Parlamenttikirjasto

perjantai 28. joulukuuta 2007

Kirjaluetteloiden historia, nykyisyys ja tulevaisuus



Näin vuodenvaihteen tienoilla sitä huomaa miettivänsä kirja- tai dokumenttimuotoisen tiedon hallinnassa aivan viime vuosikymmeninä tapahtuneita valtavia muutoksia.



Kuvassa on vuonna 1888 painettuna ilmestynyt Suomen valtiosäätyjen kirjaston luettelo, joka on ensimmäinen systemaattinen kuvaus Eduskunnan kirjaston kokoelmista. Luettelon on laatinut N.B. Grotenfelt, joka on nimitetty "valtiosäätyjen talouden- ja kirjaston hoitajaksi". Inventaariotoimeensa hän on ryhtynyt "pankkivaltuusmiesten antamasta käskystä".

Helmikuussa 1888 päivätyssä esipuheessa Grotenfelt on tyytyväinen siihen, että kirjasto on "jo saanut haltuunsa jotenkin täydellisen kokouksen kotimaisia komiteamietintöjä ja muita virallisia julkaisuja". Kirjaston 1200 nidosta käsittävien kokoelmien tilaa hän kuvaa seuraavasti:

Läpilukiessa nyt valmistunutta Säätyjen kirjaston luetteloa havaitsee kuitenkin helposti, että suuria vaillinaisuuksia löytyy ja odottaa kirjasto vielä että se sopivain toimenpiteiden kautta pantaisiin semmoiseen kuntoon, jotta se voisi täyttää tarkoituksensa olla käsikirjastona maamme valtiopäiville kokoontuneille edusmiehille ja niiden valiokunnille.


Lienee turvallista sanoa, että Eduskunnan kirjaston kokoelmien ja palvelujen kehittämisessä on otettu selkeitä edistysaskeleita kuluneiden 120 vuoden aikana.

Se Suomen valtiosäätyjen kirjaston luettelo, jota parhaillaan pitelen käsissäni, on aikoinaan toiminut tärkeimpänä kirjaston kokoelmatietojen hallintavälineenä. Kyseessä on erikoispainos, jossa on runsaasti tyhjiä sivuja, joille on käsin kirjattu kokoelmaan tulleita lisäyksiä. Käsiala on huolellista ja pikkutarkkaa, ja koristeellisuudestaan huolimatta yllättävän selkeää. Vuonna 1888 ei ole tarvinnut tyytyä hätäiseen sähköposti- tai tekstiviestikirjoittamiseen, eikä pienestä kokoelmasta ole jouduttu tekemään poistoja.

Painetut kokoelmaluettelot olivat aikoinaan tärkeitä kirjastotyön ja tiedonhankinnan apuneuvoja. Kirjamuotoiset kokoelmaluettelot levisivät myös muihin kirjastoihin, jotka saivat tällä tavoin tiedon toistensa kokoelmista. Tieto ei tietenkään ollut ajantasaista, vaan se kuvasi kokoelmien tilaa kokoelmaluettelon painatushetkellä. (Yhteen kirjaan tehdyt luettelointimerkinnät eivät valitettavasti kopioidu muihin niteisiin kuin korkeintaan Tylypahkan kirjastossa.)

Nykyään tilanne on toinen: esimerkiksi Selma-tietokanta esittää Eduskunnan kirjaston kokoelmassa tapahtuvat muutokset reaaliaikaisesti. Selma välittää tietoa jopa hankintavaiheessa olevista kirjoista, jotka eivät ole vielä fyysisesti saapuneet kirjastoon.

Eduskunnan kirjaston hakuteoskokoelmia pinnallisestikin selailemalla voi havaita menneiden informaatiomullistusten jälkiä. Esimerkiksi bibliografioita ilmestyy painettuna suhteellisen runsaasti vielä 1970- ja 1980-luvuilla, mutta vuoteen 1995 mennessä kotimainen bibliografiatuotanto alkaa tyrehtyä, ja 2000-luvulla painetaan enää vain joitakin kirjamuotoisia bibliografioita.

Kokoelmaluetteloissa olemme siirtyneet painetuista kirjoista kirjastokortistoihin ja niistä edelleen tietokantoihin. Tänään kirjaston kokoelmaluettelo voi olla portaaliratkaisu, joka koostuu monista osista, mutta (toivottavasti) näyttäytyy luettelon käyttäjälle yhtenäisenä kokonaisuutena. Kokoelmatkaan eivät enää välttämättä ole kirjaston hallussa sanan perinteisessä merkityksessä: verkkolähteet, kuten vaikkapa kirjaston hankkimat e-kirjat ja tieteelliset aikakauslehdet, sijaitsevat palvelimilla eri puolilla maailmaa. Kirjaston tarjoamien hakutyökalujen lisäksi tiedonhankinnassa ja -hallinnassa hyödynnetään muidenkin palveluntuottajien välineistöä, kuten Google Scholaria.

Olemmeko nyt kokoelmaluettelokehityksen päätepisteessä? Tuskinpa olemme, mutta on kuitenkin vaikeaa, ellei mahdotonta, ennustaa, millaisia kehitysaskeleita luettelokehityksen saralla on odotettavissa tulevina vuosikymmeninä tai -satoina. Selvää edistystä kuitenkin on se, että kirjastojen luettelot ovat tätä nykyä verkossa, eikä kirjastonhoitajien tarvitse enää tehdä reunamerkintöjä painettuihin kokoelmaluetteloihin. Kirjastojen portaalit toimivat myös kohtuullisen hyvin ja hakukoneetkin palvelevat tiedonetsijöitä sangen joustavasti ja monipuolisesti.

Kovin pitkälle on vaikea nähdä, mutta itse uskon, että kokoelmaluetteloevoluution seuraavassa vaiheessa aletaan aiempaa systemaattisemmin hyödyntää kirjastojen ja kirjakokoelmien käyttäjillä olevaa hiljaista tietoa: sitä aineetonta pääomaa, jota joskus juhlallisesti kutsutaan myös parviälyksi tai jopa ryhmäviisaudeksi. Vastaisuudessa käyttäjienkään ei tarvitse enää kirjoittaa kommenttejaan ja huomioitaan painettujen kirjojen marginaaleihin.

Tulevaisuuden kirjastoluettelot mahdollistavat siis myös kirjojen lukijoiden tietämyksen ja elämyksien jakamisen. Vaikka 2.0-muotitermit kymmenen vuoden päästä unohtuisivatkin, yhteisölliset osallistumispalvelut ovat tulleet kirjastoihin jäädäkseen.

Kimmo Tuominen

PS: Ohessa on
Heikki Rajalan skannaamia kuvia Säätyjen kirjaston luettelosta vuodelta 1888.

perjantai 21. joulukuuta 2007

Joulun aikaa, kirjan taikaa

Joulu on aivan ovella, ja vaikka sitä onkin jo aikuinen, toivoo silti saavansa pari lahjaa. Toistaiseksi joulupukki on aina jotakin tuonutkin. En ole varmaan ainoa, joka toivoo saavansa lahjaksi kirjan, miksei useampiakin. Mutta pettymys on kova, ellei sitä yhtä edes tule. Olen kovasti viestittänyt tänäkin vuonna asiasta Korvatunturin suuntaan, joten toivossa eletään!


Omassa syntymäkodissani eivät vanhemmat paljon kirjoja harrastaneet, mutta isosiskoni ahmi kirjoja ja minä sitten aikanaan perässä. Tosin ihan lapsena, ennen kuin itse osasin lukea, niitä kirjoja ei minulle paljon luettu, ääneen tai muutenkaan. Ensimmäisen luokkani syksy meni kirjainten mysteeriä opetellessa, mutta "homma loksahti" juuri joulun alla. Kokemus oli hieno ja sitten pitikin saada lukemista. Hetkeen sopivasti joulupukki toi kaksi kirjaa: Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen tarinoita ja Thorbjörn Egnerin Hyppelihiiri Myökki-Pyökki-Metsässä. Ne luinkin heti ja lisää piti tietysti saada. Onneksi koulullani sijaitsi myös sivukirjasto, jonka ahkeraksi käyttäjäksi sitten päädyin ja kannoin jatkossa kirjoja sieltä kotiin kasapäin.

Lukeminen on tärkeimpiä harrastuksiani edelleen. Mutta minulle on ollut tärkeää myös yrittää omalta osaltani houkutella tai kannustaa kummilapsia ja tuttavien lapsia lukemisen maailmaan. Pienemmille lapsille on ollut helppo ostaa kirjoja, mutta sitten huomasin, että noin kymmenvuotiaille olikin hankalampi löytää sopivia kirjoja. Ilmeni myös, että toisia se lukeminen ei kiinnostakaan, korkeintaan Aku Ankat. Mutta "akkareissakin" löytyy vaikka mitä hienoja versiota eri aikakausilta.

Viime aikoina on ollut ihana huomata kahden läheisen, nuoren lukijan tavoittaneen ns. ahmimisiän. Kirjoja luetaan, ja se mikä on hauska yksityiskohta huomata on se, että luetun kirjan paksuus on merkittävä asia. "Siinä oli 1 100 sivua", totesi ystäväperheemme esikoinen viimeisimmän Harry Potterin luettuaan. Muistan itse, että melkein heti niiden joululahjakirjojen jälkeen luin Laura Ingalls Wilderin teoksen Pieni talo preerialla, ja olin ylpeä kun olin lukenut niin paksun kirjan.

Ahmimisikäiselle ei kannata kaikkia kirjoja ostaa itse, jos parin kympin kirja menee parissa tunnissa. Siksi olen tyytyväinen, kun voin nyt tehdä löytöjä divareista myös näille pojille. Koetan tarjota myös vanhempia kirjoja mm. Nuorten seikkailukirjastosta ja Punainen sulka -sarjasta. Tarkoitus on jatkossa etsiä myös Tarzaneita. Ja löytyy sieltä divarista hyviä joululahjoja aikuisellekin! Ei kirjan tarvitse olla kirjakaupasta ostettu lahja, jos se on siisti ja hyvässä kunnossa.

Todella mukava pieni yhteinen hetki koettiin viikko sitten, kun tuon toisen pojan kotona tutkittiin perheen kirjahyllyä. Sieltä nimittäin löytyi monta kirjaa vanhempien nuoruudesta, jotka voisi kohta lukea: Maailman ympäri 80 päivässä, Monte Criston kreivi, Tom Sawyerin seikkailut…

Ei silloin joulunpyhinä välttämättä paljon ehdi lukea, on niin paljon muutakin tekemistä. Täytyyhän sitä syödä, nukkua ja laiskotellakin. Leffojakin on tarjolla, ja kaikkea muuta. Mutta kyllä sitä silti varaa mielellään jouluksi hyviä kirjoja. Tosin ei kuitenkaan sellaisia pinoja kuin kesälomaa varten. Nyt odottaa lukemista ainakin Ian McEwanin uusin ja Åke Edwardssonin Winter-juttu.

Hyvää lukuintoa ja joulutunnelmaa itse kullekin!

Kristiina Hakala

torstai 20. joulukuuta 2007

Arvi Korhonen ja Risto Ryti – ajatuksia erään kirjan alkuperästä

Vuonna 1948 New Yorkissa julkaistiin englanninkielisenä merkittävä kirja, joka puolusti Suomen sodanaikaisen poliittisen johdon toimintaa. Tämä kirja - Finland and the World War II - julkaistiin anonyymina, mutta sen toimittajaksi oli merkitty suomalaissukuinen Columbian yliopiston professori John H. Wuorinen. Kirjan johdannossa Wuorinen ilmoitti saaneensa anonyymin käsikirjoituksen vuoden 1945 lopulla. Omien sanojensa mukaan Wuorinen ei ollut varma käsikirjoituksen alkuperäisestä tekijästä, mutta "on todennäköistä, että tekijä kuuluu – tai kuului – Suomen ylimpään poliittiseen johtoon. On myös aihetta uskoa, että enemmän kuin yksi kynä kirjoitti käsikirjoitusta."


Kirjan alkuperä ei pysynyt kauan salaisuutena. Suomalaiset historiantutkijat kykenivät varhain yhdistämään käsikirjoituksen historian professori Arvi Korhoseen, joka myöhemmin tuli kuuluisaksi mm. kehittämästään ajopuuteoriasta, jonka mukaan "Suomi joutui sotaan tapahtumien pyörteissä kuin ajopuu kosken kuohuihin". Finland and the World War II -kirjassa hahmoteltiin ensimmäisen kerran Suomea ajopuuna, joka tahdottomana joutui sotaan ulkoisten tapahtumien paineessa.

Finland and the World War II –teoksen alkuperäisen käsikirjoituksen kirjoittajaksi on tiedetty Arvi Korhonen, mutta oliko hän sittenkään teoksen ainoa tekijä? Ranskalaisen kirjallisuustieteilijän Roland Barthesin mielestä tekijyys on yliarvostettua länsimaisessa kirjallisuudessa. Kirjoittajan on perinteisesti ajateltu olevan kaikkitietävä, itsenäinen ja luova persoona teoksen takana. Barthesin mielestä kirjoittaja on kuitenkin pikemminkin kudelman laatija, joka kopioi teokseensa juonteita ympärillä olevan kulttuurin kerroksista. Tästä syystä teoksista kuuluu aina enemmän kuin yhden ainoan autonomisen kertojan ääni.

Nämä Barthesin ajatukset tulivat mieleen, kun eduskunnan kirjastosta löytyi sattumalta tuntematon käsikirjoitus, jolle oli annettu nimeksi "Menneet vuodet." Käsikirjoitus löytyi kirjaston Risto Ryti -kokoelmasta. Pian kävi ilmi, että tämä suomenkielinen tuntematon painate oli se alkuperäinen käsikirjoitus, joka oli lähetetty New Yorkiin vuonna 1945. Wuorinen käänsi käsikirjoituksen englanniksi ja julkaisi sen nimellä Finland and the World War II.

Suomenkielisen käsikirjoituksen lukeminen antaa aihetta uskoa, että Arvi Korhosen lisäksi myös Risto Ryti piti kynää, kun käsikirjoitusta kirjoitettiin. Käsikirjoituksessa on hyvin tarkkoja selostuksia presidentti Rytin kahdenkeskisistä keskusteluista, joista tuskin kukaan muu on voinut olla tietoinen kuin Ryti itse. Tekstissä on myös suoria lainauksia Rytin henkilökohtaisesta päiväkirjasta ja eräissä tekstinkohdissa kertoja puhuu valtion ylimmän johdon päätöksistä "minä" tai "me" -persoonamuodoissa. Rytin sotasyyllisyysoikeudenkäynnin puolustuspuheessa on lukuisia täsmälleen samoja kappaleita ja tekstin osia kuin löydetyssä käsikirjoituksessa. Käsikirjoituksessa on persoonallisia ilmauksia, joita Risto Rytin tiedetään käyttäneen puhuessaan sodanaikaisista tapahtumista.

Ohto Mannisen mukaan Arvi Korhonen antoi käsikirjoituksensa Risto Rytin tarkistettavaksi (Arvi Korhonen ja Barbarossa –suunnitelma HAIK 1/1990, s. 34). Alkuperäiskäsikirjoituksen lukeminen ja analysointi antaa aihetta olettaa, että Rytin rooli käsikirjoituksen laatimisessa oli huomattavasti suurempi kuin aiemmin on tiedetty. Ryti ei ollut ainoastaan käsikirjoituksen tarkastaja vaan keskeinen kertoja, jonka ääni kuuluu kirjan historiallisissa ja poliittisissa tulkinnoissa.

Timo Turja

keskiviikko 12. joulukuuta 2007

Yhteisöllistä, liian (vähän) yhteisöllistä?

Erään Kirjasto 2.0 -luentoni kuulija pysäytti minut väittäessään, ettei verkossa voi olla yhteisöä tai yhteisöllisyyttä, minkä vuoksi ei myöskään voida puhua "yhteisöllisistä ohjelmistoista". Tämä näkemys on jäänyt askarruttamaan minua.



Puhuessani ja kirjoittaessani olen itse niputtanut monia Web 2.0 -tyyppisiä palveluita yhteen kutsumalla niitä huolettomasti milloin yhteisöllisiksi ohjelmistoiksi, yhteisöpalveluiksi tai yhteisöllisiä komponentteja sisältäviksi palveluiksi. Teen näin, sillä kaipaan kattokäsitettä, joka kuvaisi välittömästi sen, mistä useimmissa 2.0-palveluissa on kyse.

Samantyyppinen tarve on tuntunut olevan myös "social software" -termin popularisoijana kunnostautuneella verkkoguru Clay Shirkyllä. "Social software" nousi yleisempään tietoisuuteen, kun Shirky organisoi sosiaalisia tai yhteisöllisiä ohjelmistoja tutkivien ja kehittävien avainhenkilöiden huippukokouksen marraskuussa 2002. Shirky on kertonut halunneensa luoda sateenvarjokäsitteen, jonka merkityskenttä kattaisi kaikki mahdolliset ryhmävuorovaikutusta synnyttävät ja tukevat ohjelmistot.

Itselleni Kirjasto 2.0 ja Web 2.0 ovat koodisanoja. Ne viittaavat verkkoympäristön muuttumiseen eläväksi ja vuorovaikutukselliseksi kokonaisuudeksi, mutta kummallakaan termillä ei ole samaa kuvauksellista voimaa kuin puheella yhteisöpalveluista, sosiaalisista ohjelmistoista tai sosiaalisesta mediasta. Esimerkiksi "yhteisöpalvelu" kertoo kuulijalleen heti, minkä tyyppisestä palvelusta on kyse, kun taas erilaiset 2.0 -ilmaisut synnyttävät asiaan vihkiytymättömissä hämmennystä pikemminkin kuin konkreettisia mielikuvia. Jonkun olen jopa kuullut sanovan, ettei Web 2.0 tai Kirjasto 2.0 tarkoita mitään.

Ymmärrän 2.0 -slangin leimaamisen teknologiaintoiluksi, mutta pragmaattisena luonteena pitäisin kuitenkin kumpaakin koodisanaa edelleen käytössä, sillä asiantuntijalle "web 2.0" ja "library 2.0" toimivat hyvinä hakutermeinä ja vaikkapa RSS-seurantaa helpottavina ilmaisuina (esim. "library 2.0" noutaa usein kiinnostavaa aineistoa, kun virittää sen RSS-syötettä tuottavaksi hakutermiksi Googlen Blog Searchiin). Wittgensteinilaisittain ilmaistuna: 2.0-termeillä on edelleen tärkeä rooli verkkoympäristön muutosta koskevassa kielipelissä ja elämänmuodossa. Tieteellisiäkin 2.0-määritelmiä lienee vastaisuudessa luvassa, sillä Åbo Akademin informaatiotutkijat ovat vastikään saaneet Suomen akatemialta rahoitusta Library 2.0 -tutkimushankkeeseen.

Verkkoyhteisöllisyyden mahdollisuutta epäillyt kuulijani tuntui olevan samoilla linjoilla kuin Leena Eräsaari, yhteisösosiaalityön professori Tampereen yliopistosta. Eräsaari oli taannoin Hesarin Vieraskynä-palstalla huolissaan siitä, että ketään ei saisi jättää yksin nettiin. (Tämä erinomainen kirjoitus löytyy myös Eräsaaren blogista.)

Eräsaari ei eksplisiittisesti huomioi verkon yhteisöllistä potentiaalia. Olenko yksin netissä käyttäessäni sen välityksellä yhteisöpalveluja tai sosiaalista mediaa, chattaillessani ja mesettäessäni tai vaikka keskustellessani amerikkalaisten kirjastonhoitajien kanssa Second Lifessa? Jos jotakin sosiaalista ohjelmistoa käyttää ryhmä ihmisiä, joka ei koskaan fyysisesti tapaa toisiaan, mutta ryhmän jäsenet kokevat ohjelmistoa käyttäen yhteisöllisyyden tunnetta ja tekevät kiinteää yhteistyötä, emmekö tällöin voi puhua virtuaaliyhteisöistä? Jos ihmiset uskovat olevansa osa yhteisöä, he omalla arkipäivätoiminnallaan tuottavat yhteisön olemassa olevaksi. Näin ainakin nationalismia tutkiva Benedict Anderson todistelee kirjassaan Kuvitellut yhteisöt (ks. saatavuus Selmassa).

Chattaillessa ja mesettäessäni olen vähintäänkin sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, mutta täytyy myöntää, että Second Lifessa tunnen joskus olevani osa globaalia kirjastoalan salaseuraa, joka ei kenties ole yhtä pahamaineinen kuin Al Qaida tai Opus Dei, mutta kuitenkin omalla tavallaan kummallinen. Toisaalta en juuri koe yhteisöllisyyttä käyttäessäni del.icio.us-linkkienhallintaa tai lukiessani Wikipediaa tai muiden laatimia kirja-arvosteluja Amazonista. Kirjoittaessani parhaillaan tätä viestiä en myöskään oikein kykene hahmottamaan itseäni osaksi valtavaa blogistaniaa tai blogiyhteisöä. Huomaan, että toisaalla ei myöskään Facebookia nähdä sosiaalisena tai yhteisöllisenä mediana.

Eräsaaren mukaan yhteisön olemassaolon edellytyksiä on kaksi: tarvitaan ensinnäkin ihmisryhmä, joka kokee yhteisöllisyyttä sekä konkreettinen fyysinen paikka, jossa yhteisön jäsenet kohtaavat toisensa. Verkkoyhteisöstä puhuttaessa Eräsaaren näkemys johdattaa filosofiseen kysymykseen siitä, kuinka fyysinen ja virtuaalinen nivoutuvat toisiinsa jo nyt ja kuinka virtuaalisuus tulee vaikuttamaan kehollisen läsnäolon kokemukseen vastaisuudessa. Haptisten kosketusteknologioiden kehitys, rutiinileikkauksia kirurgin ohjauksella suorittavat robottikädet, kalifornialaista mikroskooppia etäkäyttävät suomalaiskemistit, virtuaalihansikkaat ja -kypärät, Matrix-elokuvat, kyberpunk-kirjallisuus, videoneuvotteluteknologiat ja jopa Wii-peliohjain sekä tanssimattopelit viittaavat siihen suuntaan, että tulevaisuuden netissä olemme kehollisinakin olentoina entistä enemmän läsnä. Näyttää varmalta, että yhteisökäsityksemme muuttuu, sillä paikallisuuden ja kehollisuuden kokemukset mullistuvat teknologisen ja yhteiskunnallisen kehitysprosessin tuloksena lähivuosikymmeninä.

Vaikka pidän Eräsaaren yhteisömääritelmää turhan tiukkana, jaan kuitenkin hänen huolensa siitä, että yksilö voi netissä hakeutua vääränlaisiin yhteisöihin tai piireihin, umpioituneisiin ja ilmatiiviisiin klikkeihin, jotka kierrättävät keskuudessaan yksipuolista informaatiota – juoruja, hataria uskomuksia ja valheita, joiden pohjalta muodostuu vinksahtaneita, yhteiskunnallisesti vaarallisia tai muuten vain kieroutuneita maailmankatsomuksia. Vieraantuminen fyysistä yhteisöistä ja uppoutuminen seurusteluun netin etäkontaktien kanssa voi olla haitallista, kuten olemme kuluneen syksynkin aikana joutuneet huomaamaan: Jokelan ampumatapaus on jälleen yksi osoitus siitä, että kaikki nettiyhteisöt eivät ole ylösrakentavia tai edes tervehenkisiä.

Kvanttifyysikot, vapaaehtoistyöntekijät ja moraalifilosofit yhtä lailla kuin uusnatsit ja terroristitkin voivat hyödyntää verkkoa ja rakentaa omia yhteisöjään erilaisten sosiaalisten medioiden välityksellä. Kuppikuntia, kaiken maailman koplia ja koplaajia sekä manipuloijia ja manipuloituja riittää valitettavasti sekä fyysisessä että virtuaalisessa maailmassa.

Sosiaalisesta mediasta ja yhteisösovelluksista on voitava edelleen puhua, vaikka kaikki sosiaaliset ohjelmistot eivät olekaan yhteisöllisiä Eräsaaren tarkoittamassa vanhanaikaisen arvosidonnaisessa mielessä.

Eräsaaren kuvaaman yhteisöllisen sosiaalityön tavoin myös yhteisöllinen kirjastotyö edellyttää edelleen virtuaalisten palvelujen lisäksi fyysisiä palveluja ja fyysiseen paikkaan sidottujen yhteisöjen rakentumisen tukemista. Erityisen aktuellia fyysisyyden ja paikallisuuden tarve on lasten- ja nuortenkirjastotyössä sekä koulukirjastoissa. Itse olen miettinyt, että lapset ja nuoret tarvitsevat paikkaan sidottuja lähikirjastoja sekä satutunteja ja kirjavinkkausta psykofyysisesti läsnä olevan aikuisen seurassa juuri sen vuoksi, että monet heistä ovat erityisen sofistikoituneita yhteisöpalvelujen käyttäjiä.

Kaikki yhteisöt eivät ole yhtä intensiivisesti olemassa, vaan on olemassa löyhempiä ja kiinteämpiä yhteisöllisiä kokonaisuuksia. Näitä kokonaisuuksia voi muodostua sekä fyysisessä että virtuaalisessa todellisuudessa, vaikka vielä tätä nykyä useimmat meidän elämäämme nivoutuvat yhteisöt ovat sidoksissa johonkin määriteltyyn maantieteelliseen alueeseen, organisaatioon tai paikkaan.

Yhteisöllisyydellä ja yhteisöllisyydellä on siis eroa – vähintäänkin aste-ero.

Kimmo Tuominen