ongelmaa, jossa kyseistä aineistoa vaille jäänyttä osapuolta pitäisi lailla suojata.

On toinen asia, jos puhutaan rajoittamisen keinoista. Sisällöt ovat tietyssä mielessä toissijaisia, jos halutaan katsoa sitä, mitä itse menettelytavat voivat saada aikaan. Silloin tulee vastaan monia aiheellisia kysymyksiä.

Toimivatko rajoitukset? Estetäänkö niillä ongelmien syntymistä tai laajentumista? Epäilyksiä on esitetty siitä, että juuri verkon sulkulistat palvelevatkin rikollisia, sillä nehän kokoavat halutun aineiston.

Hyviinkin tarkoituksiin luoduilla verkon käyttöä rajoittavilla palveluilla ja käytännöillä voi siis olla kääntöpuoli. Palveluja tuottavat yritykset voivat tarjota samaa teknologiaa erilaisille asiakkaille erilaisiin tarkoituksiin. Baijerissa toteutettu pornosensuuri loi esimerkiksi aikanaan mallin myöhemmille verkon valvontakäytännöille. Tietoturvayritysten tiedetään tarjonneen sekä suojaussovelluksia että suojausten purkusovelluksia.

Kyse on myös eräänlaisesta sensuurin porttiteoriasta – yksi hyväksytty sensuurikäytäntö voisi avata ovet uudenlaisille sensuurin kohteille. Laajentuuko sensuuri myöhemmin muihin haitallisiksi katsottuihin asioihin? Onko sensuurille saatu yleinen hyväksyntä sellaisen rikoksen varjolla, jonka arkaluonteisuuden takia asiaan ei voida puuttua? Siirtyykö ns. hyvän asian kustannuksella saatu yleinen hyväksyntä rajoittamisen keinoille myöhemmin joihinkin muihin asioihin?

Ilmeistä kuitenkin on, että verkossa sananvapaus- ja sensuurikeskustelu on myös uudenlaisessa ympäristössä. Mediat ja sisällöt eivät ole enää sitä, mitä ne olivat ennen. Esimerkiksi pornon määrä on verkossa moninkertaistunut, mutta myös raaistunut. Verkkolevitys mahdollistaa laajan ja kansainvälisen jakelun, jonka sisällöt jäävät myös Suomessa elokuvasensuurin ulkopuolelle.

Olemme sisältöjen, niiden volyymin, toimintojen ja teknologian käyttöyhteyksien puolesta aiempaa monimutkaisemmassa ympäristössä. Teknisten rajoitusten yhteydet ja vaikutukset eivät kuitenkaan ole yksiselitteisen siunauksellisia. Se, mitä muita ja mahdollisesti haitallisia ratkaisuja ja toimintaperiaatteita niiden myötä on valittu, voi tulla ilmi vasta vuosien kuluttua.

Sensuurin kannalta huolestuttavia eivät niinkään ole kohua herättäneet kuvat tai kirjoitukset sellaisinaan. Ongelmallisempaa yhteiskunnan kannalta on se, mitä sensuurin välineisiin sisältyy. Ja mitä tapahtuu, jos teknologian edistyneemmillä muodoilla edelleen puututaan laajojen väestöryhmien arkeen ja työhön, viestintään, ihmissuhteisiin ja liikkumiseen.

Privacy Internationalin 2007 tekemän tutkimuksen mukaan viiden viime vuoden aikana verkon käytön rajoitukset ovat laajentuneet muutamasta maasta ainakin kahteentoista maahan. Kun käytännöt koskevat osin myös kirjastoja ja tieteen tekemistä, niin heikot signaalit eivät enteile hyvää.

- Päivikki Karhula

perjantai 15. helmikuuta 2008

Tilastoja ja mittareita

Eduskunnan kirjastossa on valmisteltu kuumeisesti kirjaston kertomusta, joka vuosittain annetaan eduskunnalle. Kertomus on vuosikertomus, jossa kerrotaan edellisen vuoden toiminnan painopisteistä, kirjaston käytöstä sekä kokoelmien kehityksestä.

Kirjaston kävijämäärä ja tiedonhakutoimeksiantojen määrä laskivat vuonna 2007, lainaus sen sijaan pysyi ennallaan. Yritin miettiä mikä on syy tähän kehitykseen ja onko tämä väliaikainen muutos vai ennustaako tämä tulevaa. Syitä on erittäin vaikea hahmottaa ainakaan ilman kunnon tutkimusta.

Sen sijaan on helppo selittää, miksi kirjaston asiakkailleen antaman tiedonhallinnan koulutuksen tuntimäärä yli kaksinkertaistui ja osallistujienkin määrä lähes kaksinkertaistui. Kirjasto panosti vuonna 2007 erityisesti eduskunnan uusien julkisten www-sivujen esittelyyn ja koulutukseen ja jalkautui kouluttamaan kirjastonhoitajia ja kansalaisia eri puolille maata maakuntakirjastoihin.

Tiedonhakutoimeksiantojen määrän laskua voidaan selittää sillä, että ihmiset käyttävät entistä useammin verkosta löytyviä tiedonlähteitä, joiden käyttökoulutukseen olemme jo usean vuoden ajan panostaneet. Yleinen mutu on että tietopalvelussa ja neuvonta- ja arkistopalvelun päivystyksessä entistä useammin neuvotaan tiedonlähteiden käyttöä, mutta tätä ei eduskunnan kirjaston toiminnan mittareilla voida todistaa.

Vaikuttaa myös siltä, että asiakkaat kysyvät kirjastosta entistä vaikeampia kysymyksiä, sillä helppoihin löydetään vastukset itsekin googlettamalla. Mutta mikä on vaikea kysymys - asiakkaalle se voi olla vaikea, mutta alaan perehtyneelle tietoasiantuntijalle helppo. Asiakastyytyväisyyskään ei läheskään aina korreloi tietopalvelun tekemän työmäärän kanssa. Työtä voidaan tehdä paljon, vaikka vastausta ei löydettäisikään. Toisaalta tietoasiantuntija voi käyttää hyväksi tärkeintä tietolähdettään: omaa päätä ja kaivaa vastauksen sieltä. Tuloksena on tällöin tyytyväinen asiakas, vaikka näkyvää työtä on tehty vähän.

Lainaus- ja kävijämäärät ovat olleet kautta aikojen kirjastojen toiminnan yleisiä mittareita. Erikoiskirjastojen laadun mittareina ne eivät ole kovin hyviä, sillä erikoiskirjastojen toimintaa määrittää nimenomaan kehysorganisaation tarvitsemien tiedonlähteiden laadun ja sisällön arviointi ja hankkiminen sekä asiakkaille räätälöity, parhaimmillaan erittäin syvällinen tietopalvelu. Lainausta ja kävijöitä lasketaan kuitenkin edelleen, koska luvut on helppo saada, luvuista on saatavissa pitkät aikasarjat ja kaikki kirjastot laskevat näitä lukuja. Pienimmän vaivan periaate näkyy siis tässäkin.

Kirjastojen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden todentamiseksi tarvittaisiin kuitenkin moniulotteisempia mittavälineitä.


Sari Pajula

tiistai 5. helmikuuta 2008

Kokoelmat kotona vai maailmalla?

Sähköisen aineiston pitkäaikaissäilytystä ja käyttöä koskeva opetusministeriön suunnitelma valmistui tämän vuoden alussa. Suunnitelmassa ovat mukana kirjastojen, arkistojen ja museoiden sähköiset aineistot. Myös painetulla julkaisulla on vielä pitkä käyttöikä edessä. Miten muiden kuin vapaakappakirjastojen kokoelmien pitkäaikainen saatavuus ja käytettävyys turvataan?

Yliopistokirjastojen neuvosto käynnisti vuonna 2003 kansallisen kokoelmakarttahankkeen, jonka tavoitteena oli parantaa aineistojen kansallista saatavuutta ja kattavuutta. Kansalliskirjasto tarjoaa tietokannan, johon kirjastojen kokoelmat voidaan kuvailla. Tietokanta sisältää tässä vaiheessa lähinnä kirjastojen erikoiskokoelmien kuvauksia.

Se, että kirjasto voi kertoa kokoelmistaan edellyttää, että kirjasto tietää kokoelmistaan. Kokoelmien evaluoinnista ja kuvailusta Suomessakin luennoinut Montana State Universityn kirjaston johtaja (emerita) Mary Bushing sanoo, että kokoelmat pitää nähdä kokonaisuutena, ei nimekkeinä. Enemmän ei ole aina paremmin. Kirjaston kannattaa olla hyvä joillakin aloilla eikä yrittää olla hyvä liian monilla aloilla.


Viime marraskuussa Suomen tieteellisen kirjastoseuran seminaarissa pohdittiin kirjastojen kokoelmien vaikuttavuutta ja laatua. Kuopion yliopiston kirjaston johtajan Jarmo Saartin mielestä pitäisi puhua mieluummin kokoelmien saatavuuden politiikasta kuin kokoelmapolitiikasta. Kirjastojen kokoelmia ei enää hahmoteta fyysisessä tilassa olevaksi (kirja)kokoelmaksi. Kirjastojen hankkimat aineistot ovat yhä enemmän “maailmalla”. Käyttäjän kannalta ei ole oleellista, käyttääkö hän lehden elektronista artikkelia Suomessa vai ulkomailla sijaitsevalta palvelimelta. Tärkeintä on pääsy kokoelmiin, saatavuus, access. Kirjaston kokoelmien pitäisi olla siellä, missä niitä käytetään. Painettuja kokoelmiakin voidaan ulkoistaa ja luottaa kirjastoverkon palveluihin.

Hakusana kokoelmapolitiikka tuottaa useita osumia verkosta löytyvistä kirjastojen suunnitelmista. Kirjastot pohtivat, mitä hankitaan, mitä säilytetään, hankitaanko painettuja vai sähköisiä versioita.

Kokonaiskuvan saaminen kokoelmista käynnistyy paloista. Mary Bushingin yhtenä teesinä on “subject base rather than descriptive of total”. Eduskunnan kirjastossa selvitettiin kirjaston yhden ydinalueen, eduskuntatiedon, uudempaa kokoelmaa. Evaluoinnin tuloksena oli kotimaisen aineiston erittäin hyvä kate kansallisbibliografian vastaavaan aineistoon verrattuna. Eduskunnan kirjaston kokoelmatietokanta Selma sisälsi jopa enemmän viitteitä kuin kansallisbibliografia, todennäköisesti luetteloitujen pienpainatteiden vuoksi. Vain puolta eduskuntatiedon aineistosta oli lainattu. Lainaushistoria ei tosin sisällä paikan päällä tapahtunutta käyttöä, mm. tietopalvelun tarpeisiin. (Tarkemmin Riitta Pulkkisen alla mainitussa opinnäytetyössä.)

Eduskunnan kirjastossa on käynnissä vanhemman kokoelman evaluointi. Tavoitteena on säilyttää aineisto, jolla on perusteltu paikkansa Eduskunnan kirjastossa. Ns. teknisten kriteerien (kunto, tuplakappaleet jne.) lisäksi sisältö ratkaisee. Aiheenmukaisille osastoille luodaan profiili, joka noudattaa kirjaston painopistealueita: eduskuntatieto, oikeudellinen tieto ja yhteiskuntatieto. Missä aihe kohtaa valtiovallan, missä aihe kohtaa lainvalmisteluprosessin, missä aihe kohtaa kansalaisten ja järjestöjen vaikuttamisen eduskuntaan.

Esimerkkejä. Vanha lääketieteen kokoelma sisälsi lääkärikirjoja, kuvauksia sairauksista, eläinlääkintää. Helppoja poistaa. Mutta joukossa oli myös tärkeitä dokumentteja maakuntien miesten pyrkimyksistä saada alueensa sairaanhoito kuntoon. Toinen yhteiskunnallinen aihe on ollut apteekkilaitos. Aiheesta on ollut useita työryhmiä, on tehty aloitteita, kirjelmiä. Vanhan kirjallisuuden luokassa “Liikenne” on tahattomastikin koomisia valtion rautateiden toimintaa kuvaavia julkaisuja. Mutta toisaalta rautatieverkon laajentamisen puolesta valtiovaltaa on lähestytty usein aloittein ja selvityksin. Säilytetään.

Kokoelmien evaluointi on käynnissä monessa muussakin kirjastossa. Tuoreen esimerkin tarjoaa Tampereen yliopiston kirjaston tiedotuslehti Bulletiini 3/2007. Samaisessa numerossa kerrotaan myös kokoelmakarttahankkeen nykyvaiheesta.

Kirjastojen sähköiset kokoelmat tulevat maailmalta. Toinen, kirjaston oma näkökulma on, että se lähettää kokoelmiaan maailmalle – kaukolainaamisen lisäksi digitoi ydinalueisiinsa kuuluvaa kokoelmaa verkkoon kaikkien käytettäväksi. Eduskunnan kirjasto onkin esittänyt vanhojen valtiopäiväasiakirjojen digitoinnin jatkamista.

Näin ympyrä sulkeutuu. Kirjastot varmistavat painettujen aineistojen saatavuuden, myös digitoimalla niitä jälkipolville.


Kaisa Paavilainen

Lisätietoja:

Sähköisen aineiston pitkäaikaissäilytystä ja käyttöä koskevan työryhmän muistio. Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2008:2

Pulkkinen, Riitta, Eduskuntatietoaineiston arviointi eduskunnan kirjastossa. Opinnäytetyö, Turun ammattikorkeakoulu, kirjasto- ja tietopalvelun koulutusohjelma 2006.

perjantai 1. helmikuuta 2008

Naurava eduskunta

Mies jättää ruostuneen polkupyöränsä eduskuntatalon eteen.

Poliisi tulee hänen luokseen ja sanoo kohteliaasti:
- Et voi jättää pyörääsi tähän. Tänne tulevat kansanedustajat.

Mies vastaa poliisille:

- Mä otan riskin. Pyörä on lukittu.


Tämä vitsi on eräs esimerkki kansan keskuudessa elävästä eduskuntahuumorista. Kansanhuumori kuvaa eduskuntaa ja kansanedustajia joskus lempeästi, joskus hieman ilkeämmin. Vaikka tämänkaltaisesta naurusta voisi loukkaantua, tosiasiassa ihmisten kyky nauraa edustajilleen kertoo paljon demokratian vahvuudesta.

Poliittisen totalitarismin erilaisiin muotoihin liittyy aina vakavuus – nauru sen sijaan on hyvin syvällisellä tavalla demokraattista. Ei ole sattumaa, että erilaisissa diktatuurivaltioissa on ollut kiellettyä julkisesti esittää satiiria poliittisista johtajista ja heidän heikkouksistaan. Huumori poliittisista johtajista kuuluu nimenomaan demokratiaan, sillä nauru osoittaa ihmisten – niin tavallisten kansalaisten kuin päätöksentekijöidenkin - olevan perimmiltään samanarvoisia. Kansanedustajista kerrotut vitsit muistuttavat heidän olevan kansan kaltaisia: yhtä inhimillisiä ihmisiä heikkouksineen ja vahvuuksineen.

Nauru on terveellistä, sillä se vähentää ihmisten kokemaa stressiä. Nauru on myös yhteiskunnallisesti hyödyllistä, sillä se vahvistaa ihmisten välisiä sosiaalisia siteitä. Ehkä näistä syistä johtuu se, että kansanedustajat osaavat niin hyvin nauraa myös itselleen. Kansanedustajan tehtävään liittyy niin paljon mahdottomalta tuntuvia odotuksia, että ainoastaan naurun avulla on mahdollista vapautua erilaisista ulkoisista paineista.
Eduskunnassa hyvin pitkään istuneita edustajia yhdistääkin nimenomaan huumorintaju. Eräältä tällaiselta kokeneelta edustajalta kuulin vitsin, joka paljasti, kuinka hyvin hän osasi nauraa jopa omalle ulkomuodolleen. Hän oli ollut maatalousnäyttelyssä ja kuuli jälkeenpäin alueradion haastattelun, jossa haastateltavalta kysyttiin, mikä näyttelyssä oli ollut kaikista mieleenpainuvinta:

- Suuren sonnin näkeminen ja kansanedustajan tapaaminen.

Timo Turja