Hyvästi, rakas kirja

Kalpea, silmälasipäinen nainen istuu pimeän varaston perimmäisessä nurkassa kirjapinon päällä. Hän lukee kirjaa taskulampun valossa. Välillä hän säpsähtää, sammuttaa valon ja kuulostelee. Kun mitään ei kuulu, hän sytyttää taskulampun uudestaan ja jatkaa lukemista. Ympärillä on pelkkiä tyhjiä ja pölyisiä kirjahyllyjä ja tuulettimien huminaa. Nainen on viimeinen kirjastonhoitaja. Hän ei halua hyvästellä rakkaita kirjojaan. Hän ei aio jättää kirjastoaan ilman taistelua.. Hän vannoo lähtevänsä kirjastostaan vain jalat edellä.

Tämä on dystopia, satiirinen kuvaus yhteiskunnasta, jossa ei tarvita enää painettua kirjaa, kirjastoa, kirjavarastoa eikä kirjastonhoitajaa. Se saattaa huvittaa lukijaa, mutta onko se sittenkään niin kaukainen skenaario?

Signum-lehden (4/2009) pääkirjoituksessa päätoimittaja Päivikki Karhula kertoo tämänvuotisesta IFLA-kongressin agendasta. Keskeisiä teemoja olivat mm. e-kirjojen ja e-aineistojen monipuolistuminen, tarve hankkia uusia keinoja asiakkaiden houkuttelemiseen kirjaston tiloihin ja digitointihankkeiden uudenlaiset kilpailuasetelmat.

Niinpä. Kirjastojen aineistoja digitoidaan yhä kasvavalla vauhdilla, asiantuntijoiden mukaan toimiva sähköisen kirjan lukulaite yleistyy noin kymmenen vuoden kuluessa. E-kirjat ja e-aineistot raivaavat tietään yleisiin kirjastoihin. Japanissa kymmenen myydyimmän kirjan joukossa 6 kirjaa on e-kirjoja.

Mitä tästä seuraa?

Painettua kirjaa ei kohta tarvita, sen sisällön lataaminen omalle lukulaitteelle riittää. Kirjastoa ei enää kaivata fyysisesti, koska aineistoa voidaan lainata, käyttää ja palauttaa missä tahansa. Jokaisella on tulevaisuudessa oma kirjasto mukanaan. E-kirja on saatavilla 24 tuntia vuorokaudessa. Massiiviset kirjastorakennukset ja erityisesti kirjavarastot vapautuvat muuhun käyttöön. Jo nyt tietoa etsitään mieluummin itsenäisesti esimerkiksi googlella kuin kirjastojen tietosanakirjoista tai tietopalveluista.

On selvää, että automaation ja itsepalvelun seurauksena suuri määrä ihmistyövoimaa kävisi tarpeettomaksi.

Sahaavatko kirjastolaiset nyt omaa oksaansa? Digitalisoivatko ja sähköistävätkö he itsensä työttömiksi, tarpeettomiksi? Miten he vastaavat syvenevän automaaton haasteisiin? Vai onko tulevaisuus jo täällä?

Perinteisen kirjastotyön vääjäämätön häviämien synnyttää varmasti problematiikkaa. Päivikki Karhula kysyykin: "Mihin sijoitetaan se kirjastotyö, jonka seuraava automaation aste tulee vapauttamaan?" Itse hän suuntaisi voimavaroja esimerkiksi koulutukseen, neuvontaan, sisällöntuotantoon, metadataan ja uusiin palveluihin.

Tässä kiihtyvän kehityksen kafkamaisessa riennossa tulisi myös muistaa kirjastojen perustehtävä eräänlaisena demokratian kulmakivenä, suurena yhdenvertaistajana ja tasapuolistajana. Etukäteen olisi mietittävä esimerkiksi uusien teknisten innovaatioiden maksuttomuutta, saatavuutta ja matalaa lähestymiskynnystä.

Kehitys kehittyy, mutten jaksa uskoa, että suomalaiset ovat vielä vuosikymmeniin valmiita keskustelemaan virtuaalikirjastossa hologrammin kanssa tai sanomaan hyvästejä paperille painetulle kirjalle. Minä en ainakaan ole.

Lassi Kämäri