Parlamenttikirjasto

perjantai 30. maaliskuuta 2012

Keskiaikaisista käsikirjoituksista ja kirjoista


Monesti kuulee puhuttavan, että kirja on kuollut. Useissa kirjastoissa, joissa olen työskennellyt, on painotettu digitaalisen kirjaston ja e-kirjojen lisääntyvää hankintaa sekä painettujen kirjojen tarpeen vähentymistä. On totta, että e-aineistoilla on omat etunsa, kuten parempi saatavuus ja käytettävyys, mutta painetulla kirjalla on kuitenkin pitkä historia ja tästä haluankin kirjoittaa.

Harva esine on muuttunut perusajatukseltaan ja käytännön ratkaisuiltaan yhtä vähän keskiajan jälkeen kuin kirja. Kirjan muuttumattomuus vuosisatojen vieriessä osoittaa, että se kehitettiin jo keskiajalla lähimain täydelliseksi tiedonvälityksen välineeksi. Tuskin minkään muun taidon kuin kirjoittamisen, tuskin minkään muun esineen kuin kirjan kehitys kuvastaa yhtä hyvin yhteiskunnan, sen tapojen ja kulttuurin kehitystä. Mikään muu kuin kirjoihin ja kirjoittamiseen tutustuminen ei avaa yhtä laajoja näköaloja menneeseen maailmaan. [kuva 1 ].


Siinä missä nykyaikana kirjan elinkaari on melko lyhyt ja kirjan tiedot voivat vanhentua jo muutamassa vuodessa ja kirja saattaa joutua kirjaston poistokoriin jo hyvin lyhyessä ajassa, niin keskiajalla asiat olivat toisin. Kirjat olivat keino säilöä, tallentaa ja siirtää ajatuksia satoja vuosia tai tuhansia kilometrejä ja niiden taloudellinen arvo oli hyvin suuri.



Käsikirjoituksesta kirjaan tai rotuluksesta koodeksiin

Keskiajalla käytettiin useita erilaisia kirjoitusmateriaaleja. Jo antiikista tutut kiveen hakatut piirtokirjoitukset tai metalliin pakotetut kirjoitukset olivat pakostakin lyhyitä. Keskiajan mittaan kuitenkin muut kätevämmät materiaalit mahdollistivat kirjallisen kulttuurin räjähdysmäisen kasvun. Niin antiikissa kuin keskiajallakin käytettiin vahatauluja arkipäiväisinä kirjoitusalustoina. Taulujen ongelmana oli kuitenkin niiden paksuus ja paino eivätkä kirjoitukset niissä säilyneet kovin kauan.

Antiikin kirjalliset tekstit laadittiin ensisijaisesti papyrukselle, joka periytyi kirjoitusalustana keskiajalle. Papyrus oli helppoa ja halpaa valmistaa, mutta sen heikkoutena oli huono kestävyys. Papyruslehdet - ja kääröt murtuivat helposti eivätkä kestäneet kosteutta. Papyruksen suosio kirjoitusalustana heikkenikin nopeasti varhaiskeskiajan kuluessa.

Pergamentti syrjäytti papyruksen ensin kirjojen materiaalina ja vasta sitten erilaisten hallinnollisten asiakirjojen kirjoitusalustana. Eräänä syynä tähän oli se, että väärentäminen pergamentilla oli helppoa, koska kirjoitusta pystyi helposti raaputtamaan siitä pois. Siirtyminen pergamentin käyttöön keskiajan Euroopassa vaikutti kulttuuriin monipuolisesti. Kirjalliselle kulttuurille avautui uusia mahdollisuuksia, kun kirjoitusmateriaalia pystyttiin valmistamaan paikallisesti, sillä pergamentti valmistettiin eläinten nahasta, jota oli helposti saatavilla, kun taas papyrusta valmistettiin vain Niilin alueen ruo´oista. Pergamentin sileä pinta mahdollisti myös miniatyyrien piirtämisen ja käsikirjoitusten kuvittamisen aivan eri tavalla kuin karkeapintainen papyrus. Pergamentti olikin keskiajan kirjoitusalustoista säilyvyytensä ja kirjoitusmukavuutensa takia ylivertainen.

Länsimaisessa kulttuurissa koodeksit vaiheittain korvasivat kirjakääröt. Koodeksimuotoisen kirjan etuna oli myös se, että sitä oli helpompi kuljettaa ja siihen mahtui enemmän tekstiä, joten pitkätkin tekstit saattoi kirjoittaa yhteen niteeseen.


Keskiaikaisten käsikirjoitusten koristeluista

Keskiaikaiset kirjat ja käsikirjoitukset ovat varsinaisia taideteoksia kauniine kapitaaleineen, väreineen ja kuvineen. Otsikoiden ohella yksinkertainen ja keskiajalla erittäin käytetty tapa koristaa käsikirjoitussivua ja ryhmittää sen tekstiä oli alkukirjainten initiaalien korostaminen. Valitut alkukirjaimet kirjoitettiin muuta tekstiä suuremmalla ja täytettiin värillä. [KUVA 2]


Initiaalien taidokas koristelu ja miniatyyrien tyylikäs toteuttaminen oli monimutkaista ja vaikeaa. Taito välittyikin useimmiten käytännön harjoitusten avulla mestarilta oppipojalle, aluksi lähinnä luostareissa ja keskiajan lopulla ammattimaisissa työpajoissa. Erikoistuminen käsikirjoitusten kuvittajaksi oli kuitenkin pitkän tien ja kovan työn takana. Koristeellisimmat käsikirjoitukset valmistuivatkin keskiajalla kuvittajien ja kirjoittajien yhteistyönä, sillä värit, alkukirjainten koristelu ja miniatyyrit lisättiin käsikirjoituslehdille vasta sen jälkeen kun varsinainen tekstiosuus oli jo valmis.

Käsikirjoitusten kuvituksen ja alkukirjainten koristusten tehtävänä ei ollut vain kaunistaa lukijan silmien eteen avautuvia sivuja ja aukeamia. Kun lukija saattoi nähdä esimerkiksi evankeliumin, ritariromanssin, faabelin tai kronikan tapaukset kuvien avulla silmiensä edessä, kuvatut tapahtumat saivat uutta sisältöä ja alkoivat todella elää. Näin kuvat auttoivat tekstin muistamisessa. Varhaiskeskiajallahan tekstit oli tapana lukea ääneen ja vasta 800- luvulta lähtien tekstejä alettiin lukea äänettömästi, itsekseen.

Initiaalien käyttö myös jaksotti tekstin väliotsikoiden tavoin. Kuten koko yhteiskunta oli keskiajalla hyvin hierarkinen niin myös alkukirjainten koolla ja niiden koristelulla pystyttiin osoittamaan tekstin hierarkiaa – mitä suurempi initiaali, sitä tärkeämpi asia.

Varsinaiset kuvat esiintyivät vain harvoin yksin, ilman sidosta tekstiin. Sen sijaan esimerkiksi initiaalien koristeiksi piirretyt eläimet, hirviöt, kukat ja muut kuviot eivät kaivanneet yhteyttä itse tekstiin. Samoin käsikirjoitusten marginaaleista voi löytää kirjoittajan, koristelijan tai lukijan piirtämiä vaatimattomia piirroksia, joilla ei ole mitään tekemistä sivun tekstin kanssa.


Kirjojen arvosta ja arvostamisesta

Kirjoja ja kirjoittamista arvostettiin suuresti keskiajalla, vaikka kirjoitus- ja lukutaito ei ollutkaan kaikkien saatavilla. Aina 1400- luvun lopun jälkipuolelle asti käsin kopioiminen oli ainoa keino monistaa ja levittää haluttua kirjaa. Vaikka keskiajalla laadittiinkin jatkuvasti uusia tekstejä, useimmat kirjoittajat kopioivat muiden laatimia teoksia kuin loivat omia.

Varhais- ja sydänkeskiajalla käsikirjoittamisen tuotanto oli ennen muuta hengellisten yhteisöjen dominoimaa. Luostarit, konventit ja kirkot tuottivat suurimman osan teksteistä – ja vaikuttivat valinnoillaan suoraan siihen, mitä tekstejä kristikunnassa kiersi.

Kirjat olivat sisältönsä, materiaalinsa ja niihin uhratun suunnattoman vaivan vuoksi arvokkaita. Aikakaudella, jolloin kirjojen valmistaminen tapahtui käsin, arvokkaalle materiaalille ja menetelmin, jotka olivat vain harvojen hallitsemia, oli kirjojen valmistaminen usein hidasta, vaivalloista ja hankalaa. Sen takia mustetta ei tuhlattu turhaan, vaan jokaisella piirretyllä kirjaimella oli nykyistä enemmän painoa. Vain tärkeimmiksi katsotut asiat saivat kirjallisen muodon.


Kulttuurikeskukset luostareista yliopistoihin

Ainoastaan suurimmissa luostareissa kirjoittamiselle ja kirjojen säilyttämiselle oli varattu omat huoneensa, scriptorium ja kirjasto. Varsinaisia kirjastohuoneita keskiajalla oli kuitenkin harvoin. Kirjastot olivatkin useimmiten niin pieniä, että niiden kokoelmat sisälsivät vain parisenkymmentä käsikirjoitusta. Suurimmista sydänkeskiaikaisista luostarikirjastoista voitaisiin mainita saksalainen Lorschin 590 ja italialainen Bobbion lähes 700 käsikirjoituksen kokoelmat.[kuva 3]


Keskiaikaisessa luostariyhteisössä kirjoittamisella oli tärkeä tehtävä. Luostarilaitos ja kirkko kannattelivat keskiajan vuosisadoilla antiikin oppineisuuden jäänteitä ja kehittivät sen saavutuksia eteenpäin. Luostarit olivatkin keskiajan tärkeimpiä kulttuurikeskuksia, joissa säilytettiin vanhaa viisautta, mutta luotiin myös uutta oppineisuutta.

Tieto oli valtaa, mutta myös pyyteetön tiedonhalu oli voimakas motiivi kirjoittamisen ja tekstien tulkitsemisen taustalla. Luostarit kehittivät laajoja verkostoja, joiden kautta omasta kirjastosta puuttuvia käsikirjoituksia voitiin kopioida, vaihtaa, myydä ja ostaa. Samoin yksittäiset oppineet kävivät usein laajaa kirjeenvaihtoa saadakseen käsiinsä heitä kiinnostavan opuksen. Tekstien ja käsikirjoitusten leviäminen tapahtui hämmästyttävän sujuvasti hengellisten yhteisöjen välisiä väyliä pitkin. Koska kirjallinen kulttuuri oli pitkälti uskonnollista, niin esimerkiksi hagiografiset tekstit löysivät usein otollisen ja laajan yhteisön hyvinkin nopeasti.

Kirkollisen, lähinnä luostareihin keskittyneen käsikirjoitustuotannon huippukausi oli 1100- luvulla, jolloin valmistettiin suuria määriä etenkin uskonnollisia ja liturgisia käsikirjoituksia. Näihin aikoihin scriptoriumissa, kirjoitussalissa, joukko munkkeja tai nunnia kopioi, tutki ja laati tekstejä kirjastonhoitajan ja luostarinjohtajan ohjeitten mukaan. Kuitenkin kirkon kirjallinen monopoli murtui sydänkeskiajan lopulla 1100 - 1200 - luvuilla, kun kaupungit ja niihin perustettavat yliopistot syrjäyttivät hiljalleen perinteisesti maaseudulla sijainneet suuret luostarit oppineisuuden, kirjoittamisen ja lukemisen keskuksina.

Lukutaito oli keskiajallakin käytännössä välttämätön menestyksekkäille yliopisto-opinnoille, mutta kuitenkaan vielä keskiajan lopullakaan läheskään kaikki opiskelijat eivät osanneet itse kirjoittaa. Kirjoitus- ja lukutaitoiset muodostivatkin keskiajalla oppineen säädyn, jolla oli suora pääsy tiedon lähteille, sen tulkintaan ja levittämiseen.


Soili Lintunen


Valokuvat
Kuva 1. Carmelite Book of Hours, f.16v-17, (157 x 110 mm), 16th century, Alexander Turnbull Library, MSR-11. http://www.flickr.com/photos/nationallibrarynz_commons/5343922621/

Kuva 2. Furness Abbey Manuscript
Description: Detail of illuminated manuscript page from documents relating to Furness Abbey in Cumbria. Date: 1412 Catalogue Reference: DL 42/3  http://www.flickr.com/photos/nationalarchives/2978810052/

Kuva 3. St Finbarr´ s Oratory, Gougane Barra, West Cork, Ireland


Lähteet ja kirjallisuus

Heikkilä, Tuomas: Piirtoja ja kirjaimia, kirjoittamisen kulttuurihistoriaa keskiajalla, SKS, 2009.

Merisalo, Outi: Manu Scripta, länsimaisen kirjan historia keskiajalla (500-1500), Kampus kustannus, 2003.


tiistai 20. maaliskuuta 2012

VALDA ON KUOLLUT – KAUAN ELÄKÖÖN VALDA

Valtionhallinnon IT-hankkeista on keskusteltu runsaasti viime vuosina. Keskustelun pääpaino on valitettavasti ollut hankkeiden viivästymisissä ja niiden kalleudessa. Tuloksia ei ole oikein tahtonut syntyä. Viime vuonna alkoi asianhallinta- ja arkistopiireissä levitä ”varma tieto”, että valtion yhteinen asian- ja asiakirjahallinnan ratkaisun kehittämishanke VALDA olisi suurissa hankaluuksissa. Itse kävin Valtion IT-palvelukeskuksen järjestämässä VALDAn esittelytilaisuudessa joulukuussa 2011 ja järkytyin. Hanke oli ollut käynnissä jo 5 vuotta ja tilaisuudessa esitelty asian- ja aiheidenhallinnan tietojärjestelmä oli todella keskeneräinen. Siitä huolimatta sitä markkinoitiin aggressiivisesti valtionhallinnon organisaatiolle.

Valtiovarainministeriö teki 8.3.2012 päätöksen, jonka mukaan VALDA-palvelun kehittäminen koko valtionhallinnon yhteiseksi ratkaisuksi vaatisi vielä laajoja kehittämistoimenpiteitä. Korkeiden käyttökustannusten sekä tarvittavien lisäinvestointien ja uudelleenkilpailuttamisen vuoksi palvelun jatkokehittäminen ei ole tarkoituksenmukaista. Siksi järjestelmän kehittäminen päätettiin lopettaa.

Asia liippaa läheltä myös eduskuntaa. Eduskunnan uusi asian- ja asiakirjanhallinnan tietojärjestelmä oli tarkoitus toteuttaa samalla IBM:n Filenet alustalle, jolle myös VALDA – järjestelmää yritettiin kehittää. Eduskunnassa Filenet havaittiin sellaisenaan määritettyihin tarpeisiin sopimattomaksi. Tuote vaati siis räätälöintiä. Kenellekään ei liene tule yllätyksenä, että myös eduskunnan Eduksi –hanke viivästyy .

Esimerkkejä hankaluuksissa olevista valtion tietojärjestelmähankkeista voisi nostaa esiin useampiakin. Mainitsen tässä vielä pari hanketta, jotka ovat pistäneet silmiini nimittäin Valtiokonttorin Kieku-tietojärjestelmähankkeen ja sähköisen potilastietojärjestelmähankkeen. Molemmat ovat nielleet rutkasti rahaa eikä valmista oikein tahdo tulla.

Kaikki tunnustavat tarpeet, joihin valtion IT-hankkeilla pyritään vastaamaan. Hankkeessa kuin hankkeessa tavoitteena on yhtenäistää valtion toimintatapoja, prosesseja ja tietorakenteita sekä saavuttaa kustannussäästöjä, tuottavuushyötyjä ja edistää hallinnon läpinäkyvyyttä. Miksi sitten hankkeet viivästyvät ja ainakin osin epäonnistuvat?

Ongelmia löytyy varmasti sekä tilaajan että toimittajan puolelta. Monesti tuntuu, että valtio on tilaajana vielä noviisi. Tuntuu siltä, että selkeä näkemys siitä mitä ollaan tilaamassa, puuttuu. Määrittelyt ovat usein jääneet puolitiehen. Tähän on toimittajan helppo tarttua. Se mitä ei ole sovittu toimitettavan, on maksullista lisätyötä. Olen valitettavan usein istunut kokouksessa, jossa keskustellaan siitä mikä kuuluu alkuperäisen määrittelyn piiriin ja mikä on lisätyötä. Ja tunnelma näissä istunnoissa ei kyllä ole mitenkään rakentava. Aikaa ja energiaa käytetään väärään asiaan.

Toimittajalla on puolestaan yleensä käynnissä useampi hanke yhtä aikaa. Samat henkilöt ilmoitetaan henkilöresursseiksi useisiin hankkeisiin. Lyhyelläkin matematiikalla pystyy laskemaan, että yhden henkilön kohdalle eri hankkeissa ilmoitetut henkilötyöpäivät eivät kohtaa reaalimaailmaa. Ja tämä näkyy. Hankkeet viivästyvät osin siitä syystä, että toimittajalla ei ole riittävästi henkilöresursseja. Valtion pitäisikin perustaa koordinoiva elin, joka jo tarjouspyyntövaiheessa katsoo tarjoajan ilmoittamat henkilöresurssit ja vertaa niitä jo käynnissä oleviin saman toimittajan hankkeisiin. Ja ne tarjoukset hylätään, joista nähdään, että henkilöitä on jo kiinnitetty muihin hankkeisiin niin ettei vuorokaudessa enää tunnit riitä.

Yksi suuri ongelma tilaajan puolella on kuitenkin ollut rohkeuden puute. Olen ollut mukana hankkeissa, joista on jo hyvissä ajoin nähty, ettei tästä kyllä tule takkia – hyvä jos kintaat. Siitä huolimatta hanketta jatketaan. Tärkeintä tuntuu olevan maaliin pääsy hinnalla millä hyvänsä. Pahoin viivästyneiden hankkeiden kohdalla toimintaympäristö on pahimmassa tapauksessa ehtinyt muuttua jo niin paljon että rakennettu järjestelmä on jo vanhanaikainen käyttöönottohetkellä.

Valtiovarainministeriölle täydet pisteet rohkeudesta tunnustaa tosiasiat ja lopettaa liian kalliiksi tuleva kehittämishanke. Eikä VALDA missään tapauksessa ollut hyödytön hanke. Siinä tehty työ ja saadut opit luovat hyvän pohjan toivottavasti uudelle VALDA2 –hankkeelle. Valtio nimittäin tarvitsee yhteisen asian- ja asiakirjahallintajärjestelmän.

Jari Suutari

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Haasteena säädösvalmisteluun liittyvän tiedon saavutettavuus


Suomessa kansalaisen oikeus tietoon on turvattu perustuslaissa. Perustuslain 12 § turvaa sananvapauden ja asiakirjojen julkisuuden. Julkisen vallan on perustuslain 22 §:n mukaan turvattava perusoikeuksien, mukaan lukien sananvapauden ja tiedonsaannin, toteutuminen. Perustuslaissa on myös oma pykälänsä säädösten julkaisemisesta.

Suomessa oikeudellista tietoa on tänä päivänä melko hyvin saatavissa verkossa. Säädöksiin ja säädösvalmisteluun liittyvä tieto on kuitenkin hajanaista: Säädösvalmisteluun liittyvää aineistoa on valtioneuvoston hankerekisteri HARE:ssa ja ministeriöiden omilla verkkosivuilla. Eduskuntakäsittelyyn liittyvät asiakirjat ovat haettavissa eduskunnan valtiopäiväasiat ja –asiakirjat hakupalvelussa ja annetut säädökset Finlex-säädöstietopankissa. Relevanttien aineistojen kokoaminen näistä eri verkkolähteistä saattaa olla kansalaiselle hyvinkin aikaa vievää ja hankalaa.

Varsinaisen virallisaineiston lisäksi säädöshankkeesta tietoa hakevaa kiinnostaa usein hankkeen uutisointi, aiheesta käyty kansalaiskeskustelu, asian sääntely muissa maissa sekä erilaisten viranomaisten ja järjestöjen aihetta käsittelevät julkaisut ja verkkosivustot. Myös aihetta yleisemmin käsittelevä kirjallisuus saattaa olla aiheeseen perehtymisen kannalta hyvinkin keskeistä. Jos tietämystään säädöshankkeesta haluaa laajentaa näillä aineistoilla, tiedonhaku edellyttää entistä enemmän asiantuntemusta ja aikaa.

Eduskunnan kirjasto on vastannut säädösvalmisteluun liittyvän tiedon tavoitettavuuden ja ymmärrettävyyden haasteeseen avaamalla verkkoon Lakihankkeiden tietopaketit LATI –palvelun. Palvelun ideana on laatia keskeisistä lainsäädäntöhankkeista tietopaketteja, joissa on kootusti tietoa kyseisestä hankkeesta. Tietopaketteihin kerätään aineistoa sekä eduskuntakäsittelyä edeltävältä ajalta, että itse eduskuntakäsittelystä. Tietopaketteihin sisällytetään myös hankkeita koskevaa uutisointia, oikeusvertailevaa aineistoa, kirjallisuutta, sekä tutkimusaineistoa. Lisäksi tietopaketteihin lisätään soveltuvin osin tietoa esim. kansalaisten mahdollisuuksista vaikuttaa kyseisen hankkeen valmisteluun.

LATI-palvelu avattiin marraskuussa 2011 ja sai heti positiivista palautetta asiakkailtamme. Palvelussa on tällä hetkellä kahdeksan tietopakettia, joista kolme on jo loppuun saatettuja säädöshankkeita. Ensimmäisiksi tietopaketin aiheiksi valittiin mm. kuntauudistus, adoptiolaki ja kansalaisaloitelaki. Tässä vaiheessa palveluun on tarkoitus lisätä keskimäärin yksi uusi tietopaketti kuukaudessa. Tietopakettien aiheet valitaan siten, että ne kiinnostavat mahdollisimman laajasti eri asiakasryhmiämme.

LATI-palvelu on uusi ja hakee edelleen muotoaan. Palvelun pitkän tähtäimen visiona voidaan pitää tavoitetta luoda laajasti tunnettu, kiinnostavia säädöshankkeita seuraava, ajantasainen, kattava ja käyttäjiensä kanssa vuorovaikutuksessa toimiva oikeudellinen palvelu, joka omalta osaltaan edesauttaa eri asiakasryhmien mahdollisuuksia hahmottaa säädöshankkeisiin liittyvien aineistojen kokonaisuuksia.

Tämän vision toteutumiseen on ilman muuta pitkä matka kuljettavana. LATI-palvelun kehittäminen edellyttää asiantuntevaa ja pitkäjänteistä työpanosta kirjaston henkilökunnalta. Se edellyttää myös, hyvät asiakkaat, teidän panostanne. LATI-palvelua koskeva palaute on meille ensiarvoisen tärkeää, kuten ovat myös ehdotukset palveluun liittyvistä uusista tietopaketeista ja aineistosta jolla tietopaketteja tulisi täydentää. Tulkaa siis mukaan kehittämän kanssamme LATI-palvelusta tavoitteemme mukainen oikeudellinen palvelu!

Erika Bergström


Lakihankkeiden tietopaketit LATI -palvelu

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Tarinoista ja tarinoita

Rakkauteni kirjoihin syntyi heti kun opin lukemaan. Ahmittuani kaikki kotipaikkakuntani pienen kirjaston lastenosaston Anni Polvat ja Viisikot, ystävällinen kirjastonhoitaja kävelytti minut käsi kädessä aikuisten osastolle. Hän istutti minut lukusaliin ja toi eteeni suuren kuvakirjan. Ensimmäisen sarjasta, jossa kuvin ja pienin kuvatekstein kuvattiin kunkin maailman mantereen luontoa, ihmisiä ja kulttuuria. Mitä elämyksiä ne tuottivatkaan pieniin ympyröihin tottuneelle maalaistytölle.

Liekö tämä ystävällisen kirjastonhoitajan ohjaus ollut synty ja tiedostamaton lähde myöhemmille uravalinnoilleni ja harrastuksilleni. Tarinoiden ja kuvien maailma ruokki mielikuvistani ja nostatti kaipuun tutustua ympäröivään maailmaan ja erilaisiin kulttuureihin. Uskon, että se antoi minulle myös eväät kirjoittamiseen, asioiden kuvaamiseen sanallisin keinoin ja monivivahteisesti. Olenkin viettänyt liki koko työurani viestintään ja markkinointiin liittyvissä tehtävissä. Ja vapaa-aikanani olen kiertänyt maailman eri maita tutustuen kulttuureihin ja uskontoihin paikallisten ihmisten kautta ja tallentaen elämyksiä tuottavia näkymiä valokuviin.

Tarinoiden kaipuu on myös sytyttänyt minussa rakkauden opiskella ja oppia uusia kieliä. Alkuperäistekstithän vievät aina voiton käännöksistä. Taisin olla 17 v., kun sain Englannissa asuessani käsiini Jane Austenin kirjan Pride and prejudice. Tuon vuonna 1813 kirjoitetun kirjan kieli ei ollut siitä helpoimmasta päästä, mutta siitä kuitenkin sain potkun lukea kirjoja muullakin kuin äidinkielelläni. Ja teen sitä edelleen.

Aloittaessani työt tammikuun puolessa välissä täällä Eduskunnan kirjastossa johdon sihteerinä, en uskonut, että tämän kirjaston tarjonnasta löytyisi minua suuremmin kiinnostavia teoksia. Kiehtovia tarinoitahan tämäkin kirjasto on pullollaan, mutta jos viimeisimmät lukukokemukseni olivat olleet Stieg Larssonin Millenium –trigologia, Paul Austerin Sunset Park ja Nelson DeMillen poliittiset jännärit…

No, kuinkas sitten kävikään. Ensin hyllyjen uumenista löytyi edesmenneen tulevaisuustutkijan Mika Mannermaan teos Jokuveli. Tuo vuonna 2008 kirjoitettu kirja kertoo tulevaisuuden ubiikkiyhteiskunnasta – siis siitä äly-yhteiskunnasta, jossa me nyt, vuonna 2012 todellakin jo elämme. Kiehtova ja liki pelottava lukukokemus. Ja nyt tässä vieressäni odottaa lukijaansa Eduskunnan entisen intendentin Liisa-Maria Hakala-Zilliacuksen 500-sivuinen väitöskirja, joka kertoo tämän Eduskuntatalon suunnittelusta, arkkitehtuurista ja kuvataidevalinnoista. Mitähän tarinoita sieltä paljastuu?

Kiitos sille lapsuuteni kirjaston fiksulle kirjastonhoitajalle – avasit minulle tien tarinoiden maailmaan!

Arja Bellinger