Parlamenttikirjasto

perjantai 30. lokakuuta 2009

Sosiaalinen media muuttaa työtä

Kuluvan syksyn aikana Eduskunnan kirjaston tietoympäristössä on tapahtumassa suuria muutoksia. Eduskunnan sähköposti- ja kalenterijärjestelmä vaihtui lokakuun alkuviikoilla, mutta merkittävämpi mullistus tekee tuloaan pinnan alla.

Vuoden vaihteen jälkeen on eduskunnassa suunnitelmien mukaan käyttöön tulossa sähköinen työpöytä, jonka piiriin olemme siirtämässä myös kirjaston Intranetin sisältöjä. Se tuo mukanaan myös työn laadullisen muutoksen - kokonaan uudentyyppisen sisäisen viestinnän ympäristön.

Sisäiset asiakirjat järjestykseen
Kirjastossa tehtävästä työstä vain pieni osa näkyy asiakkaille, jotka tulevat käymään paikan päällä. Lainauksen ja tietopalvelun lisäksi julkaisujen tilaus- ja käsittely sekä luettelointi ja sisällönkuvailu työllistävät koko joukon henkilökuntaa.

Asiantuntijatyö pitää sisällään esimerkiksi koulutuksien suunnittelua ja lausuntoja omaan työalueeseen liittyvistä asioista. Kirjaston verkkopalvelut edellyttävät ylläpitoa, sisältöjen tuottamista ja suunnittelua. Lisäksi yhteistyö eduskunnan sisällä sekä ulkopuolisten yhteistyötahojen kanssa laajentaa työtä kirjaston seinien ulkopuolelle.

Kaikkeen työhön sisältyy myös johtamista, strategioita, työnjakoa, suunnittelua ja yhteisiä päätöksiä sekä koulutusta. Näiden kirjalliset tulokset näkyvät erilaisina muistioina, tiimien ja työryhmien pöytäkirjoina ja hallinnollisina asiakirjoina. Sisäisen tiedon nopea löytyminen ja sujuva käsittely kaikissa työvaiheissa onkin tänä päivänä tärkeä osa hyvin toimivaa organisaatiota.

Eduskunnan kirjastossa suuri osa sisäisistä asiakirjoista on tallennettu intranetiin, joka on vuosien saatossa alkanut pursuilla yli rajojensa kuin liian paljon täytettä saanut kermakakku. Kun tietoa tulee liikaa, eikä sitä ehditä jäsentää, oleellinen ja epäoleellinen alkavat sekoittua. Uusien työvälineiden käyttöönotto on siis enemmän kuin tervetullutta.

Uuden tiedon seuranta ja tietojen päivitys helpottuu
Suunnittelutyön määrä siirtymässä ei jää vähäiseksi. Sähköistä työpöytää varten koko asiakirjojen arsenaali on järjestettävä uudelleen. Työ edellyttää paitsi aineistojen läpikäymistä ja niiden uudelleen luokittelua selkeiksi kokonaisuuksiksi helpottamaan niiden käytettävyyttä.

On tarpeellista myös tutustua työvälineen muihin ominaisuuksiin. Esimerkiksi sisältötuotannon käyttöoikeudet ja hallinnointi voidaan rakentaa kokonaan uudella tavalla – lähtökohtaisesti sisältöjen käsittelyä voitaisiin myös jakaa laajemmin, osin wiki-tyyppisillä ratkaisuillakin.

Käyttöön voitaisiin ottaa monia uusia toimintoja, jotka muuttavat työnteon tapoja sosiaalisen median mallien mukaiseksi – tai ainakin voisivat muuttaa. Uutta tietoa olisi yhä helpompi seurata ajantasaisesti RSS-syötteiden avulla.

Jakamista ja keskustelua
Sähköisellä työpöydällä olisi myös entistä laajemmat ja nopeammat mahdollisuudet jakaa dokumentteja ja keskustella. Työryhmien sisäinen tai laajempikin verkkokeskustelu tulisi sähköpostien lähettämistä helpommaksi. Hankkeille ja työryhmille voidaan rakentaa omia työtiloja, joihin voidaan koota tarvittavat materiaalit ja käydä siellä joustavasti verkkokeskustelua kokousten ulkopuolellakin.

Muutoksien vastaanotto ei kuitenkaan aina ole niin yksinkertainen, mihin työvälineiden tekniikka antaisi periksi. Jakamisen uusi taso on kuin uimaan opettelua, jossa kierros kierrokselta voi edetä pidemmälle, jos osaaminen lisääntyy ja uudenlaisesta työskentelystä on hyötyä. Monien yhdessä tehtävien asioiden onnistuminen riippuukin paljon paitsi tekniikasta myös tekemisen kulttuurista, joka on yksinkertaisimmillaan sitä, miten toisiamme kohtelemme.

Päivikki Karhula

perjantai 23. lokakuuta 2009

Lakikirja juristin työvälineenä

Eduskunnan varapuhemies Johannes Koskinen avasi viime torstaina Lakikirja 250 vuotta –näyttelyn Eduskunnan kirjastossa. Näyttely järjestetään sen kunniaksi, että tänä vuonna on kulunut 250 vuotta siitä, kun ensimmäinen painettu suomenkielinen lakikirja ilmestyi Suomessa.

Lakikirjanäyttelyn yksi osa on valokuvakokoelma otsikolla ”Lakikirja työvälineenä”. Valokuvia on näyttelyyn saatu pääosin käräjätuomari Hannu Lindgreniltä Kuopiosta. Kuvat on otettu 1970- ja 80-luvuilla Itä-Suomessa silloisten tuomareiden ja viskaalien arjesta. Ne eivät ole poseerauskuvia juhlatilaisuuksista, vaan niissä on ikuistettu hetkiä lakimiehen työn arjesta. Kuvissa lakimiehet valmistelevat juttuja ja istuvat käräjiä lakikirja apunaan. Näistä kuvista käy ilmi miten keskeinen työväline lakikirja lakimiehelle oli sinä aikakautena. Ilman lakikirjaa ei lainsoveltajan työtä olisi voitu tehdä.

Oikeustiedettä opiskelleet ovat kaikki joutuneet perehtymään lakikirjan rakenteeseen ja käyttämään lakikirjaa jo opiskeluaikanaan. Suurella osalla lakimiehistä on myös tallella se ensimmäinen, paljon luettu ja alleviivattu lakikirjakappale. Sen lisäksi, että lakikirja on juristille työväline, se on myös ollut monelle lakimiehelle lain ja oikeustieteellisen tietämyksen symboli. Lainsäädännön yksityiskohtia ei tarvitse muistaa kun oikeudellisten kysymysten ratkaisussa voi turvautua käsillä olevaan lakikirjaan.

Lakikirja on 1990-luvun loppupuolella siirtynyt verkkoon Suomenlaki.com –palvelun muodossa. Ajantasaisia säädöksiä on lisäksi tarjoilla esim. Finlex, Edilex ja WSOYPro –palveluissa. Nämä sähköiset palvelut korvaavatkin tänä päivänä osittain painetun lakikirjan. Perinteinen lakikirja on kuitenkin edelleen kovassa käytössä, etenkin lainvalmistelussa, tuomioistuimissa ja hallinnossa. Usein lakikirjaa ja sähköisiä palveluja käytetään rinnakkain. Tulevaisuutta on mahdoton ennustaa, mutta oletettavaa on, että painetulla lakikirjalla on paikkansa lakimiehen työssä ainakin vielä seuraavan vuosikymmenen ajan.

Erika Bergström

perjantai 16. lokakuuta 2009

Hyvästi, rakas kirja

Kalpea, silmälasipäinen nainen istuu pimeän varaston perimmäisessä nurkassa kirjapinon päällä. Hän lukee kirjaa taskulampun valossa. Välillä hän säpsähtää, sammuttaa valon ja kuulostelee. Kun mitään ei kuulu, hän sytyttää taskulampun uudestaan ja jatkaa lukemista. Ympärillä on pelkkiä tyhjiä ja pölyisiä kirjahyllyjä ja tuulettimien huminaa. Nainen on viimeinen kirjastonhoitaja. Hän ei halua hyvästellä rakkaita kirjojaan. Hän ei aio jättää kirjastoaan ilman taistelua.. Hän vannoo lähtevänsä kirjastostaan vain jalat edellä.

Tämä on dystopia, satiirinen kuvaus yhteiskunnasta, jossa ei tarvita enää painettua kirjaa, kirjastoa, kirjavarastoa eikä kirjastonhoitajaa. Se saattaa huvittaa lukijaa, mutta onko se sittenkään niin kaukainen skenaario?

Signum-lehden (4/2009) pääkirjoituksessa päätoimittaja Päivikki Karhula kertoo tämänvuotisesta IFLA-kongressin agendasta. Keskeisiä teemoja olivat mm. e-kirjojen ja e-aineistojen monipuolistuminen, tarve hankkia uusia keinoja asiakkaiden houkuttelemiseen kirjaston tiloihin ja digitointihankkeiden uudenlaiset kilpailuasetelmat.

Niinpä. Kirjastojen aineistoja digitoidaan yhä kasvavalla vauhdilla, asiantuntijoiden mukaan toimiva sähköisen kirjan lukulaite yleistyy noin kymmenen vuoden kuluessa. E-kirjat ja e-aineistot raivaavat tietään yleisiin kirjastoihin. Japanissa kymmenen myydyimmän kirjan joukossa 6 kirjaa on e-kirjoja.

Mitä tästä seuraa?

Painettua kirjaa ei kohta tarvita, sen sisällön lataaminen omalle lukulaitteelle riittää. Kirjastoa ei enää kaivata fyysisesti, koska aineistoa voidaan lainata, käyttää ja palauttaa missä tahansa. Jokaisella on tulevaisuudessa oma kirjasto mukanaan. E-kirja on saatavilla 24 tuntia vuorokaudessa. Massiiviset kirjastorakennukset ja erityisesti kirjavarastot vapautuvat muuhun käyttöön. Jo nyt tietoa etsitään mieluummin itsenäisesti esimerkiksi googlella kuin kirjastojen tietosanakirjoista tai tietopalveluista.

On selvää, että automaation ja itsepalvelun seurauksena suuri määrä ihmistyövoimaa kävisi tarpeettomaksi.

Sahaavatko kirjastolaiset nyt omaa oksaansa? Digitalisoivatko ja sähköistävätkö he itsensä työttömiksi, tarpeettomiksi? Miten he vastaavat syvenevän automaaton haasteisiin? Vai onko tulevaisuus jo täällä?

Perinteisen kirjastotyön vääjäämätön häviämien synnyttää varmasti problematiikkaa. Päivikki Karhula kysyykin: "Mihin sijoitetaan se kirjastotyö, jonka seuraava automaation aste tulee vapauttamaan?" Itse hän suuntaisi voimavaroja esimerkiksi koulutukseen, neuvontaan, sisällöntuotantoon, metadataan ja uusiin palveluihin.

Tässä kiihtyvän kehityksen kafkamaisessa riennossa tulisi myös muistaa kirjastojen perustehtävä eräänlaisena demokratian kulmakivenä, suurena yhdenvertaistajana ja tasapuolistajana. Etukäteen olisi mietittävä esimerkiksi uusien teknisten innovaatioiden maksuttomuutta, saatavuutta ja matalaa lähestymiskynnystä.

Kehitys kehittyy, mutten jaksa uskoa, että suomalaiset ovat vielä vuosikymmeniin valmiita keskustelemaan virtuaalikirjastossa hologrammin kanssa tai sanomaan hyvästejä paperille painetulle kirjalle. Minä en ainakaan ole.

Lassi Kämäri

tiistai 13. lokakuuta 2009

Hyvää kannattaa jakaa

Kävin tänään eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan "Tehokkuudesta jakamiseen – tietoyhteiskunnan uusi vaihe" kirjan julkaistamistilaisuudessa. Kirja pohjautuu tulevaisuusvaliokunnan tietoyhteiskunta-akatemian antiin, jota Demos Helsinki – ajatushautomo on peilannut kansainväliseen tietoyhteiskuntakeskusteluun.

Julkistamistilaisuudessa puhunut Demoksen Roope Mokka esitteli ajatuksia tehokkuuden tietoyhteiskunnan muuttumisesta jakamisen tietoyhteiskunnaksi, jossa yhdistyy jotkin hyvin vanhaa ja jotakin hyvin uutta. Jakamisen tietoyhteiskunnassa vanhaa talkooperinnettä muistuttaen puhalletaan yhteiseen hiileen ja lopuksi juhlitaan saavutuksia. Jakamisen tietoyhteiskunnassa edetään kohti ihmiskeskeisiä organisaatioita, avointa johtajuutta, asiantuntemusta ja osaamista jakaviksi yhteisöiksi, yhdessä työskentelyä, tavoitteiden ja ihanteiden rehellisyyttä.

Eduskunnan kirjastossa on alettu pikkuhiljaa herätellä ajatuksia kirjaston uudenlaisesta strategiasta ja heitetty esiin ajatuksia myös uudelleenorganisoinnista kirjaston sisällä. Jakamisen tietoyhteiskunnan ihmiskeskeinen organisaatiomalli vaikuttaa kiinnostavalta ja sillä voi olla merkitystä myös siinä, miten kirjasto pystyy olemaan organisaationa osa jakamisen tietoyhteiskuntaa ja menestymään luotettavan ja laadullisen sekä ihmisiä koskettavan tiedon ja elämyksellisen aineiston välittäjänä ja esilletuojana. Kirjastothan ovat aina olleet jakamassa hyvää, tietoa, kulttuuria, elämyksiä, oppia yhteiskunnasta, tietoa kansalaisten oikeuksista ja velvollisuuksista, miksi emme jakaisi hyvää myös uusilla keinoilla. Jaettu ilo on vähintään kaksinkertainen ilo!

Sari Pajula

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Kortistolaatikoiden houkutus

Ensimmäisen kerran kävin Eduskunnan kirjastossa historian opintoihin liittyvän excursion yhteydessä lähes kolmekymmentä vuotta sitten. Siihen aikaan opiskelijat vietiin tutustumiskäynnillä myös kirjavarastoon: esittelystä jäivät mieleeni vain liukuhyllyt.

Seuraavan kerran kävin Eduskunnan kirjastossa kesällä 1986 tutustumassa sisareni työpaikkaan. Se ei ollut niin helppoa kuin olin luullut. Ensin nousin Eduskuntatalon rappuset. Vaivanpalkaksi sain kuulla, että minun täytyy kiertää talo päästäkseni kirjastoon. En uskonut ohjetta vaan nousin toiset portaat ylös Puhemiehen aukiolle. Pyöriskelin aukiolla ja ihmettelin, miten ihmeessä sinne Eduskunnan kirjastoon oikein päästään. Laskeuduin portaat alas, jatkoin kiertämistä ja löysin Eduskunnan kirjaston.

Olin ilmeisesti aikaisemmalla käynnillä kulkenut silmät kiinni, sillä katselin Eduskunnan kirjastoa kuin ensimmäistä kertaa. Avara tuloaula, joka suoraan jatkui palvelutiskin kautta kirjaston ytimeen: viidessä rivissä oleviin kortistolaatikoihin. Ihastellen katselin näkemääni ja ajattelin: tältä näyttää oikea ja hyvä kirjasto.

Kirjastoalan opinnoista huolimatta en ollut ajatellut kirjastouraa. Tammikuun alussa 1987 kuulin sisareltani, että kirjastoon haetaan yhtä hakijaa. Olin juuri muuttanut Helsinkiin eikä minulla ollut töitä. Seuraavana päivänä soitin Inkeri Niemiselle ja kerroin olevani kiinnostunut tilapäisen kirjastoapulaisen tehtävistä. Minut kutsuttiin haastatteluun, jossa ylikirjastonhoitaja Eeva-Maija Tammekannin johdolla minua tentattiin monenlaisista asioista.

Aloitin työt Eduskunnan kirjastossa19.1.1987, Heikin päivänä. Ulkona oli kolmisenkymmentä astetta pakkasta, mutta Eduskunnan kirjastossa oli lämmin.

Päivi Erkkilä

perjantai 2. lokakuuta 2009

Tietoteknisiä muistelmia kolmelta vuosikymmeneltä

Viime viikolla tuli pohdittua mitä tulevaisuus tuo tullessaan kirjastoille. Ja kas kummaa tulevaisuus sai ajatukseni palaamaan menneisyyteen. Siis siihen miten paljon tiedon ja tekniikan maailma kolmessakymmenessä vuodessa onkaan muuttunut. Tekniikan kehitys on ollut huimaa, niin välineiden, yhteyksien kuin sähköisten hakutapojenkin osalla. Myös tiedon kuvailu on kehittynyt.

Ensimmäiset omakohtaiset kokemukseni sähköisestä tiedonhausta ovat Helsingin kauppakorkeakoulusta 1970- ja 1980-lukujen vaihteesta. 'Tyhmällä' päätteellä oltiin yhteydessä jo silloin olemassa oleviin ao. kirjaston tietokantoihin (niiden pohjalta lienee nykyinen Helecon-tietokokonaisuus syntynyt). Ensikontaktia lohdutti se tieto, että yhdellä napin painalluksella ei voi tuhota mitään. 1980 sain töissä käyttööni Rank Xeroxin tekstinkäsittelylaitteen, jossa "kuulemma on tarvittavat ominaisuudet tietopankkiyhteyksiin eli tyhmänä päätteenä toimimiseen". Kukaan vain ei tiennyt miten se toimii, eikä se edes kiinnostanut ATK-yksikköä. Muutamia testailuja kyllä tarvitsin ennen kuin sain rakkineen toimimaan. Kenenkään muun en tosin ole kuullut moista aparaattia tietopankkiyhteyksiin käyttäneen!

1984 olivat jo PC:t yleistymässä ja sain silloin ensimmäisen PC:ni. Ison työpaikkani ATK-yksikkö kantoi työpöydälleni kasan IBM:n laatikoita todeten "Toss on sun konees, me ei ymmärretä siitä mitään, Kasaa itse". ATK-ihmisten mielestä PC:t oli jotain ihan muuta kuin heidän reviiriään. Tulipahan perehdyttyä PC-maailmaan perusteellisesti heti alussa, kun kasasin koneen toimintakuntoon yksikseni. Taas sain tuntea onnistumisen iloa, kun onnistuin pääsemään tietokantoihin käsiksi ja käyttämään konetta kaikkeen muuhunkin. Koneeni oli työpaikkani viides PC, pari vuotta myöhemmin niitä oli talossa jo yli 200 – ja toisin kuin minun koneeni tapauksessa ATK-puoli jo hyväksyi kilpailijat isoille tietokoneille ja oli mukana niiden kokoamisessa ja käyttöön opastamisessa.

Työpaikkojeni vaihdot ovat tutustuttaneet minut lukuisiin eri alojen tietokantoihin ja erilaisiin komentokieliin. Tietopankkien käyttö oli 1980-luvulla kallista datapak-yhteyksillä ja tietopankkien huimilla minuuttiveloituksilla ja tulostemaksuilla. Datapak-yhteydet olivat äärimmäisen hitaita, maksoivat markan minuutti ja lisäksi maksettiin välitettyjen merkkien mukaan 42 mk/Ksegmentti (satuin törmäämään vanhaan paperiini). Langattomia verkkoja ja mokkuloita ei osattu edes kuvitella.

Tietoliikenneyhteysmaksujen lisäksi maksettiin sitten vielä tietopankeille 300- 500 mk yhteysajasta sekä tulostekohtaisia maksuja. Olikin tärkeää osata komentokielien erot, missä hakukomento oli find, missä search ja missä piti muistaa kirjoittaa pari pistettä ennen komentoa jotta kone ymmärsi saavansa komennon (!). Esimerkiksi Eurobases –tietopankissa taas piti kaikki komennot aloittaa aina osalla m: esimerkiksi tietokantaa valittaessa piti aloittaa m:ba bas- tekstillä ja vasta loppuun kirjoittaa haluamansa tietokanta. Ihan vastaava oli kirjo kaikkien muidenkin komentojen kohdalla eri tietokannoissa. Ei ihme, että silloin syntyi erillisiä tietopalveluyksiköitä. Silloin haaveena taisi olla, että "olispa edes samanlainen
komento/hakukieli kaikissa".

Niistä ajoista pelkästään muutos googlehakuihin on huima – sana vain koneeseen ja sillä selvä. 'Helpot' haut eivät enää vaadi tietopalveluihmistä, kuka tahansa voi tehdä ne itse ja missä tahansa mokkuloiden pienten kannettavien kanssa tai puhelimella.

Mutta tulevaisuus – sitä on aina ollut vaikea ennustaa. Henkilökohtaisen sähköisen työpöydän tarjoamista mahdollisuuksista osaamme jo jotain kuvitella. Ainakin lupauksen vielä paremmista mahdollisuuksista haluan siinä nähdä. Vaikeaa sitä vastoin on ennakoida mitä tulevaisuuden vielä tunnistamattomat muutokset tarkoittavat kirjastoissa ja niiden palveluille.

Tulevaisuus se on siis ihan toinen juttu!


Virpi Johansson