Parlamenttikirjasto

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Jouluntoivotus

Eduskunnan kirjaston blogitoimitus toivottaa lukijoilleen Hyvää ja Onnellista Joulua!


Uudet blogikirjoitukset julkaistaan tammikuussa.

Timo Turja

perjantai 18. joulukuuta 2009

Arvokkaat kokoelmat näkyviksi ja käyttöön

Miksi ylläpitää kalliita kokoelmia, jos kaikki kuitenkin on siirtymässä Internetiin, kuten yleinen uskomus näyttää olevan. Miksi nähdä kaikki tämä vaiva, jos käyttäjät äänestävät hiirellään?

Suomen tieteellinen kirjastoseura ja Kokoelmakartta-konsortio järjestivät Tieteiden talossa 16.11.2009 seminaarin, jonka teemana oli Miten tehdä kokoelmat näkyviksi. Valtion taidemuseon kehitysjohtaja Susanna Petterssonin esityksessä vastauksia haettiin kolmesta näkökulmasta: kokoelmat, niiden arvottaminen ja käyttö.

Tarpeeseen vai varastoon
Museot ovat syntyneet taiteenkeräilijöiden kokoelmista. Millaisia teoksia kokoelmiin kelpuutettiin? Teosten piti olla esimerkillisiä, edustaa jotakin koulukuntaa, niiden piti olla klassikkoja, rakentaa jotakin kertomusta. Tänä päivänä pitää Petterssonin mukaan kokoelmissa tehdä painotuksia ja varmistaa niiden käyttömahdollisuudet, verkossakin. Se, mitä tänäänkin hankitaan taidekokoelmiin, sisältää aina arvottamista ja luokittelua.

Tämän päivän kirjastoista on vähän vaarallista puhua keräilijöinä. Kurt De Belder, Leidenin yliopiston kirjaston johtaja, totesi IGelu 2009 -kongressissa, että kirjastojen kokoelmia pitää kehittää ”from just in case to just in time” –periaatteella. Kirjastojen kokoelmissa ei ole paikkaa museaaliselle aineistolle. Tämä varmistetaan Belderin mukaan sillä, että hankinta painottuu asiakkaiden välittömiin tarpeisiin.

Taidekokoelmiin hankittiin arvokkaina pidettyjä, kuuluisien taiteilijoiden töitä. Kirjakokoelmien arvon yhtenä mittarina on käyttö (hyöty). Kirjastojen kokoelmiin hankitaan hyödyllisenä ja arvokkaana pidettävää aineistoa – painettuina tai käyttöoikeuksina sähköisiin aineistoihin.

Mikä määrittää kokoelman arvon? Onko tärkeintä aineiston välitön arvo asiakkaalle? Raine Wilén esitti kokoelmakarttaseminaarissa, että Conspectus-tasokoodien mukaan kokoelman kattavuuden mittari voi perustua paitsi käyttäjien tarpeisiin myös tieteenalan maailmanlaajuiseen julkaisutuotantoon.

Entä klassikot? Entä kokoelmien johdonmukaisuus, syvyys omilla erikoisaloillaan? 15 viime vuoden aikana tieteellinen tieto on kaksinkertaistunut, mutta mikä siitä on arvokasta, uutta luovaa. Kokoelmakarttaseminaarissa puhunut Anto Leikola luetteli pari kymmentä klassikkokirjoja tuottanutta tiedemiestä 1600-luvulta lähtien. Kaikki eivät saaneet arvostusta omana aikanaan ja on ei-luettuja klassikkoja, joiden teoksista puuttuu käännöksiä.

Kokoelmia käytetään edelleen – paljon
Miten kokoelmat saadaan näkyviksi ja käyttöön? Kirjastoluettelot ovat käyntikortteja kirjastoihin, mutta vielä pitkälti eräänlaisia päätepysäkkejä. Tiedonhausta ”tapahtuu” niin paljon näyttöluetteloiden ulkopuolella. Verkkoaineistosta vain murto-osa sisältyy perinteisiin luetteloihin. Amsterdamin kaupunginkirjaston hakukonetyyppinen AquaBrowser yhdistää sekä verkkoaineiston että kirjastoaineiston. Tämän lisäksi kirjasto tarjoaa myös perinteisen classic-käyttöliittymän.

Kokoelmakarttahankkeessa on edistetty kirjastokokoelmien kuvailua. Kokoelmakuvailujen tietokanta tarjoaa tietoa lähinnä toisille kirjastoille eikä se ole kovin kattava. Tampereen yliopiston kirjasto on esitellyt kokoelmien evaluoinnin tuloksia ainelaitoksille. Tieteenalakohtaisten kokoelmien kuvailevalla tiedolla on merkitystä mm. tuleville hankinnoille ja kokoelmien tehokkaammalle käytölle, ainelaitosten asiantuntemusta käyttäen.

Painettujen kokoelmien kansallisen yhteiskäytön tehostamista on pohdittu Linnea2-konsortion yleiskokouksessa 9.10.2009. Sähköinen aineisto on jo yhteiskäytössä. Kirjastojen painetun aineiston avaamista kaikille pitäisi tukea hyvin toimivalla kaukopalvelujärjestelmällä, ei kirjastojen kautta vaan suoraan tiedontarvitsijoille, asiakkaille. Ei hankittaisi kaikkea, kun kaukopalvelu toimii. ”Olisi tärkeä hyväksyä asiakkaiden valinnat ja se, etteivät asiakkaat välttämättä halua juuri sitä aineistoa, joka kirjastohenkilökunnan näkökulmasta olisi parasta.”

Kaikki ei ole siirtymässä Internetiin. Kokoelmia tullaan käyttämään paikallisesti vielä sukupolvien ajan. Toivottavasti kokoelmat saadaan näkyvämmiksi viemällä tiedot niiden sisällöstä sinne, mistä tietoa haetaan – verkkoon hakukoneiden ulottuville. Asiakkaat antavat kokoelmille arvon käyttämällä kirjaston kokoelmia olivatpa ne missä kirjastossa tahansa.


Kaisa Paavilainen

perjantai 11. joulukuuta 2009

Kieli se on mun rattoni

Eräs sattumalta tapaamani kansanedustaja tokaisi minulle käytävällä ystävällisesti, että "No päevee!" Ja nauroi siihen perään, että "Niin, vaikken minä savolainen olekaan! On vain niin mukava käyttää näitä sanoja." Tästä meille sukeutui hetkeksi keskustelu sanoilla herkuttelusta.

Mielenkiinnon kohteet ja kiinnostuneisuus asioihin tietysti suuresti vaihtelee ihmisillä. Ymmärrän kyllä, ettei kaikissa kieli herätä kiinnostusta, ennemmin olankohautuksen. Toisissa se taas aiheuttaa valtavan voimakkaita tunteita. – Yleensä puolesta tai vastaan.

Surullinen esimerkki jälkimmäisestä on törkeät herjaukset, joiden kohteeksi internetissä joutui tuttu virkamies.

Itselleni kieli tosiaan on herkkua. Savoa tai slangia, kaikki kelpaa. Kuten tapaamani kansanedustaja, omaksun sanan sieltä, toisen täältä. En kuitenkaan yleensä selittele tätä kuriositeettia, ellei joku erikseen kysy. Jos sanon tutulleni ihmetellen "Ai ovvai!?" saatan vain toivoa, että hän huomaa hämäläisen vireen. – Tai ei ainakaan pidä minua outona kielenkäyttöni vuoksi.

Kyllä, minulle on luettu lapsena! Tätä perinnettä olen jatkanut. Omien lasten käyttämä kieli on salaa ylpeydenaiheeni. Oli aika liikuttavaa, kun 11-vuotias poikani sanoi juuri: "Minä haluan, että sinä luet meille Harry Potter seiskan. On niin ihanaa, kun luet." Perinne siirtyy sukupolvelta toiselle. Olen kiitollinen mummolleni, joka vei minut ensimmäisen kerran "lainastoon", Lahdessa Möysän sivukirjastoon, jota ei enää ole.

Pysähdyinpä tässä katsomaan Oddasatia, saamelaisten, noiden Suomen intiaanien omaa uutisohjelmaa. Saamelaisille oli juuri luvattu vuodeksi 2010 määräraha 20 000 €, jolla saadaan juuri ja juuri yksi uusi oppikirja kouluun. Tuli mieleen onko saamelaisilla yhtäkään omaa kirjastoa? Sithää em miä tiäräkkää.

Mutta se virkamies, joka joutui herjausten kohteeksi. Miksi? Olemalla ruotsinkielinen.

Tuli hyvä mieli kirjailija Kjäll Westön kirjoittamasta kolumnista (Yhteishyvä 12/09, s. 37). Westö pohtii kielikysymyksiä rauhallisesti, kertoen olevansa kotonaan niin suomeksi kuin ruotsiksi, vaikkei ole syntynyt kaksikieliseksi. Kun hän ilmiselvästi taitaa ruotsin ohella hyvin suomen, ei voi kuin olla kateellinen, positiivisessa mielessä.
http://www.digipaper.fi/yhteishyva/36082/

Oma ruotsini joutui hunningolle yhdeksännellä luokalla. Tuli ikävä opettaja. Oma vikahan se oli, että kieli jäi retuperälle. Kaduttaa. Katumus johti siihen, että 2000-luvulla luin joitakin dekkareita ruotsiksi. Nyt en ehdi valitettavasti lukea kuin ruotsinkielistä Bamse-lehteä. Silti olen saanut paljon tästä vähästäkin harrastuneisuudestani. Olen oppinut koko ajan uutta Suomen kielestä lukemalla vaikka Agatha Christietä ruotsiksi. Ruotsinkieliset kirjat haen tietenkin kirjastosta. Vad kul att vi har bibban!

http://fi.wikipedia.org/wiki/Bamse


Raija Hietala

perjantai 4. joulukuuta 2009

Sodan monet kasvot

Tänä syksynä olen päässyt hyvin kirjauutuuksiin kiinni. Hotakainen, Westö ja Mankell on luettuna, parhaillaan on menossa Per Pettersonin Hevosvarkaat, johon tartuin kun Suojelupoliisin historia jäi kesken. Paras teos kuitenkin tähän asti on ollut Henrik Meinanderin uusin kirja Suomi 1944: sota, yhteiskunta, tunnemaisema.

Meinander ei petä tälläkään kertaa. Pidän hänen tyylistään kirjoittaa historiaa kiinnostavasti ja yleistajuisesti. Teksti soljuu eteenpäin ja lukeminen on nautinto. Meinander toteaa itsekin vuoden 1944 olevan monesti läpikäyty ajanjakso, mutta hän on ottanut kirjaan uuden näkökulman. Sotavuoden tapahtumien lisäksi Meinander kuvaa vuoden 1944 ilmiöitä, tunnelmia ja tunteita.

Sodan eteneminen asemasodasta hyökkäysvaiheeseen on kuvattu vain päällisin puolin menemättä jokaisen taistelun yksityiskohtiin, mutta sodan vaiheet Tienhaaroineen ja Tali-Ihantoloineen tulevat silti selväksi, samoin kuin presidentin ja hallituksen tasapainoilu rauhaa tunnusteltaessa.

Arki ja yhteiskunnan tila vuonna 1944 ovat vahvasti esillä. Kerrotaan syntyneestä yhteisyyden tunteesta ja tilanteesta kotirintamalla, missä kotityöt jäivät naisten harteille. Uutisia ja sotaraportteja kokoonnuttiin kuuntelemaan niihin kylien taloihin, missä oli jo radio. Olavi Virta ja Harmony Sisters viihdyttivät sotatilan suvaitsevaisuussääntöjen puitteissa. Elokuvateatterit näyttivät dokumenttien, opetuselokuvien ja uutiskoosteiden lisäksi amerikkalaisia ja saksalaisia elokuvia. Clark Gable ja Ingrid Bergman ihastuttivat. Meinander käy läpi myös tiedeyhteisön tilaa ja nostaa esiin kirjallisuushistoriaa.

Oman tilansa saa pakolaisten ja siirtolaisten evakuoinnit ja näiden ihmisten elämän järjestäminen. Sotalapsilla on oma traaginenkin historiakuvauksensa, ja työtä ja asuntoja piti järjestää myös sodasta palaaville. Meinander kertoo myös, miten sodasta palattiin ja miten kaatuneet saatettiin kotiin ja hautaan. Suomi oli muuten ainoa maa toisessa maailmansodassa, joka pyrki tuomaan kaikki vainajat taistelutantereelta kotipaikan multiin.

Sota-aika on taas esillä, talvisodan syttymisestä tuli juuri 70 vuotta täyteen ja itsenäisyyspäivää vietämme viikonloppuna. Helsingin Sanomien kuukausiliite kertoo marraskuun numerossa tuntemattomista ja nuorista sotilaista, jotka joutuivat sotaan vuonna 1939 tietämättä, että sotaa kestäisi monta vuotta. Osa selvisi ja osa ei: kuukausiliite kertoo, millaisen elämän ovat saaneet elää ne jotka eivät kaatuneet. Sodasta ei kuitenkaan yleensä jälkikäteen puhuttu. Tunteet oli eliminoitu jo sodassa ja purkautumiskeinoja ovatkin olleet unet, kuolemanpelko ja humalatila.

Kristiina Hakala