Parlamenttikirjasto

perjantai 24. elokuuta 2007

Wikipedia ja laatu

Viime vuonna ilmestyneen Wikinomics-teoksen kirjoittajat (ks. saatavuus Selmassa) Don Tapscott ja Anthony D. Williams hyödyntävät taajaan Wikipediaa esimerkkinä siitä, millaisiin mullistaviin saavutuksiin parviäly tai ryhmäviisaus pystyy. Viitaten Nature-lehdessä vuonna 2005 ilmestyneeseen Jim Gilesin artikkeliin he väittävät jopa, että Encyclopaedia Britannica (EB) ja Wikipedia olisivat laadullisesti samantasoisia.
Tämä väite saattaa pitää joiltakin osin paikkaansa – Giles vertaili luonnontieteellisiä artikkeleita – ja on tietenkin retorisesti tenhoava. Oma näppituntumani on kuitenkin edelleen se, että EB on Wikipediaa tasalaatuisempi kokonaisuus. Toisaalta kaikenlaisten tietosanakirjojen (painettujen, digitaalisten, avoimien, kaupallisten…) käyttäjien on hyvä olla lähdekriittisiä. Taannoisessa viestissäni listatut blogitiedon laadun arvioinnin kriteerit ovat soveltaen hyödynnettävissä myös yksittäisten Wikipedia-artikkeleiden lähdekriittisessä tarkastelussa. Alla ehdotan joitakin lisämenetelmiä tähän tarkoitukseen:


Sisällön ja erikielisten versioiden analyysi

Artikkelisivua kannattaa tarkastella kielen, oikeinkirjoituksen ja sisällön näkökulmista: Kuinka hyvin laadittu sivu on? Löytyykö kirjoitusvirheitä tai muita kömmähdyksiä? Ovatko lähteet paikannettavissa? Ovatko esitetyt tietoväitteet uskottavia arkijärjen tai yleistietämyksen perusteella?

Jos vääristely- tai vandalismiepäilyt heräävät, artikkeliin liittyvät keskustelu- ja historiasivut kannattaa käydä läpi huolellisesti. Myös erikielisten Wikipedia-artikkeleiden vertailu kannattaa: englannin- ruotsin- ja saksankieliset Wikipedia-artikkelit ovat usein suomalaista vastinettaan laajempia ja yksityiskohtaisempia. Toisinaan suomenkieliseen artikkeliin on putkahtanut myös englanninkielisen artikkelin väärinymmärrykseen perustuvia käännösvirheitä.

Laadun tai laaduttomuuden eksplisiittiset indikaattorit

Wikipedia-artikkelissa voi olla monenlaisia sen laatuun liittyviä merkintöjä tai leimoja. Artikkeli voi olla tynkä, sen sisältämän tiedon todentaminen voi edellyttää lisäviittauksia kolmannen osapuolen lähteisiin, se voi olla kiistanalainen tai rikkoa Wikipediassa noudatettua neutraalin näkökulman periaatetta (NPOV) tai se voi olla vertaisarvioitu ja merkattu suositelluksi sivustoksi. ("Vertaisarviointi" ei tietenkään tässä viittaa tieteelliseen referee-käytäntöön, vaan Wikipediayhteisössä harjoittettuun laatukontrolliin.)

Tekijän maineen tai auktoriteetin tarkastelu

Vaikka Wikipediaa päivitetään usein nimimerkin turvin, ahkerat yksittäiset tietosanakirjatoimittajat keräävät vähitellen toiminnallaan hyvää tai huonoa karmaa. Wikipediassa syntynyttä mainetta voi selvittää tutkimalla nimimerkin käyttäjäsivua, jos sellainen Wikipediasta löytyy. Esimerkiksi nimimerkki Ppntori on tehnyt yli 30 000 muokkausta Wikipediaan ja saanut urakoinnistaan erilaisia muiden käyttäjien myöntämiä tunnustuksia. Käyttäjäsivuun kytkeytyvältä keskustelusivulta paljastuu, että Ppntori on ollut mukana myös erilaisissa tiedollisissa kiistoissa, joita Wikipedian kaltaisessa avoimen sisällön tietosanakirjassa väistämättä syntyy. Ppntorin käyttäjäsivun päivitystahti paljastuu historiasivulta: nimimerkki on Wikipediassa jatkuvasti aktiivinen. Käyttäjäsivulta on pääsy myös loki- ja muokkaushistorioihin, jotka kertovat siitä, millaisiin asioihin käyttäjä on Wikipediassa keskittynyt. Vaikka käyttäjäsivuja ei löytyisikään, nimimerkki- tai IP-osoitekohtaista logia on aina mahdollista tarkastella.

Koska Wikipedia-nimimerkkiä saatetaan hyödyntää muissakin verkkopalveluissa, nimimerkin mainetta voi setviä myös googlaamalla sitä, millaisissa muissa yhteyksissä tai palveluissa nimimerkkiä hyödynnetään. Mikään ei tietenkään takaa, että tiettyä nimimerkkiä muualla hyödyntävä henkilö on sama kuin Wikipediassa.

Yksittäinen Wikipedia-toimittaja voi erilaisissa keskusteluissa vedota asiantuntemukseensa: hän voi väittää olevansa professori, dosentti tai tohtori. Tällaisiin väitteisiin kannattaa suhtautua skeptisesti, ellei väittäjälle ole esittää tuekseen todistusaineistoa. Nimimerkin suojassa voidaan omaa tiedollista auktoriteettia yrittää kasvattaa myös valheellisin perustein.

Organisaatio- ja yksilökohtaisten intressinäkökohtien huomiointi

Ken MacLeodin tuoretta scifi-teosta The execution channel ei voi kirjana suositella, mutta siinä on kiinnostava kuvaus siitä, millä tavoin tiedustelupalvelut voivat käyttävät blogosfääriä todellisuuden valkopesuun. Myös Wikipedia on altis erilaisille propaganda-, harhautus- ja markkinointioperaatioille, jotka usein tehdään anonyymisti, jopa ilman nimimerkiä.

Kun käyttäjä ei hyödynnä nimerkkiä, tämän karkea tunnistus tapahtuu Wikipediassa IP-osoitteen perusteella, jolloin IP-osoitekohtainen tarkastelu voi paljastaa mielenkiintoisia asioita. Wired-lehti on listannut omalle sivulleen IP-osoiteavaruuksien paljastamia organisaatioiden suorittamia indoktrinaatiotemppuja: joko suoranaisia vääristely-yrityksiä tai lievempiä todellisuuden sävytyksiä. Wikiskannerin avulla voidaan tutkia esim. tietyn organisaation IP-osoiteavaruudesta tehtyjen muutosten luonnetta.

Webliometrinen analyysi

Tieteellisiin viittauskäytäntöihin keskittyvän bibliometriikan sisartutkimusala webliometriikka keskittyy verkko- ja linkitysanalyyseihin. Pienimuotoista webliometriikkaa voi harjoittaa esim. Googlen "link"-haun avulla: Kuinka paljon linkkejä tiettyyn Wikipedia-artikkeliin on? Löytyykö artikkeliin Wikipedian ulkopuolisia linkkejä? Millainen taho ne on tehnyt? Esimerkiksi Franz Schubertia käsittelevä englanninkielinen Wikipedia-artikkeli on tätä kirjoitettaessa linkitetty 191 kertaa. Näistä linkeistä 20 on peräisin Wikipedian ulkopuolisista domaineista (mm. BBC:ltä).

Lopuksi: tiedon avoin lähdekoodi

Wikipedia on avannut tiedon muodostuksen lähdekoodin: tietosanakirjan historia- ja lokisivut paljastavat ne kiistat ja keskustelut, joita kaupallistenkin tietosanakirjoja laadittaessa todennäköisesti käydään kulissien takana, mutta jotka eivät koskaan pääse julkisuuteen. Yksittäisen tietosanakirja-artikkelin eheys ja johdonmukaisuus voi siis olla näennäistä. Wikipedian radikaali avoimuus antaa lähdekriittiselle tarkastelulle hyvät lähtökohdat. Selkeät tyyli- ja sisältövirheet voi myös helposti itse korjata.


Kimmo Tuominen

tiistai 7. elokuuta 2007

Täällä eduskunnassa ja Pohjantähden alla

Kesälomalla päätin vihdoin lukea Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla –trilogian. Aikaisemmin olin lukenut ykkösosan, mutta siihen se oli jäänyt, koska en silloin heti saanut kakkososaa käteeni. Nyt nimipäivälahjana saatu koko trilogian sisältävä pokkariversio odotti lomalaista. Ja tulihan se luettua. Tai ahmittua.

Suosta, kuokasta ja Jussista kaikki alkaa. Linna vyöryttää lukijan eteen kymmeniä henkilöhahmoja ja kolme sukupolvea hämäläisen Pentinkulman elämää. Lukiessani kiinnitin huomiota eduskunnan rooliin kirjasarjassa. Pentinkulman paikalliset tapahtumat kytkeytyvät kansallisiin kysymyksiin, joita vasta perustettu eduskunta käsitteli. Paikallinen vaalityö, järjestötoiminta, poliittisten puheiden retoriikka, poliittinen kirjallisuus ja lehdistö, eduskuntavaalit ja valtajakaumat, sosialistien ja porvariston pitkä kamppailu on kuvattu uskottavasti.

Yrjö Varpion elämäkertakirjan "Väinö Linnan elämä" sekä lyhyen televisiodokumentin, Väinö Linna lähikuvassa (1962), mukaan Linna käytti eduskunnan pöytäkirjoja lähdeaineistona kirjaa kirjoittaessaan. "Pohjantähteä kirjoitettaessa tarvitaan myös lähdeaineistoa. Nämä ovat eduskunnan pöytäkirjoja. Niissä kuvastuu sen ajan historia, jota minä kuvaan." Linna lainasi pöytäkirjat Tampereella naapurina asuneelta Veikko Sinisalolta, joka puolestaan oli saanut ne kansanedustajaisältään Väinö Sinisalolta. Dokumentissa Linna näyttää toimittajan mieliksi tutkailevan vuoden 1921 pöytäkirjoja. Kyseinen dokumentti löytyy ekstrana ainakin Akseli ja Elina –elokuvan DVD-julkaisusta.

Pohjantähdessä esiintyy keskeisinä henkilöhahmoina kaksi kansanedustajaa, sosialistit Hellberg ja Kivivuori. Hellberg tempautuu tiukasti vuoden 1918 kansalaissotaan ja pakenee lopulta Venäjälle. Maltillisemmasta Kivivuoren Jannesta tulee vasta myöhemmin kansanedustaja. Kolmannessa kirjassa Janne muilutetaan paikallisten lapualaisten toimesta. Linnan elämäkertateoksen mukaan Jannen kommentti romaanin muilutusoikeudenkäynnissä on lähes suoraan lainausta Väinö Tannerin eduskuntapuheenvuorosta vuodelta 1930: "Melkoista luottamusta täytyy nauttia maan korkeimman järjestyksenvalvojan, nimittäin sisäministerin, joka kuitenkin on ottanut juhlavasti vastaan suuren joukon henkilöitä, jotka ilmoittautuivat kyyditsijöiksi, vieläpä valokuvauttanut itsensä heidän kanssaan".

Pentinkulman rovastin vaimon, ruustinna Ellen Salpakarin, repliikkien taustoja Linna on ottanut Varpion mukaan kansanedustaja, rehtori Hilja Riipisen eduskuntapuheenvuoroista. Temperamenttinen Riipinen oli aktiivisesti mukana Lapuan liikkeessä ja IKL:ssä. Riipinen hyökkäsi ruustinnan tapaan sosiaalidemokraatteja vastaan ja puhui paatoksella suomalaisten isänmaallisuudesta ja kommunismin kauheudesta. Riipinen syytti sosiaalidemokraatteja kansalaissodan "kauheasta rikoksesta" ja "kansan sielun ja hengen myrkyttämisestä". Riipisen lempinimi oli "Hurja-Hilja". Liikanimi sopisi kaiketi romaanin Ellenillekin, joka miehensä mielestä on kovin kaunis ulkonevista silmistä huolimatta.

Eduskunnan kirjaston tietokannasta (Selma) löytyy kirjoja Hilja Riipisestä ja Väinö Tannerista.

Jani Stenvall

perjantai 3. elokuuta 2007

Dekkareita ja kirjaston palveluja

Tanskalainen ystäväni kävi heinäkuussa kylässä mökillämme. Keskustelimme myös kirjallisuudesta. Tällä kertaa puhuimme etupäässä dekkareista. Suosittelimme toisillemme pohjoismaisia dekkaristeja, joita olimme lukeneet. Molemmille tuttuja olivat mm. Henning Mankel ja Liza Marklund, joiden molempien kirjat itse luen mieluiten heti uutuutena alkukielellä.

Kun pääsimme nettiyhteyden äärelle, ystäväni tarkisti pikaisesti biblioteket.dk – palvelusta, löytyisikö jotakin suosittelemiamme suomalaisdekkareita tanskaksi jostakin tanskalaisesta kirjastosta. Valitettavasti esimerkiksi Jarkko Sipilän tai Leena Lehtolaisen kirjoja ei löytynyt. Sen sijaan Reijo Mäen Keltainen leski löytyi tanskaksi. Ystäväni tekikin siitä varauksen. Hänen palattuaan Suomesta kotiinsa kirja oli odottamassa Fredriksbergin kirjastossa. Koska Mäki ei ole erityinen suosikkini, odotan innokkaasti kollegani kommentteja kirjasta. Itsekin tutustuin keskustelumme perusteella uuteen kirjailijaan, ruotsalaiseen Camilla Läckbergiin. Ilahduin suuresti kun hänen romaaninsa Isprinsessan (suomennettu nimellä Jääprinsessa) löytyi Helmetin kautta pienen lähikirjastomme hyllystä. Olen jo hyvää vauhtia ottamassa selvää jääprinsessan kohtalosta.

Loman aikana hyödynsin siis sekä yleisen kirjaston internetpalveluja että pientä lähikirjastoamme. Onneksi en itse joudu tekemään valintaa sen välillä kumpaa pitäisi priorisoida budjetissa.

Sari Pajula

keskiviikko 1. elokuuta 2007

Digitaalinen itsekuri

Bittiavaruuden eksponentiaaliseen kasvun rinnalla ihmisen informaationkäsittelykyky on valitettavan rajallinen. Ketterimmätkään tiedonhakuvälineet eivät poista ihmisaivojen kapasiteettiongelmia. Tietotyön tekijät ovat tekemisissä tietokapasiteettinsa puutteellisuuden kanssa päivittäin. Kuinka hankkia ja soveltaa tietoa mahdollisimman tehokkaasti ja tuloksekkaasti? Tuoreehkossa strategiaraportissa "Tietämyksenhallinta liikenne- ja viestintäministeriön hallinnonalalla" (ks. saatavuus Selmassa) arvioidaan haastattelututkimuksen perusteella, että ministeriön 176 virkamiestä käyttävät pelkkään tiedonetsintään 19 henkilötyövuotta vuodessa. Keskimäärin tiedonhakuun kuluu 50 minuuttia jokaisena työpäivänä. Tällaiset luvut ovat hyvin tyypillisiä tietointensiivisissä ammateissa.

Tiedonhankinta on kuitenkin vain välinetoimintaa ja olennaista on tiedon soveltaminen erilaisissa ongelmanratkaisuprosesseissa ja/tai oman asiantuntemuksen, osaamisen tai ammatillisen yleissivistyksen kasvattamisessa. Jos suoritettavan työtehtävän kannalta olennaiset tiedonlähteet löytyisivät nopeammin, aikaa tiedon soveltamiseen olisi enemmän ja tietotyö olisi tuloksellisempaa. Liikenne ja viestintäministeriö kuvaa strategista tahtotilaansa tietotyön kehittämisessä seuraavasti:

Asiantuntija työskentelee tehokkaasti yksin ja osana ryhmää. Asiantuntijalla on käytössään tehokkaat tiedonhallinnan välineet ja –palvelut sekä organisaation sisäisen että ulkoisen tiedon käsittelyyn ja ryhmätyöhön. Asiantuntijoilla on selkeästi organisoidun, personoidun sähköisen työpöydän kautta helposti hyödynnettävissä tarvittavat sisäiset ja ulkoiset tietolähteet ja -järjestelmät niiden sijainnista riippumatta monihaun avulla. Tiedon käsittelylle on selkeät säännöt ja ohjeet ja järjestelmät tukevat tätä. Koko henkilöstön tiedonhallinnan osaamista tuetaan koulutuksella ja henkilöstöä tuetaan tiedonhankinnassa. Erityistä huomiota kiinnitetään uusien virkamiesten osaamiseen. Koko henkilöstö omaksuu hyvän tiedonhallintatavan osaksi päivittäistä työskentelyä.

Strategiateksti kuulostaa korvaani erittäin hyvältä. Selkeästi organisoitu ja personoitavissa oleva sähköinen työpöytä komeilee ykköspaikalla jokaisen tietotyöläisen joululahjalistalla. Myös ytimekkäät säännöt ja ohjeet tiedonkäsittelylle ovat paikallaan puhumattakaan organisaation olennaisiin toimintaprosesseihin nivoutuvista tietojärjestelmistä.

Mutta mitä kaikkea pitää sisällään hyvä tiedonhallintatapa? Tiiviissä strategiatekstissä moista käsitettä on vaikea avata, eikä blogialustakaan ole otollinen syvällisille käsitteenmäärittelyille. Tietotyöläisen on tietenkin hyvä osata mapittaa tärkeitä papereita, hallita kirjanmerkkejään, otsikoida sähköpostiviestejään informatiivisesti jne., mutta mitä muuta hyvään tiedonhallintatapaan tulisi sisälyllyttää?

Yksi hyvän tiedonhallintatavan ulottuvuus on digitaalinen itsekuri. Kuulostaako kamalalta? Alla pari selventävää esimerkkiä, jotka kumpikin ovat peräisin Tietoyhteys-lehden tuoreimmasta numerosta:


  • Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm kuvaa kolumnissaan tietotyöläisen sähköpostiorjuutta. Hän kertoo vastaanottavansa vuodessa yli 7000 sähköpostia ja lähettävänsä melkein saman verran. Hän pohtii myös, kuinka pitkälle viestin lähettäjä on vastuussa sanomisistaan ja mitä kaikkea vastaanottaja on oikeutettu saamillaan viesteillä tekemään. Sähköpostin edelleen lähettäminen ja manipuloiminen on Ekholmin mielestä liian helppoa.

  • Tieteen tietotekniikan keskus CSC:n tiedetuen johtaja Juha Haatajan mukaan tietotekniikka tekee ihmisistä Pavlovin koiria, täyttää työpäivän epäolennaisuuksilla ja tekee tietotyöläisistäkin elämyshakuisia addikteja. Osallistumispalvelut ovat Haatajan mukaan paitsi siunaus, myös vitsaus: "Jos elämä tuntuu tyhjältä, tietotekniikka on aina läsnä, kommentoimassa ja odottamassa kommentteja."

Digitaalinen itsekuri koskee paitsi tiedonhankintaa, myös ja ennen kaikkea kolikon toista puolta eli viestintää. Se lähtee yksinkertaisista maksiimeista, kuten turhien sähköpostien lähettämisen ja edelleenlähettämisen välttämisestä. Digitaalinen itsekuri edellyttää, että sähköpostia tai sähköistä kalenteria ei päästetä epäviralliseksi työnantajaksi, eikä erillaisille osallistumispalveluille anneta kohtuutonta sijaa. Kyse on prioriteettien asettamisesta, joka lähtee työelämän peruskysymyksistä (miksi minut on palkattu tähän tehtävään? mitä minun tulee saada tänään / tällä viikolla / tänä vuonna aikaiseksi?). Kyse on myös työpaikan pelisäännöistä, joista monet ovat epävirallisia, mutta jotka kenties vaatisivat syvällisempää julkista tarkastelua nyt, kun työpöytämme muuttuvat entistä sähköisemmiksi.


Vaikka turhaa viestintää ja tiedonhankintaa tulee ainakin työaikana välttää, toisaalta Liikenne- ja viestintäministeriön strategiaraportti painottaa, että tarvitsemme henkilökohtaisia tietämysverkostoja, tehokkaita ryhmätyöohjelmia sekä entistä liukkaampia tietovirtoja työntekijöiden kesken ja eri organisaatioiden välillä. Se kuuluisa hiljainen tietokin tulisi saada leviämään.

Digitaalinen itsekuri on lähtökohtaisesti paradoksaalista: viesti ja ole viestimättä, hanki tietoa ja ole hankkimatta... Tällaisen "mission impossiblen" edessä ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin siteerata Paavo Haavikkoa:

Mistä ääni meissä tulee?

Mitä on silmissä?

Puhe virtaa virtaavassa maailmassa,

Puhe virtaa virtaavassa maailmassa

Ja sinun täytyy itse tietää miltei kaikki.”

Kimmo Tuominen