Parlamenttikirjasto

perjantai 19. joulukuuta 2008

Leikkisimmekö paistisilla?

Joulu on jo ovella. Jouluperinteitä kaipaaville löytyy oivaa aineistoa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sivuilta. Sinne on kerätty tietopaketteja erilaisista juhlapäivistä ja vuotuisjuhlista kuten myös joulusta. Kaikilla meillä on omat jouluperinteemme, toisilla juhlavalmistelut alkavat jo elokuussa kuten eräästä uutislähetyksestä TV:ssä ilmeni. Toiset saattavat viettää erilaista joulua kaukana perinteistä.

Itselläni taitaa toteutua "rusinat pullasta" -menetelmä, oman syntymäkodin jouluperinteistä ja jouluruoista on tullut valikoiduksi omaan kotiin ja joulunviettoon sellaista, mistä todella itse pitää. Perinteistä on hyvä sopivissa määrin pitää kiinni.

SKS:n joulutietopaketissa on monenmoista, sieltä löytyy tietoa jouluperinteestä, jouluolennoista ja jouluvarusteista. Suomen sanat joulu ja juhla ovat nuorempi ja vanhempi laina samasta muinaisskandinaavisesta kannasta. Pakanallista keskitalven juhlaa on siis vietetty näillä main jo ennen kuin joulu sai kristinuskon omaksumisen myötä nykyisen merkityksensä.

Tontut olivat alun perin kansantarinoiden yliluonnollisia olentoja, tietyn rakennuksen tai paikan haltijoita. Kuvakirjojen ja postikorttien myötä tontut kotiutuivat pian Suomenkin jouluun ja liittyivät apulaisina ja ottolapsina valkopartaisen pukin perheeseen.

Monet kansat ovat käyttäneet juhlissaan puita tai niiden oksia koristeina tai onnea tuovina esineinä. Suomalaisen joulukuusen juuret ovat mannereurooppalaiset, runko pakanallinen ja tuuheimmat oksat protestanttisia, näin kiteytetään kuusen tarina SKS:n aineistossa. Joulukuusella on yhteys myös vanhoihin vihreyssymboleihin: siunauksellisiin, uuden satokauden takaaviin taikaoksiin. Pohjoismaihin joulukuusi saapui 1700-luvulla.

Oleellinen osuus jouluperinteestä löytyy Jouluruoat-otsikon alta: joulumakkaraa, räätikkälooraa, putinkia ja kriiskryynipuuroo. Lopuksi päästään leikkimään eli lähtisimmekö paistisille vaiko kenties hiirisille?

Hyvää joulun aikaa kaikille!

Kristiina Hakala

keskiviikko 17. joulukuuta 2008

Google or not to Google?

"..when Google sneezes, the rest of
the world catches a cold.."
- Andrew Keen

Googlen valta-asema tiedonhaussa viime vuosien aikana näyttänyt muuttuneen vankkumattomaksi. Hakupalvelu on vakiintunut myös itsestään selväksi osaksi kirjastojen tiedonhaun opetusta. Mutta juuri, kun on alkanut tuntua siltä, että muiden hakupalvelujen osuuden voisi lähes ohittaa, on viime aikoina alkanut tulla esiin uusia syitä miettiä, olisiko sittenkin hyväksi tutustua vaihtoehtoihin?

Googlesta on tulossa informaation herra
Google mielletään ensi sijassa hakupalveluna, mutta sen toiminta ei enää pitkään aikaan ole rajautunut tiedonhakuun. Se on laajentunut kokoelmaksi verkon työvälineitä, joiden piiriin kuuluvat selain, sähköposti, pikaviestit, blogit, kalenterit, toimisto-ohjelmisto, julkaisut, video- ja kuvagalleriat ja yhteisöpalvelut. Yritys ei siis hallitse vain yhtä sektoria verkossa, vaan sen toimiala ulottuu moninaisten sovellusten alueelle.

Hakukonejätin toimiala verkon ulkopuolella on myös laajempi kuin kenties yleisesti ymmärretään. Googlen väitetään haalineen kokoon yhdessä viime vuonna ostamansa Double Clickin kanssa lähes 70 % verkkomainonnan tuloista. Yritys on ottanut askeleita mobiilimaailmaan ja sijoittanut esimerkiksi uusiutuvaan energiaan. Kuluvan vuoden aikana on kuitenkin tullut selväksi, että Google haluaa vaikuttaa myös politiikkaan. Yritys on tukenut taloudellisesti mm. Barack Obamaa ja panostanut useamman henkilön voimin lobbaamiseen Washingtonissa.

Googlen tapa toimia onkin, erityisesti tämän vuoden aikana, alkanut herättää paitsi huomiota, myös huolta ja kritiikkiä. Kyse ei ole niinkään yksittäisistä sovelluksista, vaan yhtälöstä, jonka palveluiden ja tiedonkeruun laajuus muodostavat. Niiden summa ei näytä vain hyvältä. Googlesta on tulossa, jos ei sormusten, niin informaation herra.

Ilmaispalveluja tiedonkeruuta vastaan
Googlen tarinaa ei moni liene seurannut johdonmukaisesti. Mutta kun tapahtumia seurataan kehityshistoriana, siitä alkaa syntyä enemmän kuin osiensa summa. Yrityksen vaikutusalue ja sen palvelujen toimintamallit ovat viime vuosien aikana muuttuneet erittäin paljon.

Googlen ilmaispalvelujen periaatteena on tarjota palveluja käyttäjiä koskevan tiedon keruuta vastaan. Käyttäjien kannalta erityisesti tiedonkeruun laajentumisella on suurta merkitystä ja kerrannaisvaikutuksia. Varsinkin, jos tietoja ja tiedonhallinnan menetelmiä yhdistellään eri palveluista tai ne välittyvät kolmansille osapuolille.

Googlen haaviin eivät jää vain hakusanat, vaan tiedonkeruussa voidaan käyttää hyväksi myös sähköpostipalvelujen tietoja, paikkatietoa ja valokuvia. Kerätyn tiedon tarkkuus lisääntyy, jos käyttäjä kirjautuu Googlen palveluihin. Tietoja käytetään etenkin mainonnan kohdentamiseen, sillä valtaosa yrityksen tuloista tulee mainosten myynnistä.

Huolta ei vähennä sekään, että viime syksynä Googlen Picasa-kuvapalveluun on liitetty kasvojen tunnistusta hyödyntävä sovellus. Sen avulla tallentamalla omiin kokoelmiinsa halutun henkilön kuvan, Picasan kätköistä löytyvät kaikki muutkin kuvat, joissa hän esiintyy. Käytäntö muuttaa kokonaan Picasa-palvelun luonteen ja sen kontekstin. Suurempi kysymys on kuitenkin, kuinka tiedon ja palvelujen alan ja vaikutusvallan massiivinen laajentuminen on muuttamassa Googlen luonteen?

Vaihtoehtoja kaivataan
Yhteenlaskettuna tai vaikkapa vain varmuuden vuoksi hakupalveluille kaivattaisiin vaihtoehtoja. Tämä on eräs syy, miksi suomalaisten kirjastojen, arkistojen ja museoiden suunnitelmissa oleva Kansallisen digitaalisen kirjaston (KDK) yhteinen tiedonhaun käyttöliittymä on alkanut kuulostaa yhä kiinnostavammalta hankkeelta, vaikka sen ala tiedonhaussa onkin huomattavasti Googlea vaatimattomampi.

Tiedonkeruusta ja sen mahdollisista seurauksista huolestuneelle eräs hakukoneiden vaihtoehto on puolestaan metahakukone Ixquick. Ixquickin toiminnan lähtökohtana on vuodesta 2006 ollut, että käyttäjällä on oikeus yksityisyyteen. Siksi Ixquick ei kerää tietoja käyttäjistään: se poistaa tietosuojatiedot 48 tunnin aikana eikä se tallenna käyttäjätunnisteiden evästeitä.

Eurooppalainen Privacy Seal –merkki myönnettiin ensimmäistä kertaa heinäkuussa 2008 ja sen sai Ixquick. Privacy Seal –merkki on tae siitä, että palvelu täyttää Euroopan unionin lakien säädösten ja suositusten vaatimukset tietoturvasta ja yksityisyydestä.

Hakemallakaan en ole löytänyt toista hakukonetta, joka Ixquickin tavoin haastaisi Googlen nimenomaan käyttäjien tietoturvan ja yksityisyyden suojan alueilla. Pärjääkö Ixquick sitten hakukoneena Googlelle, sen jokainen voi arvioida itse.

- Päivikki Karhula, Päivi Erkkilä

maanantai 1. joulukuuta 2008

Eduskuntakäsitteet tutuksi monikielisen sanaston avulla

Eduskuntasanasto avattiin eduskunnan verkkosivuilla julkiseen käyttöön viime viikolla. Sanasto tarjoaa lähes kuusi sataa eduskuntaan, eduskuntatyöhön ja sen toimintaympäristöön liittyvää käsitettä määriteltyinä ja selitettyinä suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Lisäksi termeille annetaan vastineet pohjoissaamen, saksan, espanjan, viron, ranskan ja venäjän kielellä.

Käännöksissä ja viestinnässä tarvitaan oikeita termejä
Terminologinen sanasto antaa suosituksia termien käytöstä kullakin sanaston kielellä. Sen tavoitteena on tehdä tunnetuksi ja vakiinnuttaa eduskuntaa koskevia käsitteitä ja termejä.

Sanaston varmoja käyttäjiä ovat kielenkääntäjät, joilla on pitkään ollut tarve saada käyttöönsä eduskuntaterminologiaa eri kielillä. Myös tiedottajat, opettajat, opiskelijat ja tietopalvelualan ammattilaiset hyötyvät nyt valmistuneesta sanastosta. Sanaston määritelmistä ja selitteistä löytyy yleiskielistä tietoa eduskunnan toiminnasta kenelle tahansa tällaista tietoa janoavalle.

Sanaston perusaineistona ovat olleet mm. eduskuntaa koskevat säädökset ja ohjeet sekä eduskunnan omat julkaisut ja verkkosivustot. Mukaan on otettu myös vain eduskunnan sisäisessä käytössä olevia käsitteitä, kuten esim. puhemiehen nuotit, joilla tarkoitetaan puhemiehelle täysistunnon johtamista varten laadittuja istuntokohtaisia ohjeita.

Mobiilisanakirja palvelee liikkuvia käyttäjiä
Terminologisen sanaston tuottaminen on monen tahon yhteistyötä. Tässä tapauksessa sisällön tuotti projektityöryhmä, jonka jäsenet ovat eduskunnan eri toimistojen ja yksikköjen omia asiantuntijoita. Terminologinen asiantuntemus saatiin valtioneuvoston kanslian kielipalvelusta, joka on tuottanut myös muita julkisen hallinnon sanastoja.

Sanastotyö on parhaimmillaan ollut sekä eduskuntatyön että terminologisen sanastotyön oppimisprosessi kaikille tähän työhön osallistuneille. Sanaston ruotsinkielisen osion tekivät eduskunnan omat ruotsin kielen kääntäjät ja muille kielille sanasto saatiin termityöhön perehtyneiden free lance - kääntäjien avulla. Sanaston verkkoversion teknisestä puolesta vastaa Kielikone Oy.

Sanastoa ylläpidetään ja päivitetään jatkuvasti niin, että uudet käsitteet saadaan verkkoversioon ajantasaisesti. Jotta sanasto saadaan mahdollisimman laajaan käyttöön, se on liitetty myös osaksi valtioneuvoston termipankki Valteria. Eduskunnan ja valtioneuvoston piirissä se on MOT-sanakirjapalvelujen kautta myös mobiilikäytössä.

Eduskuntasanaston löytyy osoitteesta: www.eduskunta.fi/eduskuntasanasto

- Marja Oksa-Pallasvuo

maanantai 24. marraskuuta 2008

Onko yhdessä tekemisen yhteiskunta mahdollinen?

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan järjestämässä Tietoyhteiskunta-akatemiassa pohdittiin viime viikolla tietoyhteiskuntakehityksen tilannetta. Puhujina oli edustava joukko tietoyhteiskunnan näkijöitä ja tekijöitä politiikan ja liike-elämän tahoilta, mutta joukkoon mahtui myös aktiivisia kansalaisjärjestöjen ja -verkostojen edustajia.

Monipolvisessa keskustelussa siirtymä sisältöteollisuudesta sosiaaliseen mediaan nousi erääksi keskeisistä teemoista. Jälkimaininkeihin jäikin kysymys siitä, voisiko politiikasta tulla ratkaisujen etsimistä yhdessä?

Tiedosta tekemiseen
Tietoyhteiskunnan sisällöt ja painopisteet käsitteenä ovat muuttuneet ajan kuluessa. Seminaarissa ei taidettu kertaakaan määritellä, mitä tietoyhteiskunnalla tarkoitetaan. Kirjaston näkökulmasta tietoyhteiskunnassa on pääpaino sanalla tieto, mutta seminaarin monessa puheenvuorossa ei enää puhuttu tiedosta mitään.

Suomessa tietoyhteiskunta on pitkään tarkoittanut tietotekniikkaa ja sen tarjoamista kansalaisille. Kansallinen tietoyhteiskuntapolitiikka ja Arjen tietoyhteiskunta –ohjelma painottavat edelleenkin esimerkiksi infrastruktuurin kehittämistä . Virallisten tietoyhteiskunnan toimijoiden hidasliikkeisemmän koneiston haastajaksi on tullut sosiaalinen media ja sen nopeasti käyttöön otetut uudenlaiset mahdollisuudet ja vilkkaat verkostot.

Sosiaalista mediaa esittelevät puheenvuorot, joita mm. Teppo Turkki, Roope Mokka, Sulka Haro ja Jyri Koskinen tapahtumassa käyttivät, tavoittivat jo askeleita eteenpäin. Tietoyhteiskunta esiintyy niissä pikemminkin pragmaattisena, tekemisen yhteiskuntana.

Verkostot ovat synnyttäneet myös poliittista toimintaa. Esimerkiksi Roope Mokan esittelemä Facebook-yhteisö, USA:sta Suomeen sovellettu Porkkanamafia, kerää yleisöjä yrityksille, jotka lupautuvat tukemaan energiatehokkaita ratkaisuja. Verkkoyhteisö on kyennyt myös jalkautumaan tehokkaasti toiminnaksi verkon ulkopuolella. Yhteisö onkin ihanteellinen malli verkostosta, joka on kehittynyt tukemaan valittua asiaa tai "hyveellistä toimintaa".

Tekemisen politiikka ja tietoyhteiskuntakehityksen suunnitelmat tuntuvat kuitenkin elävän hieman eri ajassa ja ehkä kehittyvätkin erillään toisistaan. Verkkoaktivismi näyttäisi jopa olevan sovelluksissa askeleen tietoyhteiskunnan suunnittelijoita edellä. Ja mitäs tapahtuukaan, kun kansalaiset itse keksivät uudenlaisia ja suunnitelmista poikkeavia poliittisen toiminnan malleja?

Inttämisdemokratiasta wikidemokratiaan
Porkkanamafian suomalainen sisaryhteisö näkeekin itsensä osana uudenlaisen demokratian mallin kehitystä. Roope Mokan mukaan elämme nykyisellään inttämisdemokratiassa, jossa eri näkemyksien paremmuudesta kiistellään oman puolueen eduksi. Hän hahmotteli tulevaisuuden demokratian muuttavan muotoaan wikidemokratiaksi, jossa ei niinkään aseteta erilaisia näkemyksiä vastakkain, vaan etsitään parhaimpia toimintamalleja erilaisia näkemyksiä hyödyntämällä.

Inttämisdemokratiassa kansalaisten roolina on lähinnä antaa äänensä vaaleissa valituille edustajille. Siitä seuraa politiikan yksisuuntaisuus ja poliitikkojen vieraantuminen kansalaisista. Wikidemokratia voisi laajentaa osallistumisen mahdollisuuksia yhdessä toimimiseen ja suunnan etsimiseen (co-creation).

Esitysten perusteella myös verkkodemokratia eroaa wikidemokratiasta siten, että verkkodemokratiassa on kyse kansalaisten enemmänkin yksisuuntaisesta mahdollisuudesta vaikuttaa hallintoon mm. virkamiesten päätöksiin. Esimerkiksi Ota kantaa.fi –foorumilla kansalaisilla on mahdollisuus ilmaista kantansa tekeillä oleviin hallituksen esityksiin ja periaateohjelmiin. Oulun kaupungin kuntalaisaloite -sivun -tyyppinen palvelu on ehkä verkkodemokratiaa parhaimmillaan tällä hetkellä Suomessa.

Wikidemokratiassa olennaista on kuitenkin kaksisuuntaisuus, jossa asioiden ratkaisuja etsitään ja kehitetään yhdessä – ei siis vain tyydytä antamaan palautetta. Tällöin esimerkiksi puolue voisi yhdessä jäsentensä tai kansalaisten kanssa kirjoittaa puolueohjelmansa. Myös kansanedustajien ja kansalaisten välinen vuorovaikutus voisi wikidemokratiassa tapahtua erilaisten wiki-alustojen avulla.

Käydyssä keskustelussa ihmeteltiin, miten ideologisuuden käy wikidemokratiassa. Myös ihmisten kykyä yhdessä tekemiseen epäiltiin. Silti wikidemokratia nähtiin huomionarvoisena kansalaisten poliittisen aktiivisuuden mahdollisuutena, jossa kansalaisten mahdollisuudet tuoda asioita poliittisen päätöksenteon kohteeksi paranisivat.

Verkkolähetys sai liikettä Jaikuun
Tietoyhteiskunta-akatemiaa oli mahdollista seurata netistä verkkolähetyksenä. Valitettavaa kuitenkin on, ettei verkkolähetystä arkistoitu niin, että se olisi ollut myös jälkikäteen katsottavissa. Suurin osa seminaarin esityksistä on kuitenkin tarjolla tulevaisuusvaliokunnan Tietoyhteiskunta-akatemia –sivulla.

Tapahtuma herätti myös vilkasta keskustelua verkossa. Jaikun Seminaarikannussa Tietoyhteiskunta-Akatemiaa selostettiin ja kommentoitiin aktiivisesti. Moni seminaarissa paikanpäällä olijoista seurasi seminaarikannua ja osallistui kirjoitteluun omalla kannettavallaan.

Olisikin ollut mielenkiintoista, jos seminaarissa olisi voinut seurata samanaikaisesti myös seminaarikannun keskusteluja yhteiseltä näytöltä ja jos seminaarikannussa esille nostettuja asioita olisi voitu kommentoida seminaarissa. Vaikka tällainen vuorovaikutuksellisuus ei vielä toteutunut, jäämme kiinnostuksella odottamaan, virkistyykö keskustelu verkon aktiivisten kansalaisten kanssa tulevaisuusvaliokunnan tulevissa seminaareissa.

- Päivi Erkkilä

perjantai 14. marraskuuta 2008

Avoimen koodin ohjelmat kirjastoissa – tulevaisuus on hyötyjen yhdistelyssä

Library 2.0 gang –blogissa on käyty mielenkiintoista keskustelua kirjastoautomaation asiantuntijoiden kesken avoimen lähdekoodin ohjelmien tulevaisuudesta kirjastoissa. Suosittelen kaikille aiheesta kiinnostuneille elokuun blogikirjoituksen yhteyteen liitetyn paneelikeskustelun kuuntelemista. Podcast-lähetys kokoaa hyvin joitakin keskeisiä teemoja avoimen lähdekoodin kirjastojärjestelmien nykyisestä kehitysvaiheesta ja niihin liittyvistä tulevaisuuden odotuksista.

Kiinnostus avoimen lähdekoodin ohjelmiin näyttäisi viime aikoina kasvaneen sovelluksien kehityksen myötä kirjastoissa, jopa monien kaupallisten kirjastojärjestelmien käyttäjien parissa. Viitteitä siihen on myös Marshall Breedingin viime vuonna aiheesta tekemässä kansainvälisessä käyttäjäkyselyssä.

Myönteistä suhtautumista vaikuttaisi yllättäen olevan myös monien kaupallisten kirjastojärjestelmien tuottajien piirissä – avoimen lähdekoodin järjestelmien tuottajia ei nähdäkään pelkästään kilpailijoina, vaan yhteistyöstä ennakoidaan löytyvän uudenlaisia hyötyjä molemmille osapuolille.

Avoimuudessa on vetovoimaa
Kirjastojen näkökulmasta avointen lähdekoodin ohjelmien painavimpana etuna on se, että ohjelma on muokattavissa omiin ja eri kirjastojen välillä vaihteleviin tarpeisiin. Räätälöinti on toisaalta myös haaste, sillä se edellyttää ohjelmoinnin osaamista, mikä on tärkeää myös sovelluksen ylläpidossa.

Avoin asenne ja tiivis yhteisöllisyys, joka avoimen lähdekoodin ohjelmien tuotannolle on tyypillistä, voi etuna tuntua myös vetovoimaisemmalta varsinkin, jos kaupalliselta tuottajalta saatu tuki ja ohjelmakehitys koetaan liian hitaana ja raskasliikkeisenä.

Omakaan räätälöinti ja tuen nojaaminen yhteyksiin nopealiikkeisten vapaaehtoisverkostojen kanssa ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Miten toimitaan esimerkiksi, jos sovelluksen tuki ja ylläpito jää muutamien osaavien ja innostuneiden henkilöiden varaan ja he siirtyvät muihin tehtäviin? Taustalle tarvittaisiinkin vankka ja ainakin sovelluksen elinkaaren ajan työhön sitoutunut tukiverkosto.


KOHA, Evergreen ja NewGenLib
Kirjastoille avoimen lähdekoodin ohjelmat ovat tuttuja jo vuosien takaa monenlaisina sovelluksina. Kokonaisia avoimeen lähdekoodiin perustuvia kirjastojärjestelmiä on myös otettu käyttöön etenkin kehitysmaissa.

UNESCO on ollut kirjastoille soveltuvien vapaasti saatavilla olevien ja räätälöitävien ohjelmien kehittäjänä ja tukijana pioneeri – ensimmäisiä sovelluksia kehitettiin jo 1980-luvun puolivälissä. Nykyisellään UNESCO tarjoaa erityisesti kolmea seuraavaa sovellusta kirjastoille: CDS/ISIS (kirjastojen kokoelmatietokantojen tuottamiseen), Greenstone (elektroniseen julkaisemiseen), IDAMS (numeerisen tiedon hallintaan ja data mining-työkaluksi).

Ehkä tunnetuimpia avoimen koodin kirjastojärjestelmiä ovat 2000-luvulla kehitetyt uusiseelantilainen KOHA ja muutama vuosi sitten käyttöön otettu amerikkalainen Evergreen. Jälkimmäinen kehitettiin alkuaan Georgian yleisten kirjastojen kirjastojärjestelmäksi, mutta on sen jälkeen otettu käyttöön 30 kirjastossa USA:ssa ja Kanadassa. Evergreenin käyttäjämäärä kertoo vielä ohjelman käytön olevan verrattain vaatimatonta, sillä parhaiten menestyneiden kaupallisten kirjastojärjestelmien käyttäjämäärä liikkuu tuhansissa.

NewGenLib on puolestaan syntynyt Kesavan Institute of Information and Knowledge Management (KIIKM) ja intialaisen ohjelmistoyrityksen Verus Solutions Pvt. Limited (VSPL) yhteistyönä Hyderabadissa Intiassa. Ohjelmisto on levinnyt käyttöön yli 120 kirjastoon Intiassa. Ohjelmiston tuottajien mielissä liikkuvat kuitenkin myös mahdollisuudet levittää ohjelmaa Aasiaan, Afrikkaan ja Arabimaihin. Intia sijaitsee heidän kannaltaan myös otollisesti - ohjelmistotuen ja kehittämisen kannalta se on varsin keskeisellä paikalla Aasian horisontista käsin.

Avointa ohjelmakoodia on varaa rakastaa
Yllättävää kyllä, kaikki näyttävät rakastavan avointa lähdekoodia tällä hetkellä. Library gangin paneelikeskustelu osoittaa, että suhtautuminen avoimen lähdekoodin ohjelmiin myös kaupallisten tuottajien piirissä vaikuttaisi olevan myönteistä ja kiinnostunutta. Avointen ohjelmien markkinaosuus on vielä niin vaatimaton, ettei niitä koeta realistisina kilpailijoina.

Lisäksi näyttäisi olevan odotuksia siihen, että win-win –filosofia olisi osuva toimintamalli tilanteessa. Kaupallisten ja avointen ohjelmien eri osien yhdistelmistä odotetaan löytyvän uudenlaisia markkinaetuja, jos oma ohjelmisto ei kokonaisuudessaan näytä käyvän kaupaksi. Tilanne synnyttää ehkä uudenlaisia bisnesmalleja.

Avoimet ohjelmat ovat kuitenkin tuomassa aidon kilpailun ja vähintäänkin ravistelemassa markkinoita. Library gangin keskustelussa todetaankin, että melkein viikoittain julkistetaan open source –ohjelmistojen käyttäjäkirjastoja. Ja jos tämä kehitys jatkuu, se ei voi olla vaikuttamatta alan yritysten toimintaan.

Vaikka avoimen lähdekoodin ohjelmat ovat saaneet enemmän huomiota kuin niillä on todellisia käyttäjiä, niiden vaikutusalueen odotetaan nopeasti kasvavan. Ohjelmien osuus tarjolla olevista tietojärjestelmistä on vielä nykyisellään muutamia prosentteja, mutta Library gangin keskustelussa esitetetään, että ohjelmien osuus saattaisi nousta jopa 10-20 % myynnistä seuraavien 2-3 vuoden aikana. Se ravistelisi jo markkinoiden rakenteita.

Win-win – osia yhdistelemällä jokaiselle jotakin
Erot kaupallisten järjestelmien ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen välillä ovat itse asiassa viime vuosina jo muutoinkin kaventuneet. Myös kaupalliset ohjelmat ovat alkaneet kehittyä "open source" –filosofian tapaan. Avoimet standardit, avoimet rajapinnat ja avoimet arkkitehtuurit ovat olleet markkinointisanastossa jo vuosia.

Sovelluksiin on avointen rakenteiden takia entistä helpommin liitettävissä haluttuja lisäohjelmistoja tai räätälöityä toiminnallisuutta. Vaikka varsinaista ohjelmakoodia ei päästäisikään muokkaamaan, sovellukset ovat tulleet yhteensopivammiksi keskenään.

Tulevaisuuden haasteet näyttäisivät olevan kaupallisten ja avointen ohjelmien yhdistelmissä – siihen eivät riitä vain avoimet toimintamallit, vaan se voi edellyttää myös ohjelmien laajempien osien korvattavuutta haluttaessa muilla malleilla.

Kirjastojärjestelmissä kehitys näkyy jo esimerkiksi tiedonhaun käyttöliittyminä, jotka on voitu rakentaa avoimen lähdekoodin ohjelmina kaupallisten sovellusten päälle. Näistä hyvä esimerkki on VuFind.
Asian tuo lähemmäksi suomalaisia kirjastoja amerikkalainen Villanovan yliopiston kirjasto, jossa Voyager-kirjastojärjestelmän päälle on rakennettu uudenlainen käyttöliittymä. Voyager-järjestelmähän on käytössä suomalaisilla korkeakoulukirjastoilla ja muutamalla muullakin kirjastolla, kuten Eduskunnan kirjastolla.

Kuten Talin Bingham Library gangin paneelikeskustelun lopuksi toteaa, haaste on yhdistelyssä. Miten saadaan ohjelmien yhdistelmät sopeutumaan kirjastojen kaikkiin tarpeisiin ja kaikille erilaisille kirjastoille? Se kuulostaa verkkoajan toimintamallilta, jossa palvelusta voidaan muotoilla sopivia malleja erilaisille käyttäjäkunnille.

- Päivikki Karhula

torstai 30. lokakuuta 2008

Esteettömyyden tiellä

Olen ollut mukana suunnittelemassa ja toteuttamassa Eduskunnan kirjastolle työskentelytilaa ja työasemapakettia ohjelmistoineen, joka soveltuisi kirjaston nykyisiä ratkaisuja paremmin erityisesti näkö- ja liikuntarajoitteisten asiakkaiden käyttöön. Oman talon väkeä projektissa on ollut mukana mm. Kimmo Tuominen (Eduskunnan kirjasto), Mikko Saarela ja Olli-Pekka Laine (Eduskunnan tietohallinto) sekä Timo Saikkonen (Eduskunnan kiinteistötoimisto). Projektin käynnistysvaiheessa palaveerasimme Kynnys ry:n (Kalle Könkkölä) kanssa. Projektin loppuvaiheessa Erkki Suorlahti Näkövammaisten Keskusliitto ry:stä kävi testaamassa ohjelmia ja antoi ohjemateriaalia käyttöön. Testaamassa kävi myös Eduskunnan tiedotuksessa työskennellyt Antti Vuori.

Projektin piti päättyä kesän 2008 alussa, mutta mutta... Nyt, erinäisten kuukausien ja vaiheiden jälkeen paketti on kasassa ja yleisötilassa odottamassa käyttäjiä. Lämpimät kiitokset kaikille projektiin osallistuneille! Niillekin, jotka unohdin tässä yhteydessä mainita!

Ohessa lyhyesti paketin ominaisuuksista. Työpöytä on tilava ja sen korkeus on sähköisesti säädettävissä. Tietokonen näytön korkeutta, katselukulmaa ja etäisyyttä voi helposti muuttaa. Tietokoneen (Lenovo 2 GHZ) CD/DVD -asema ja liitäntäpistokkeet USB-tikuille ja kuulokkeille ovat koneen etupaneelissa helposti käden ulottuvilla. Tietokone sisältää toimisto-ohjelmien ja selaimen lisäksi näkörajoitteisille tarkoitetut Jaws 9, Mikropuhe 5 ja Magic 11 ruudunluku- ja suurennusohjelmat. Tietokoneelta voi tulostaa yhteistulostimelle, joka sijaitsee työpisteen läheisyydessä.

Olen ristinyt paketin esteettömäksi työpisteeksi. Myönnän, että nimitys on liiottelua ja kokonaisuus on vasta lähinnä yritys esteettömäksi työpisteeksi. Mutta toisaalta kertoo tavoitteen, jota kohti pyritään. Kirjasto toivookin kohderyhmiltä palautetta työpisteen käytettävyydestä ja on sitoutunut sen jatkokehittelyyn!

Heikki Rajala

PS Ohessa muutama aiheeseen liittyvä linkki:

Eduskunnan esteettömyys- ja saavutettavuusselvitys (Eduskunnan kanslian julkaisu 5/2006)

Invalidiliitto

Kynnys ry

Näkövammaisten Keskusliitto ry



tiistai 21. lokakuuta 2008

Vieraile tulevaisuuden kirjastossa - jo tänään

Missä on Euroopan suurin uusi kirjasto? Mikä maa on selvittänyt kirjastojen tulevaisuutta kymmenen vuoden päähän? Ei ole kovin vaikea arvata: kaupunki on Amsterdam ja maa on Alankomaat. Jos haluat tietää enemmän, kannattaa vierailla Amsterdamin uudessa pääkirjastossa, kirjaston verkkosivuilla ja tutustua raporttiin ‘The future of the Dutch public library: ten years on’.

Amsterdamin uusi pääkirjasto avattiin käyttäjilleen heinäkuussa 2007. Päärautatieaseman lähellä, veden ympäröimällä kannaksella sijaitseva Openbare bibliotheek Amsterdam (oba) on yksi alueen uusista virasto- ja liikerakennuksista. Alue ei vielä ole kokonaisuutena valmis.

Mitä tässä kirjastossa on “enemmän”? - Tässä tapauksessa kokonaisuus on “enemmän”.

Nouset liukuportaita seitsemänteen, ylimpään kerrokseen ja olet ravintolassa tai pääset lähes 300-paikkaiseen luento/teatterisaliin. Alas laskeuduttuasi tulet informoiduksi, mitä missäkin kerroksessa on tarjolla, mitä tieteenalaa, minkä muotoista aineistoa, koska se on kirjoitettu metrinmittaisilla teksteillä sananmukaisesti tilojen rakenteisiin.

Kirjahyllyt eivät kierrä seiniä, ne on sijoitettu keskelle saleja. Hyllyt eivät myöskään peitä näkymiä, koska tiloissa on käytetty matalia hyllyjä. Ikkunaseinät on varattu lukemiselle, kuuntelemiselle, katselemiselle, nautiskelulle. Ikkunoista avautuvat upeat näkymät kaupunkiin, veden yli. Voit istua perinteisellä lukupaikalla tai valita upottavan nojatuolin. Vaikka kukin kerros on avointa tilaa, salit eivät ole hehtaarihalleja, vaan hyllyjen, lukupaikkojen, näyttelyvitriinien ja taideteosten sijoittelulla pieniksi kokonaisuuksiksi syntyviä henkilökohtaisia tiloja.

Joka kerroksessa on useita pieniä palvelupisteitä. Jos henkilökuntaa ei tavoita tiskin takaa, tunnistat heidät takin tai liivin oba-logosta. Lainaamiseen ja maksujen hoitoon on itsepalveluautomaatteja. Maksuautomaatteja tarvitaankin, sillä yleisten kirjastojen käytöstä pitää Hollannissa maksaa. Käyttäjä rekisteröityy kirjaston asiakkaaksi ja sen lisäksi hän maksaa mm. äänitteiden ja elokuvien lainoista. Kirjastonkäyttö on Amsterdamissa alle 19-vuotiaille maksutonta.

Tiedonhakua helpottaa uudenuusi AquaBrowser-hakukone, joka kirjastoluettelon lisäksi kattaa verkon musiikkiaineistoa, aikakaus- ja sanomalehtiä. Sosiaalisen webin sovelluksella MyDiscoverylla voi taas tehdä omia lukulistoja ja tulevaisuudessa myös jättää aineistoarvosteluja.

Kenellä on aikaa käydä kirjastossa? Kirjasto kilpailee aikaresursseista, työn, harrastusten, viihteen, internetin kanssa. Ainakin 2,5 miljoonaa ihmistä käy vuosittain Amsterdamin pääkirjastossa.

Millaisia kirjastoja tarvitaan 10 vuoden päästä?

Kirjastojen tulevaisuuden mahdollisuuksista ja uhkista tehty selvitys alkaa: On totuttu siihen, että kirjastot sijaitsevat kävely- tai pyöräilymatkan päässä kuten paikallinen leipomo tai kauppa. Hollannissa on lähes 1 100 yleistä kirjastoa ja kirjastojen käyttäjät ovat olleet tyytyväisiä saamiinsa palveluihin. Toisaalta kirjastojen käyttö on laskenut tasaisesti 1990-luvulta lähtien.

Selvitys mainitsee kaksi haastetta: sähköiset aineistot ja käyttäjät yksilöinä. Kirjastot eivät välttämättä enää ole (tärkeimpien) aineistojen tarjoajia. Potentiaaliset asiakkaat, jotka tuottavat, hankkivat ja järjestävät itse tietoa, olisi saatava tulevaisuuden kirjastojen asiakkaiksi.

Kymmenen kohdan suositukset voidaan tiivistää seuraavasti:

1. Kirjastojen on aktiivisesti etsittävä asiakkaansa ja personoitava palvelujaan.

2. Ei pidä unohtaa kirjaa, vaikka lukeminen ja lainaaminen vähenevät.

3. Kirjastojen on varmistettava, että tietoa löytyy riippumatta, missä muodossa se on. On tarjottava erityisesti monipuoliset kanavat digitaaliseen aineistoon.

4. On tuettava asiakkaiden informaatio- ja medialukutaitoa.

5. Kirjastojen kannattaa erikoistua ja hyödyntää keskitetysti tuotettuja palveluja (back-office tasks), mutta tuoda palvelut lähelle asiakkaita (front-office tasks).

Yhteenveto linkeistä:

Kirjaston sivusto: http://www.oba.nl/
Pääkirjaston tiloista
Pääkirjaston tunnuslukuja

The future of the Dutch public library / Social and Cultural Planning Office of the Netherlands. 2008


Kaisa Paavilainen

keskiviikko 15. lokakuuta 2008

Kerro meille, miten voimme palvella paremmin?

Eduskunnan kirjaston käyttäjäkyselyn tulokset ovat valmistuneet (ks. tuloksia koskeva tiedote sekä raportti kyselyn tuloksista).

Päällimmäinen tuntuma käyttäjäkyselyn palautteeseen on hyvin myönteinen ja palkitseva. Kyselyyn vastanneiden joukossa tyytyväisten asiakkaiden määrä oli monessa kohden yli 90 %. Verrattuna myös moniin muihin kirjastoihin asiakkaidemme antama arvio palveluistamme vie meidät selkeästi kärkijoukkoon.

Myönteistä kehitystä on tapahtunut erityisesti kirjaston verkkosivujen käytössä. Tietojen löytyvyys on asiakkaiden mielestä kohentunut yli 10 % verrattuna vuoteen 2006. Kirjaston vuonna 2007 toteuttama verkkosivu-uudistus näyttää siis onnistuneen hyvin.

Koulutuksessa, elektronisten aineistojen käytössä ja uutuuspalveluissa kehittämistä

Huonompia uutisia sen sijaan olemme saaneet mm. tiedonhallinnan koulutuksen, elektronisten aineistojen ja uutuuspalvelujen käytöstä. Lähes puolet vastaajista ei osannut ottaa kantaa tiedonhallinnan koulutukseen – johtuneeko siitä, ettei koe tarvitsevansa koulutusta, ei löydä siitä tietoa vai siitä, ettei sopivaa koulutusta ole tarjolla tai sopivaan aikaan? Tästä kuulisimme mielellään palautetta!

Huolestuttavaa on myös, ettei kirjaston hankkima elektroninen aineisto näytä löytävän tietään käyttäjien käsiin. Kirjastossa olisi käytettävissä mm. EBSCO:n artikkelitietokannat, joissa olisi tarjolla laajat kokoelmat tieteellistä artikkeliaineistoa tutkimuksen, opiskelun ja työskentelyn tueksi. Kaikki julkaisumme eivät siis ole tarjolla lehtikokoelman hyllyissä tai varastoissamme, vaan merkittävä osa hankkimistamme tieteellisistä lehdistä löytyy tällä hetkellä tietokannoista. Miten saisimme käyttäjämme löytämään nämä arvokkaat tiedonlähteet?

Uutuuspalvelujen osalta vaikuttaa siltä, että niidenkin käyttäjäkunta voisi olla laajempi. Esimerkiksi kirjaston Selma-tietokannan yhteydessä on laajin uutuuspalvelumme - uutuusluettelo, jonka julkaisuja voi myös selata aiheryhmittäin. Muut uutuuspalvelut, kuten viikon vinkkijulkaisu ja linkit muihin uutuusluetteloihin, on nostettu esiin verkkosivujemme etusivulle. Miten voisimme kehittää uutuuspalvelujamme?

Kirjaston blogi ja RSS-syötteet näyttäisivät olevan kohtalaisen heikosti tunnettuja. Esimerkiksi kirjaston blogi oli tuntematon yli 80 prosentille vastaajista. Jo pitkään käytössä ollut ELKI-linkkitietokanta vaikuttaa myös olevan varjossa – sen käyttäjäkunta jäi noin 30 prosenttiin vastaajista.

Kerro meille toiveistasi!
Kyselyn yhteydessä saimme lisäksi paljon suorasanaista palautetta ja tulemme ottamaan sen huomioon palvelujemme kehittämisessä. Heitämme kuitenkin pallon vielä kerran tämän blogin lukijoille, joita ainakin Google Analytics -palvelun mukaan löytyy jopa maapallon toiselta puolen.

Millaista tiedotusta tai esittelyjä kaipaisit uutuuksista? Haluaisitko ohjausta verkkoaineistojen hakuun laajoista artikkelitietokannoista, jotka ovat käytössämme? Millaista koulutusta tai tukea tarvitsisit tiedonhakuun ja parhaiden tiedonlähteiden jäljittämiseen? Kuinka haluaisit kirjaston verkkopalveluja kehitettävän?

Olemme kiinnostuneita kaikenlaisista havainnoista ja toiveista. Mitään syväanalyysejä ei tarvitse tehdä, ellet nimenomaan tunne siihen vetoa.

Kiittäen palautteesta jo etukäteen!

- Päivikki Karhula, Kimmo Tuominen


Tähän loput tekstistä

perjantai 3. lokakuuta 2008

Kadonnut katse?

Osallistuin puolen päivän turvallisuuskoulutukseen, jossa esiintyi entinen poliisi. Hän kertoi kiinnittäneensä huomiota nuorisossamme erääseen piirteeseen: he eivät katso silmiin.

- Mistä arvelette sen johtuvan, hän kysyi yleisöltään.

Kiersin mielessäni periluterilaista vastausta. Eihän nyt ainakaan poliisia voi silmiin katsoa, sen verran syyllinen on jokainen. Jos ei muusta, niin vaikka naapurin omenoiden vohkimisesta.

Vastaus oli toinen. Turvallisuuskouluttajan mukaan nuoret eivät katso silmiin, koska koko ajan katsovat muualle: matkapuhelimeen, tietokoneeseen, musiikkisoittimiin.


Ujoille suomalaisille laitteet ovat suoneet armahtavan vapautuksen, kännykkää voi aina näpelöidä junassa tai jonossa. Ei tarvitse katsoa ketään, ei tarvitse kohdata muita. Kotona vanhemmat tuijottavat laitteita ja lapset omiaan. Televisiomainoksessa mies lähettää vaimolleen sähköpostia, vaikka he ovat saman katon alla.

Julkisten palveluiden tuottajat istuvat vastaanottopisteissään laitteiden keskellä. Kirjastoissa virkailijoilla on tiedonhakuun tarvittavat tietokoneet edessään. Asiakkaan huomioiminen vaikeutuu, jos virkailija istuu runsaiden kalusteiden takana tai erillisissä tiloissa. Häly hankaloittaa myös asiakkaan kohtaamista.

Piilevä tai hiljainen tieto välittyy meille aistien ja kokemusten välityksellä. Katseen ja havaintojen avulla saamme monenlaista informaatiota. Kokenut virkailija osaa johdatella asiakkaansa tiedon luo. Joskus käy niinkin, että asiakas ei kirjastoon tullessaan tiennyt, mitä varsinaisesti etsi. Keskusteltuaan virkailijan kanssa asiakas tuntee tiedontarpeensa täsmentyneen ja tietonsa lisääntyneen.

Pelkän koneen avulla emme rakenna parempaa palvelua emmekä parempaa yhteiskuntaa. Vaikka verkostoituminen tapahtuukin yhä useammin ja nopeammin virtuaaliverkossa, tarvitsemme yhä oikeaa ihmistä oikeaan aikaan, oikeassa paikassa.

Jokainen meistä haluaa tulla nähdyksi. Kirjastoissa nostetaan katse koneelta, katsotaan ihmistä ja kuullaan häntä - tänäkin päivänä.

Tiina Koskinen

keskiviikko 17. syyskuuta 2008

Kirjastotieteen Nobel

Kenelle antaisit kirjastotieteen Nobel-palkinnon, jos sellaisia jaettaisiin? Löytyisikö Suomesta alan huipputiedemiehiä?

Lämmöllä muistelen Alivaltiosihteerin radiohupailua kirjastotieteen Nobelistista, hollantilaisesta emeritus kirjastoamanuessista Idun Balderista, joka aikanaan keksi "Hiljaa!"-kyltin.

Menemättä tässä sen tarkemmin siihen, onko nykyinen informaatiotutkimus tiedettä lainkaan (ks. Vesa Suomisen kirjoitus) on hauska pohdiskella, ketkä alan suuret nimet olisivat jonkinlaisen tunnustuksen arvoisia. Omista informaatiotutkimuksen opinnoistani on kulunut jo tovi ja ilman mitään apuvälineitä mieleeni palautuvat nimet tenttikirjoista: Dervin, Ranganathan, Zipf, Shannon ja Buckland. Kotimaisista mieleeni tulevat lähinnä opiskeluaikojeni professorit Tampereelta: Järvelin, Vakkari, Sormunen, Savolainen. Ja voittaja on…?

Nobel annetaan saavutuksista kyseisellä tieteenalalla. Mitkä ovat informaatiotutkimuksen suuria saavutuksia viime vuosikymmeninä? Kuka osaa kertoa? Ainakin minusta kirjastotyöntekijänä olisi kiinnostavaa nähdä jonkinlainen lista oman tieteenalani viimeaikaisista saavutuksista. Tällä hetkellä en osaa nimetä yhtään aihealuetta, jossa informaatiotutkimus olisi internetin aikakaudella tuonut alalle jotain erityisen hyödyllistä tai muuten mullistavaa. Kirjastoalan innovaatiot ja käytännön trendit tulevat jostain muualta kuin kirjastotieteen/informaatiotutkimuksen tekemisestä. Tai ehkä olen vain tietämätön. Jos saavutuksia on tehty, niin niitä olisi hyvä rummuttaa kirjastoväen tietoon.

Esa-Pekka Keskitalo muistutti viime vuonna Ig-Nobeleista, naurettavista tieteellisistä tutkimuksista, joiden arvoisaan joukkoon oli kelpuutettu myös tutkimus the-sanan indeksointikäytännöistä. Tämän vuoden Ig-Nobelistit paljastetaan muuten lokakuun toinen päivä. Toivottavasti sieltä ei tänä vuonna löydy liikaa kirjastolaisille tuttuja aiheita.


Jani Stenvall

perjantai 12. syyskuuta 2008

Myytinmurtajat

Verkkomaailman markkinointi on tiivistynyt sen lyhyen historian aikana erilaisiin sloganeihin. Niiden varassa on luotu uudenlaisia toiveita, mutta kehitetty myös monia toimivia palveluja ja uudenlaista kultturia. Harvinaista sen sijaan on lukea analyysia, jossa verkkokulttuureja arvioidaan niihin sisältyvien paradoksien valossa. Kahden australialaisen tutkijan, Kym Thornen ja Alexander Kourzminin artikkeli Cyberpunk- Web 1.0 "Egoism" greets group-web 2.0 "narcissism": convergence, consumption and surveillance in the digital divide on tässä suhteessa virkistävä ja ajatuksia herättävä.

Nettikehityksen taustaa peilatessaan Thorne ja Kourzmin katsovat, että monenlaisia hyötyjä tuottaneen verkkoyhteisöllisyyden kääntöpuolena on itse asiassa lisääntynyt välinpitämättömyys. Sen ilmenemismuotoina tutkijat luettelevat egoistisen individualismin, yhteisöllisen narsismin, huonon maun ja hävyttömyydellä hallitsemisen. Kauaksi ei tarvitsekaan mennä esimerkkejä etsiäkseen. Suosituissa yhteisöpalveluissa vierailu voi riittää samojen johtopäätösten tekemiseen.

Thornen ja Kourzminin mielenkiintoisin väite on kuitenkin se, että vapaus ja vaikutusvalta verkossa ovat kehityksen myötä kaventumassa ja osoittautumassa myytiksi ilman, että käyttäjät ovat laajalti panneet merkille asiaa. Kontrolli ja yksityistäminen on vahvistumassa verkossa. Näin on käymässä verkon alkuperäisen liberaalin ideologian ja yhteisöpalvelujen valtavan suosion rinnalla - tai niistä huolimatta.

Eräs kehityksen paradokseista on, että keskitetyn kontrollin ja hierarkisen vallan osuuden lisääntyessä sekä fyysisessä että virtuaalisessa ympäristössä, verkon alakulttuurien ideologiat ovat alkaneet kääntyä sisäänpäin - teknomytologioiksi, joissa toiveet kohdistuvat virtuaalielämän fantasioihin. Todellisuudella näyttäisi olevan vähemmän väliä.

Tutkijat riisuvatkin kerros kerrokselta aatteet verkon liberalistisilta, yhteisöllisiltä ja transformatiivisilta ideologioilta. Verkon alakulttuurien ruokkima individualismi ja globaali yhteisöllisyys on heidän mukaansa meneillään olevan kehityksen huomioiden vähintäänkin kapea-alainen näkymä - tai myytti. Heidän huomionsa eivät ehkä ole täsmällisiä, mutta punnitsemisen arvoisia.

- Päivikki Karhula

keskiviikko 3. syyskuuta 2008

Älkää yrittäkö tätä kotona…

Kirjastonhoitajien suruksi, mutta historiantutkijoiden iloksi historiallisesti merkittävillä lukijoilla on usein ollut tapana tehdä merkintöjä kirjojen marginaaliin. Suomen poliittisen historian kuuluisin esimerkki kirjoittavasta, kommentoivasta lukijasta lienee J. K. Paasikivi. Hän teki merkintöjä omiin kirjoihinsa, mutta monet poliitikot ovat saattaneet tehdä niitä myös kirjaston kirjoihin.

Eräs Eduskunnan kirjaston kokoelman mielenkiintoisimmista kirjoista on Georg Schaumanin kirjoittama teos "Valtiomuototaistelu Suomessa 1918" (WSOY, 1924). Schauman, kansanedustaja ja Helsingin yliopiston ylikirjastonhoitaja, oli eräs tärkeimmistä monarkismin vastustajista ja tasavaltalaisen valtiomuodon puolustajista. Kirjassaan Schauman tarkasteli yksityiskohtaisesti eduskunnassa käytyä valtiomuototaistelua.

Tärkeäksi tämän kirjan tekee kuitenkin sen lukija. Urho Kekkonen on lukenut kirjan äärimmäisen tarkasti ja tehnyt marginaaliin muistiinpanoja. Merkinnöistä voi lukea esimerkiksi sen, miksi Kekkonen suhtautui varauksellisesti Saksaan ja saksalaiseen politiikkaan. Marginaalimerkinnän mukaan "tasavaltalaisuus = antisaksalaisuus."

Nämä marginaalimerkinnät lisäävät kirjaan ikään kuin uuden historiallisen kerroksen. Tämänkaltainen kirja ei ainoastaan kerro historiasta vaan on osa historiaa.

Mutta kuten sanoin: älkää yrittäkö tätä kotona…


Timo Turja

torstai 28. elokuuta 2008

Koulutusta tiedonhakuun syksyn kuluessa

Kirjastomme tarjoaa kaikille avointa tiedonhakukoulutusta joka toinen viikko tiistaisin ja torstaisin välillä 16.9. - 4.12.2008. Koulutuksen aikataulu ja aihepiirit ovat ohessa:

  • tiistaina 16.9. klo 10-12 ja torstaina 18.9. klo 17.30-19: Eduskunnan kirjaston aineistot ja palvelut (Selma- ja Elki-tietokanta, muita kirjaston tarjoamia verkkoaineistoja)
  • tiistaina 30.9. klo 10-12 ja torstaina 2.10. klo 17.30-19: Valtiopäiväasioiden hakupalvelut (valtiopäiväasioiden käsittelyvaiheet, valtiopäiväasiakirjat, hakutoiminnot ja -lomakkeet)
  • tiistaina 14.10. klo 10-12 ja torstaina 16.10 klo 17.30-19: Finlex ja muut säädöslähteet (maksuttomat Finlex-tietopankin säädöstietokannat, ajantasaisten säädösten haku, säädösmuutokset, esitellään myös Edilex ja Suomenlaki.com -palveluja)
  • tiistaina 4.11. klo 10-12 ja torstaina 6.11. klo 17.30-19: Euroopan neuvoston tiedonlähteet (Euroopan neuvoston rakenne ja toiminta, Euroopan neuvoston sähköiset sekä paperiset tiedonlähteet)
  • tiistaina 18.11. klo 10-12 ja torstaina 20.11. klo 17.30-19: Euroopan unionin tiedonlähteet (Eduskunnan kirjaston EU-tiedonlähdeopas, EU:n Europa-kotisivun sisältö, EU-säädösten ja -asiakirjojen haku tietokannoista)
  • tiistaina 2.12. klo 10-12 ja torstaina 4.12. klo 17.30-19: YK-tiedonlähteet (YK-asiakirjat, ajankohtaisaineisto Internetissä, Eduskunnan kirjaston YK-aineisto
    ja tietopalvelu)

Koulutuspaikkana on kirjastomme pohjakerroksessa sijaitseva Aurora-luentosali.

Tilaisuuksien lopussa on mahdollista saada henkilökohtaista opastusta. Tilaisuudet ovat maksuttomia, eikä niihin tarvitse ilmoittautua etukäteen. Allekirjoittaneelta on mahdollista saada lisätietoa koulutuksista.

Tervetuloa!

koulutusinformaatikko Maija-Leena Rönkkö, puh. (09) 432 3457
tai sähköpostitse: etunimi.sukunimi@eduskunta.fi

perjantai 22. elokuuta 2008

Kuinka hallita säädöstulvaa?

Säädökset on tämän päivän Suomessa hyvin saatavilla verkossa. Säädöstietopankki Finlex on ollut avoimesti ja maksuttomasti käytettävissä jo vuodesta 1997. Finlexissä julkaistaan kaikki uudet säädökset. Se sisältää myös hakumahdollisuuden voimassa olevaan lainsäädäntöön ja tietyiltä osin myös säädöksiin, jotka eivät enää ole voimassa.

Myös säädösten valmisteluaineistoa on kiitettävästi tarjolla sähköisesti. Esimerkiksi eduskunnan verkkosivuilla voi seurata vireillä olevien lainsäädäntöhankkeiden etenemistä ja tutustua kuhunkin hankkeeseen liittyviin valtiopäiväasiakirjoihin.

Kansalaisen pääsy säädösaineistoihin on turvattu Suomessa. Tietoverkkojen kehitys on tuonut säädösaineistot lähemmäksi kansalaista ja sitä kautta edesauttanut demokratian toteutumista.

Oikeudellisesti koulutettujen asiantuntijoiden ohella myös kansalaiset hyödyntävät lakitekstejä entistä useammin. Itse asiassa kansalaisella on myös velvollisuus tuntea laki; lain tietämättömyys ei vapauta vastuusta. Säädösaineistojen hyvästä sähköisestä saatavuudesta huolimatta lain sisällön tunteminen on nykyään melkoinen haaste.


Säädöstulva numeroina

Viime vuosikymmeninä annettujen säädösten lukumäärä ja säädösten kokonaissivumäärä on koko ajan kasvanut. Vielä 1960-luvulla annettiin vuosittain keskimäärin 1069 säädöstä, joiden sivumäärä oli yhteensä 1617. Vuonna 2007 Suomen säädöskokoelmassa julkaistiin 1510 säädöstä, joissa oli yhteensä 5789 sivua.

Lakien tarkoitus käy tarkemmin ilmi hallituksen esityksistä. Vuonna 2005 hallituksen esityksissä oli yhteensä 8123 sivua.

Kun näihin sivumääriin lisää vielä Suomessa sovellettavan massiivisen EU-oikeuden säädöskokonaisuuden, harva enää pystyy väittämään, että Suomessa sovellettavan lainsäädännön hahmottaminen ja jäsentäminen olisi yksinkertainen tehtävä!

Tiedonlähteiden tuntemus helpottaa säädösähkyä

Säädösaineistojen hahmottamisen ja onnistuneen oikeudellisen tiedonhaun edellytyksenä on edelleenkin oikeudellinen asiantuntemus ja laadukkaiden tiedonlähteiden tuntemus. Maksulliset oikeudelliset palvelut, kuten Edilex, Suomenlaki.com ja WSOYPro, täydentävät maksuttomia palveluja tarjoamalla mm. pidemmälle vietyjä hakumahdollisuuksia, säädösten tulkitsemiseen tarvittavaa lisäaineistoa ja oikeudellista uutisseurantaa.

Suurilla asianajotoimistoilla ja yrityksillä sekä esimerkiksi yliopistoilla on hyvät sisäiset tietovarannot ja mahdollisuus hyödyntää erilaisia maksullisia tietokantoja ja palveluja. Oikeudellista tietoa saatetaan myös jalostaa oman organisaation käyttöön luomalla sisäisiä tietokantoja tai keräämällä relevantteja linkkejä intranetiin. Lisäksi tällaisilla organisaatioilla on usein palveluksessaan henkilöitä, jotka ovat erikoistuneet oikeudellisten tietovarantojen sisältöön ja niiden käyttöön.

Kansalaisella ei ole edellä mainittuja tietotyökaluja tai asiantuntija-apua käytössään kotoa käsin. Vaikka lisätietoa moniin oikeudellisiin kysymyksiin saakin esim. ministeriöiden ja viranomaisten kotisivuilta, saattaa oikean tiedon löytäminen ilman asiantuntija-apua ja syventäviä tiedonlähteitä olla todella haastavaa.

Eduskunnan kirjasto säädösryteikön raivaajana

Eduskunnan kirjaston yhtenä tehtävänä on välittää tietoa lainsäädännöstä ja oikeusjärjestelmästä. Eduskunnan kirjasto on kaikille avoin kirjasto, jolla on omalta osaltaan mahdollisuus auttaa kansalaista hahmottamaan ja jäsentämään säädösviidakkoa. Kirjastollamme on käytössä oikeudellisen perustietovarantojen lisäksi Suomen laajimmat oikeudellisen aineiston kokoelmat. Aineistojen lisäksi kirjastossa on myös tietämystä ja asiantuntemusta oikeudellisista tietovarannoista.

Eduskunnan kirjasto palvelee kansalaista monella konkreettisella tavalla alkaen siitä, että oikeudelliset kokoelmat ovat avoimessa käytössä. Myös monia maksullisia oikeudellisia tietokantoja ja palveluja –- kuten esimerkiksi jo mainitsemiani Edilex, Suomenlaki.com ja WSOYPro –palveluja –- on mahdollista käyttää kirjaston tiloissa. Kansalaisille tarkoitettuja tiedonhakukoulutuksia järjestetään säännöllisesti. Kirjaston verkkosivuilta löytyy oppaita säädös- ja säädösvalmisteluaineistojen hakuun. Tarvittaessa kansalainen voi kääntyä kirjastomme maksuttoman tietopalvelun puoleen kysymyksensä kanssa.

Säädöstulvaa ei kenties voi padota, mutta siihen hukkumisen voi välttää!

Erika Bergström

perjantai 15. elokuuta 2008

Henkisen vaurauden varanto?

Verkkopalveluja kuvaavat metaforat konkretisoivat tai hämärtävät asioita. Metaforilla on kyky ohjailla ajatteluamme. Ellemme ole tarkkoja, ne voivat kidnapata järkeilykykymme.

Jyrki Nummen tuore selvitysraportti on otsikoitu "Kirjallisuuspankki: suomalaisen kaunokirjallisuuden digitaalinen kirjasto". Raportti on kiinnostava ja tärkeä: Nummen mukaan Suomeen tarvitaan tekijänoikeusvapaan kaunokirjallisuuden digitaalinen kokoelma, jota voidaan hyödyntää tutkimuksessa, opetuksessa ja kansansivistystyössä.

Raportin otsikossa verkkopalvelu rinnastetaan ensin pankkiin ja alaotsikossa myös kirjastoon. Kirjallisuudentutkijana Nummi on perillä sanojen voimasta, joten otsikon terminologiset ratkaisut lienevät harkittuja.



"Kirjallisuuspankki" on ytimekäs sana, joka yhdistelee muodikkaasti kulttuuria ja bisnestä. Pankkimetaforan herättämät mielikuvat eivät kuitenkaan ole pelkästään miellyttäviä. Pankkien verkkopalveluilta tulisi edellyttää kaikkein suurinta luotettavuutta, mutta viime aikoina ne ovat pätkineet pahasti.

"Pankki" ei enää assosioidu pelkästään turvalliseen rahasäilöön tai isälliseen pankinjohtajaan. Nykyään pankit tekevät bisnestä ja markkinoivat itseään aggressiivisesti. Asiakkaatkaan eivät ole jääneet toimettomiksi muuttuneessa tilanteessa, kuten tiedämme. Pankkiuskollisuus hiipuu. Hintatietoisimmat kilpailuttavat pankkipalvelunsa säännöllisesti.

Kun ennen vanhaan puhuttiin "tietopankeista", myös sanan jälkiosalla oli toisenlaista auktoriteettia kuin nykyään. Viime vuosina olemme oppineet, että pankitkin voivat vaihtaa nimeä ja omistajaa sekä tehdä konkursseja. Kasvonsa menettäneet pankit eivät piru vie ole enää edes kotimaisia!

Mitä pankkimetafora oikein tavoittelee? Pankissa vauraus on säilössä. Se kasvaa korkoa, mutta ei ole aktiivikäytössä.

Kirjallisuuspankin vertaaminen veri- tai spermapankkiin tuntuu kaukaa haetulta.

Dynamiikkaa vai pölyä?

Jos Nummen selvitysraportin otsikon pankkivertausta ei voida pitää onnistuneena, millaisia mielikuvia herättää sana "kirjasto"?

"Pölyisiä", vastaisi varmaan joku. Selvitysmies Mikko Leistin laatimassa keskustakirjastoraportissa on mielenkiintoinen SWOT-nelikenttä, jossa kirjastopalvelujen heikkouksiksi nähdään mm. markkinointi-innon puute, muutoshitaus sekä yleinen "vaisu mielikuva".

Ehkä Nummi tavoitteleekin pankin ja kirjaston rinnastamisella sellaista dynaamista vaikutelmaa, jota sana "digitaalinen kirjasto" ei yksinään herätä. Tällöin "kirjallisuuspankista" puhuminen olisi ennen kaikkea markkinointiterminologiaa, jolla pyritään vakuuttamaan potentiaalisia rahoittajatahoja siitä, ettei verkkoon rakennu pölyistä kotimaisen kirjallisuuden varastoa.

Pankki vai kirjasto?

"Digitaalinen kirjasto" on sanana vähintään yhtä mielenkiintoinen kuin "kirjallisuuspankki".

Tällä hetkellä "digitaalinen kirjasto" tuo mieleen laaja-alaisia kulttuuriperintöhankkeita. Kongressin kirjasto rakentaa World Digital Library -palvelua ja on saanut mukaansa arvovaltaisia kirjastoja ainakin arabimaista, Venäjältä ja Brasiliasta sekä Googlen, Applen ja Intelin kaltaisia yrityskumppaneita. EU kaavailee ranskalaisten aloitteesta Eurooppalaista digitaalista kirjastoa Europeanaa. Suomessa on alkukeväästä käynnistynyt Kansallinen digitaalinen kirjasto, opetusministeriön koordinoima hanke, jonka lopputuotokset ilmeisesti sisällytetään Europeanaan joskus vastaisuudessa.

Käyttäjän kannalta tällaiset digitaaliset kirjastot ovat maailmanlaajuisen, eurooppalaisen ja kotimaisen kulttuuriperinnön tarjottimia. Verkkopalveluiden nimissä esiintyy sana "kirjasto" ja näiden verkkopalveluiden tuottajina on reaalimaailman kirjastoja, museoita ja arkistoja.

Missä määrin "digitaaliset kirjastot" ovat kirjastoja siten kuin me perinteisesti olemme termin käsittäneet? Rinnastaisiko Pihtiputaan mummo Europeanan ja oman paikalliskirjastonsa toisiinsa?

Perheyhtäläisyyksiä?

Ludvig Wittgensteinin kehittelemää perheyhtäläisyyden käsitettä soveltaen voimme todeta, että kunnankirjastolla ja Kansallisella digitaalisella kirjastolla on yhteneviä piirteitä. Toisaalta niillä on myös merkittäviä eroja esimerkiksi palvelumuotojen ja asiakaskunnan suhteen.

Termien merkitykset muuttuvat ajan myötä. Kiinnostava esimerkki "kirjaston" käytön ja merkitysalueen laajenemisesta löytyy suomenkielisestä Wikipediasta: "kirjasto" voidaan tulkita myös tietoteknisesti.

Tietokoneohjelmoijat hyödyntävät ohjelmakirjastoja ohjelmoidessaan. He kutsuvat näistä "kirjastoista" tiettyjä rutiineja tai funktioita omaan ohjelmaansa toteuttamaan jotakin tehtävää tietyllä tavalla.

Onko ohjelmakoodia sisältävä "kirjasto" myös digitaalinen kirjasto? Aineisto on ainakin digitaalista. Monet ohjelmarutiinit ovat kehittyneet vähitellen, yrityksen ja erehdyksen kautta, useiden ohjelmoijien työn tuloksena. Ohjelmakirjastot ovat ohjelmoijien kulttuuriperintöä. Ne voidaan nähdä myös ohjelmakoodia sisältävien digitaalisten tekstien kokoelmina (tekstikokoelmat ovat kieltä – tässä tapauksessa ohjelmointikieltä).

Onko digitaalinen kirjasto merkitykseltään lähempänä ohjelmakirjastoa kuin vaikkapa tavanomaista pienehköä kunnankirjastoa?

Minusta ei ole. Kyllä digitaalinen kirjasto ja fyysinen kirjasto ovat keskenään perheyhtäläisempiä.

Digitaaliset kirjastot toiminta- ja tutkimusympäristöinä

Nummen selvityksen ansiona pidän sitä, että hänen kaavailemansa digitaalinen kirjasto on paitsi kulttuuriperinnön tarjotin, myös toiminta- ja tutkimusympäristö. Samalla tavoin kuin Leisti visioi monenlaista aktiviteettia Keskustakirjastolle, myös Nummi toivoo, että Kirjallisuuspankki itse asiassa toimisi mahdollisimman epäpankkimaisesti. Digitoitua aineistoa ei säilötä vastaisuuden varalle, vaan se otetaan aktiivikäyttöön. Kirjallisuuspankin tulee antaa käyttäjälle mahdollisuus virtuaalisen tutkimusympäristön rakentamiseen. Tämä ympäristö koostuu "kirjoista, aikakauslehdistä, erilaisista dokumenteista (myös ääni- ja kuvamateriaalista) sekä teknisistä apuneuvoista (käsikirjat, sanakirjat, konkordanssit, tutkimuskirjallisuus)".

Kirjastolle, myös digitaaliselle, on ominaista, että sen tarjoamassa (virtuaali-)tilassa toimitaan aktiivisesti. Tähän viittaa myös kolmas viime aikoina läpikäymäni selvitys, jossa esitetään entistä integroivampia toimintamalleja Turun korkeakoulujen kirjasto- ja tietopalveluiden kehittämiseksi. Selvitysmies Jussi Nuorteva tähdentää, että "[t]utkimuksen kansainväliselle tiedonhallinnalle on ominaista entistä voimakkaampi verkottuminen, yhteisten standardien kehittäminen aineistojen hallintaan sekä tutkimuksen tarvitseman ja tuottaman kirjallisuuden ja tietoaineiston ja tutkimusdatan käyttö samassa käyttöympäristössä, usein tutkijan omalla tietokoneella".

Digitaalisten kirjastojen tulee olla opiskelu- ja tutkimustyötä tekevien ihmisten laboratorioita, paikkoja, joissa toimitaan, ei pelkästään ohjelmakirjastojen kaltaisia informaatiovarantoja. Toivoa sopii, että tämä näkökohta otetaan huomioon paitsi Kirjallisuuspankissa, myös Kansallista digitaalista kirjastoa rakennettaessa.

Vaisuja kirjastopalveluja ei enää kukaan kaipaa.

Kimmo Tuominen

Lisätietoja

Heineman, Laila (2007). Mikä on digitaalinen kirjasto?

Leisti, Mikko (2008). Keskustakirjasto: Metropolin sykkivä sydän.

Nummi, Jyrki (2008). Kirjallisuuspankki: suomalaisen kaunokirjallisuuden digitaalinen kirjasto.

Nuorteva, Jussi (2008) Turun korkeakoulujen kirjasto- ja tietopalveluiden kehittäminen.

tiistai 5. elokuuta 2008

Oikeudellinen tieto ja verkkoyhteisöllisyys

Oikeustiede on perinteisesti ollut hyvin auktoriteettikeskeistä. Oikeusoppineet ovat käyneet oikeudellista keskustelua lähinnä arvostettujen oikeustieteellisten painettujen julkaisujen välityksellä. Kussakin lehdessä julkaistut artikkelit valitsee alan asiantuntijoista koostuvat toimitukset. Nykyään keskeisimmät oikeustieteelliset julkaisut ilmestyvät myös sähköisinä.

Oikeudellinen tieto on muutenkin hyvin saatavilla verkosta. Lainsäädäntöä, esitöitä ja oikeuskäytäntöä on tarjolla sekä julkisten että kaupallisten palveluntarjoajien toimesta. Oikeudelliset uutispalvelut sekä ministeriöiden ja viranomaisten tiedotepalvelut helpottavat oikeudellisen tiedon seuraamista Suomessa.

Mutta vaikka oikeudellinen tieto on jo aikoja sitten siirtynyt verkkoon, on vuorovaikutteinen oikeudellinen keskustelu verkkoympäristössä ollut melko vähäistä. Joidenkin kysymysten, kuten esim. tekijänoikeuksien, ympärillä keskustelua on toki käyty verkossa erinäisillä sivustoilla ja blogeissa, mutta yleinen juridinen verkkoyhteisöllisyys ja web 2.0 -tyyppiset palvelut ovat puuttuneet Suomesta.



Lakiwiki

Verkkoyhteisöllisyyden ilmentymiä on nyt kuitenkin havaittavissa myös oikeudellisen tiedon saralla. Lakiwiki, suomalainen oikeustieteellinen wiki-palvelu, avattiin käyttöön 23.4.2007. Lakiwikin ideana on luoda vapaa suomalainen juridiikan tietosanakirja, jota laaditaan ja muokataan yhteistyössä käyttäjien kanssa.

Helmikuussa 2008 Lakiwiki juhli 200 artikkelin rajapyykin täyttymistä. Tällä hetkellä Lakiwikissä on 237 artikkelia. Määrä on vielä vaatimaton: Lakiwikiä ei toistaiseksi voida pitää varteenotettavana juridisena hakuteoksena.

Jo Lakiwikin vajaa vuosi sitten pidetyssä suunnitteluillassa esitettiin idea siitä, että wiki voisi toimia oikeustieteellisen opiskelun yhtenä työkaluna. Opiskelijatyönä laadittuja ja toivon mukaan jopa opettajan tarkastamia tekstejä julkaisemalla Lakiwiki saisi nopeasti tarvittavaa sisältöä.

Lakiwikin artikkeleiden määrän lisäksi olen kiinnittänyt huomiota artikkeleiden laajuuteen ja aiheiden valikoitumiseen. Monet Lakiwiki-artikkeleista ovat hyvin lyhyitä, jopa yhden lauseen määritelmiä -- ja nämä artikkelit edellyttäisivät ehdottomasti laajentamista. Kattavampia, kirjallisuusviitteitä sisältäviä artikkeleita Lakiwikistä toki myös löytyy. Toisaalta Lakiwikistä puuttuu edelleen monta tärkeää aihepiiriä.

Encyclopaedia Iuridica Fennican vannoutuneena käyttäjänä minun on todettava, ettei Lakiwikistä ole tämän juridiikan korkeatasoisen suurteoksen haastajaksi. Mutta toisaalta moisen haasteen esittäminen ei taida olla Lakiwikin tavoitekaan.

Artikkelien määrän ja laajuuden lisäksi Lakiwikin sisällöllinen valvonta ja kontrolli mietityttää myös. Oikeudellisen tiedon alkuperän, oikeellisuuden ja päivityksen tarkastamista korostavat lakimiehet oudoksunevat yhteisövalvontaa kontrollitapana vielä pitkään.

Oikeustieteellisiä artikkeleita löytyy myös suomenkielisestä Wikipediasta. Wiki-menetelmällä tuotetaan siis tällä hetkellä juridisia artikkeleita kahteen eri palveluun.

Juridiikan uudet keskustelufoorumit

Lakiwikin ylläpidon ja toimituksen tarjoaa kaupallinen toimija, Edita Publishing Oy. Kesäkuun puolessa välissä Edita otti seuraavan askeleen kohti oikeudellisen tiedon yhteisöllisyyttä avaamalla Edilex-palveluun juridiikan avoimen keskustelufoorumin. Tavoitteena on tarjota Edilexin käyttäjille ja muille juridiikasta kiinnostuneille laadukas keskusteluympäristö. Keskustelusivujen lukeminen on kaikille avointa, mutta viestiketjuihin vastaaminen edellyttää joko Edilexin käyttöoikeutta tai maksutonta rekisteröitymistä.

Toinen oikeudellisen tiedon kaupallinen toimija, WSOY, puolestaan avasi omat keskustelusivunsa WSOYPro-palveluun 11.6.2008. WSOYPro-palvelu tarjoaa siis online-asiakkailleen "Kysy asiantuntijalta" -palvelua. WSOYPro:n toimitus valitsee esitetyistä kysymyksistä mielenkiintoisimmat, eli kysyjän ja asiantuntijan välissä on toimituksellinen elementti. Kysymykset ja vastaukset ovat myös muiden online-palvelun käyttäjien nähtävissä ja kommentoitavissa.

WSOYPro:n keskustelusivujen käyttöoikeuden rajoittuminen vain online-palvelujen tilaajille johtaa väistämättä siihen, että vuorovaikuttaminen ja yhteisöllinen tiedonluonti tapahtuu melko suljetussa piirissä. Edilex on pyrkinyt vapaampaan keskusteluun jättäen kuitenkin kynnykseksi käyttäjän rekisteröitymisen.

Kaupallisten toimijoiden lähes päivälleen samanaikainen keskustelusivujen avaaminen lienee sattumaa, mutta on mielestäni osoitus siitä, että verkkoyhteisöllisyyttä ja osallistumista halutaan edistää myös oikeudellisen tiedon saralla.

Web 2.0 -tyyppisistä palveluista lisätyökaluja oikeuskehityksen seuraamiseen?

Oikeudellisen tiedon alalla tarvitsemme edelleen korkeatasoista sisällöntuottamista ja laadukkaita tietotuotteita. Julkisin varoin ylläpidetylle oikeudellisten perustietovarantojen lisäksi kaupallisille tietotuotteille on Suomessa markkinat. Verkkoyhteisöllisyyttä tukevat palvelut voivat kehittyä hyödyllisiksi lisätyökaluiksi oikeuskehityksen seuraamisessa ja tietyn oikeudellisen kysymyksen hahmottamisessa. Kummankaan nyt lanseeratun keskustelufoorumin en kuitenkaan usko saavuttavan itsenäistä, kaupallisesta emopalvelustaan riippumatonta, roolia.

Koska molemmat keskustelufoorumit on lanseerattu kesäloma-aikaan, on luonnollista, ettei keskustelutulvaa ole kummassakaan palvelussa -- joskin Edilexissä alkaa olla keskusteluviestejä ja -ketjuja kiitettävästi jo nyt. On mielenkiintoista nähdä, miten nämä palvelut ja aikaisemmin avattu Lakiwiki-palvelu kehittyvät tulevan syksyn kuluessa.

Erika Bergström

torstai 24. heinäkuuta 2008

Mihin tarvitaan anonymiteettia?

Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Pekka Hyvärinen esitti hiljattain Savon Sanomien haastattelussa, että medioiden verkkokeskustelussa tulisi käyttää omaa nimeä. Vain kuukautta aiemmin julkistettiin EU:ssa aloitemietintö, jossa ehdotettiin blogin kirjoittajien taustojen selvittämistä. Anonyymia verkkokirjoittamista on usein kyseenalaistettu ja esitetty selkärangattomaksi piileskelyksi. Miksi verkkokeskustelua ei käytäisi omalla nimellä?

Käsitys oman nimen turvallisesta tarjoamisesta tai jopa velvoitteesta sen käyttöön verkossa on vaarallinen yksinkertaistus. Siinä ei ensinnäkään ymmärretä verkkomaailman luonnetta, eikä verkossa viestimisen vaikutuksia. Lisäksi se antaa yhteiskunnallisesta vallankäytöstä keveän käsityksen, jonka paikkaansa pitävyydestä ei ole takeita. Laskun näistä väärinkäsityksistä maksaa kirjoittaja.

Anonyymiys suojaa yksilöä ja yhteiskuntaa
Anonyymilla asioinnilla on demokraattisessa yhteiskunnassa tärkeä rooli. Sen varaan rakennetuilla käytännöillä turvataan useiden kansalaisen perusoikeuksien toteutuminen, kuten sananvapaus, liikkumisen, kokoontumisen, uskonnon ja mielipiteenvapaus, vapaa tiedonsaanti ja yksityisyys. Esimerkiksi kirjastoissa asioidessaan asiakkaan ei tarvitse tiloihin sisään astuessaan tunnistautua, hänen lukemia julkaisuja ei seurata - edes tietoa asiakkaan lainoista ei välttämättä säilytetä kuin palautukseen saakka.

Anonyymiys suojaa kansalaisia myös henkilökohtaisten ja sensitiivisten asioiden käsittelyssä. Näitä ovat esimerkiksi terveyteen ja sosiaalisiin ongelmiin liittyvät tiedot. Sensitiivisiä voivat olla myös valtavirrasta poikkeavat arvot, näkemykset tai elämäntavat. Viime vuosina bloggaajia on pidätetty kirjoituksissa esitettyjen mielipiteiden takia esimerkiksi Saudi-Arabiassa ja Egyptissä. Anonyymiys takaa erilaisten mielipiteiden turvallisen esittämisen ja tiedonhankinnan niistä.

Yhteiskunnallinen muutos voi vaikuttaa siihen, millaiset asiat muodostuvat tulevaisuudessa sensitiivisiksi. Poliittiset tai uskonnolliset mielipiteet tai rotu voivat esimerkiksi saattaa henkilön alttiiksi syrjinnälle, uhkailulle, vainolle ja väkivallalle. Historia osoittaa, etteivät yhteiskunnalliset järjestykset ole pysyviä.

Ikuinen CV?
Verkkokeskustelu eroaa perinteisestä lehden yleisönosastosta monella oleellisella tavalla. Internet on lähtenyt liikkeelle interaktiivisena mediana, jonka toimintaperiaatteisiin on kuulunut vapaan ja anonyymin keskustelun käytäntö. Verkkoyhteisöllisyydestä on syntynyt uudenlaista kulttuuria, jonka luovuus on häiriötekijöistään huolimatta ottanut melkoisen edistysaskeleen suhteessa lehtien yleisönosastojen kirjoitteluun.

Verkossa viestinnän vaikutukset henkilöön ovat myös oleellisesti erilaiset kuin painetun lehden piirissä. Henkilöön liittyvän tiedonkäsittelyn taso on yksinkertaisesti muuttunut. Verkosta on tullut "ikuinen" arkisto, jonka indekseistä ja tietokannoista omalla nimellä tai tunnistautuneena tehdyt toimet eivät välttämättä koskaan katoa. Anonyymi kirjoittaminen on usein kirjoittajan turvallisin ja tarkoituksenmukaisin tapa ilmaista itseään verkossa.

Ennakoidaan, että tietojen säilytys laajentuu, mutta samalla erilaisten henkilöön liittyvien tapahtumatietojen keruu laajentuu kaikkiin arkisiin toimiimme. Verkossa jätettyjen jälkien vaikutukset käyttäjään ulottuvat siten syvemmälle arkeemme ja ovat pitkäaikaisempia. Tosiasiassa meillä on hyvin kapea näköala siihen, mihin verkkoviestintämme pitkä häntä tulee tulevaisuudessa ulottumaan. Verkon historia on liian lyhyt osoittaakseen sen.

Verkkokeskustelusta jää pysyvä jälki
Houkuttelu oman nimen käyttöön verkkomaailmassa asettaa kirjoittajan alttiiksi riskeille, joiden laajuutta hän ei edes arvaa. Se johtuu tiedonkeruun ja analysoinnin käytännöistä sekä tietojen ennakoimattomista käyttötarkoituksista, joiden piiriin kirjoittaja väistämättä joutuu verkkoympäristössä.

Omalla nimellä kirjoitetut mielipiteet ovat verkossa vapaata riistaa. Tietoja käyttäjistä voi kerätä kuka tahansa. Niitä myös kerätään viranomaisten, palvelujen tarjoajien ja tiedonkeruuyritysten toimesta laajemmassa mittakaavassa kuin koskaan ennen. Tiedonkeruuyrityksillä on jo tietokannoissa miljardien ihmisten tiedot.

Tietojen vaikutukset voivat tulla vastaan erilaisissa henkilöä arvioivissa tilanteissa, kuten työpaikan, asunnon, luottokortin tai lainan haussa. Tietojen perusteella tehdään erilaisia valintoja, rajauksia, suosituksia, tulkintoja ja arvioita. Myös mielipiteistä voidaan olla kiinnostuneita, sillä näkemyseroilla saattaa olla merkitystä.

Miksi anonymiteetti olisi purettava?
Henkilöön liittyvien tietojen käyttö verkossa tapahtuu siis kokonaan uudenlaisessa ympäristössä kuin yleisönosastokirjoittelu painetussa sanassa. Identiteetin tunnistus antaa yleisavaimen kaikkeen käyttäjää koskevaan tietoon tiedonkerääjille. Nimellä tehdyllä google-haulla pääsee kuitenkin kuka tahansa kiinni halutun henkilön viestintähistoriaan.

Henkilöön liittyvän tiedonhaun helppous ja tietovarastojen laajuus ja pysyvyys altistavat henkilön yhä suuremmille riskeille. Tietosuojaa ja anonymiteettia tarvittaisiin siis yhä enemmän, ei vähemmän.

Kansalaisen oikeusturvaan liittyvänä teemana pitäisikin mieluummin kysyä, miksi hänen tulisi luovuttaa tiedot verkkokeskusteluistaan, sijainnistaan, liikkumisestaan, puheluistaan, kulutus- ja käyttäytymistottumuksistaan ja julkisten palvelujen asioinnistaan tuntemattomiin käsiin? Miksi niiden omistajan tunnistusta pitäisi vielä tarkentaa liittämällä näihin tietoihin nimi, yksilöivä tunnus, valokuva, sormenjälki ja DNA-tiedot? Tiedonkeruun tulevaisuus verkossa on juuri tämän suuntainen – sen tunnustavat jopa tiedonkeruuyritykset.

Alastomuus ei tee ihmistä rehelliseksi
Julkinen alastomuus ei tee ihmistä rehellisemmäksi, vaan haavoittuvammaksi. Anonyymiteetin purkaminen toisi vakavia riskejä kansalaisille. Looginen askel väärinkäytöksiin olisi väärän nimen käyttö tai identiteettivarkaus. Viestien väärinkäyttö mihin tahansa haluttuun tarkoitukseen olisi myös tavattoman helppoa.

Lapset ja nuoret ovat muita riskialttiimpia väärinkäytöksille. Nettielämän jälkipyykki voi tulla heille vastaan vasta vuosien päästä. Digitodayn viime vuotisessa kirjoituksessa annettiin ymmärtää, että esimerkiksi valokuva "pyllytatuoinnista" voisi viedä hakijalta työpaikan. Moniko Facebookissa tai IRC-galleriassa kirjoitteleva nuori ajattelee tulevaisuuttaan julkistaessaan omalla nimellään kuviaan ja tekstejään?

Anonyymiyden hävittäminen kulkee käsi kädessä valvonnan mahdollistamisen kanssa. Valvontayhteiskuntakehityksen tyypillisenä vaikutuksena puolestaan on se, että se hyydyttää julkisen keskustelun. Verkossa kirjoittaja joutuu ajattelemaan tarkkaan viestintänsä seurauksia. Valvonnalla terästetty pakkojulkisuus ei välttämättä tuotakaan rehellistä ja tasokasta keskustelua, vaan suosiollisiin valheisiin kätkeytymistä ja hiljaisuutta.

- Päivikki Karhula

tiistai 22. heinäkuuta 2008

Nousu- ja laskukauden kirjastoelämää antiikin Roomassa

Äkkiseltään luulisi, että idea perustaa kirjasto kauppakeskuksen yhteyteen Kirjasto Omenan ja Sellon kirjaston tapaan olisi suhteellisen tuore. Näin ei kuitenkaan ole. Jo antiikin Roomassa kirjastot rakennettiin ihmis- ja tavaravirtojen kohtauspaikoille.


Aivan keskellä Roomaa, Piazza Venezialta Colosseumille johtavan Via dei Fori Imperialin varrella kohoaa keisari Trajanukselle vuonna 113 jKr. pystytetty jättiläismäinen pylväs. Alueella tehdään arkeologisia kaivauksia, mutta matkalaiset voivat tarkastella pylvästä ja sen ympäristöä ohi kulkevalta tieltä. Vaihtoehtoisesti he voivat nousta liikenteen melua pakoon Vittorio Emanuelen muistomerkin terassille katselemaan maisemaa – ihan ilmaiseksi.

Ainoastaan raunioita on jäljellä ja osa rakennusten jäänteistä on maan uumenissa, mutta ajanlaskumme toisella vuosisadalla paikalle rakennettiin keisari Trajanuksen forum, johon liitettiin basilika, julkinen kirjasto ja temppeli. Rooma oli kasvanut oman aikansa suurkaupungiksi, vilkkaaksi kauppapaikaksi sekä kulttuuri- ja viihdekeskukseksi, jossa kauppa koko ajan kasvoi ja tietämys sekä lukutaito lisääntyivät. Keisarit halusivat näkyvyyttä kaikilla kehittyvillä alueilla, minkä vuoksi myös kirjastot ja niiden tarjoamat palvelut muodostuivat osaksi keisarillista propagandaa viisauden ja sivistyksen symboleina.

Julkinen kirjasto monitoimikeskuksen osana

Monumentaalinen Trajanuksen kirjasto muodostui kahdesta identtisestä rakennuksesta, joiden väliin pystytettiin pylväs keisarin voitokkaiden sotaretkien kunniaksi. Kirjasto oli välittömässä yhteydessä basilikaan, valtavaan julkiseen rakennukseen, jossa järjestettiin oikeudenkäyntejä ja muita virallisia toimituksia, kuten julkisten velkojen mitätöintejä ja orjien vapauttamisia. Todennäköisesti rakennuksessa toimi myös valtakunnallinen arkisto. Temppeli täydensi rakennuskokonaisuuden ja lisäsi logistisia etuja kansalaisille. Eivätkä keisarin suurisuuntaiset rakennusprojektit loppuneet vielä tähän, vaan jatkuivat muualla emäkaupungissa samoin kuin ympäri laajaa valtakuntaa. Trajanus rakennutti heti uuden forumin vieressä olevaan rinteeseen monikerroksiset kauppahallit, maailman ensimmäisen kauppakeskuksen. Niiden rauniot ovat hämmästyttävää nähtävää.

Forumkokonaisuus rakennettiin kalleimmista materiaaleista, valkoisesta marmorista, egyptiläisestä graniitista ja muista tuontimateriaaleista, ja koristeltiin niin näyttävästi, että se oli suorastaan häikäisevä. Kirjaston tilat näyttivät enemmän veistosgallerialta kuin kirjallisuuden ja tietoaineiston säilytyspaikalta. Lähtökohtana niiden suunnittelussa olikin luoda kohtaamispaikka (älyllistä) keskustelua ja kirjallisuuden lukutilaisuuksia varten. Nämä kaikille avoimet tilaisuudet, joissa kirjoja luettiin ääneen, olivat suosittuja, koska lukutaidottomuus oli yleistä. Tieto uusista teoksista kiiri nopeasti suusta suuhun.

Kokoelmien ryöstäminen ja aivotuonti synnyttivät kirjaston

Vain rikkaimmat pystyivät hankkimaan kirjoja (papyrusrullia) niiden kalleuden takia, ja yksityiskirjastot olivat statussymboleita omistajilleen. Keisarilliset kirjastot perustettiin ryöstösaaliina tuotujen kokoelmien pohjalta ja niitä täydennettiin lahjoituksin ja ostoin. Kirjastoilla oli myös merkittävä rooli uusien kirjakopioiden tuottajina ja ne toimivat yhteistyössä ja verkottuneina kirjakauppiaiden ja oppineiden kanssa. Kirjastonhoitajat ja kirjoja kopioivat kirjurit olivat pääasiassa kokoelmien mukana tuotuja oppineita ulkomaalaisia, jotka olivat roomalaisten orjia. Nämä työpaikat olivat kuitenkin haluttuja, sillä ammattikuntaa arvostettiin; aivotuonnista ja -kierrosta oli instituutiolle huomattavaa hyötyä.

Kirjaston rakennusten tiedetään säilyneen 400-luvulle asti, mutta sen toiminnot hiipuivat jo aiemmin. Samalla hiipui myös keisarikultti. Yleinen roomalaisen elämänmuodon rappeutuminen ja kulttuuritason taantuminen vaikuttivat myös intellektuaalisen elämän heikkenemiseen. Koska kirjaston yleinen houkuttelevuus ei pysynyt ennallaan, sen kokoelmat siirrettiin keisarilliseen julkiseen kylpylään palvelemaan laajempaa yleisöä. Lukusalissa saattoi pistäytyä kylpemisen, urheilun ja pelien pelaamisen lomassa.

Eija Kajava

Lisälukemista antiikin kirjastoista ja kirjastohistoriasta

Casson, Lionel (2001). Libraries in the Ancient World (ks. saatavuus Selmassa).

Lerner, Fred (1998). The Story of Libraries from the Invention of Writing to the Computer Age .

Wright, Alex (2007). Glut: Mastering Information through the ages (ks. saatavuus Selmassa.

William A. Johnsonin laatima antiikin kirjastohistorian bibliografia.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2008

Totta vai tarua?

Jos lukee ensin kirjan ja katsoo sen jälkeen kirjasta tehdyn elokuvan, kirjasta jää aina parempi elämys

Totta – vaikka ei ehkä ihan aina. Viimeisin oma kokemukseni koskee Leijapoika-elokuvaa. Khaled Hosseinin kirja, jonka luin pari vuotta sitten, oli vaikuttava. Mutta kyllä myös elokuvan pojat esittivät osansa koskettavasti. Liekö totta kuitenkin se, että se versio, jonka nauttii ensin, on parempi? Kerran juotua viinipulloa ei voi toistamiseen tyhjentää…


Lapsena koettu lukuelämys voi osoittautua pilvilinnaksi, jos tuolloin luetun kirjan lukee uudelleen

Totta. Pari kertaa olen siihen sortunut ja jäänyt ihmettelemään, mikä ihme kirjassa oli aikoinaan niin ainutlaatuista. Ehkä ei kuitenkaan pidä tällaisia vertailuja edes tehdä. Lapsen maailma on niin erilainen. Aikuista viehättävät erilaiset ja eritasoiset asiat. Myös kirjan kieltä ja tapaa kirjoittaa arvostelee aikuisena aivan toisenlaisin kriteerein. Lapsuuden lukuelämyksien uusimisyritykset taitaa kuitenkin kannattaa jättää sikseen: pettymyksen riski on liian suuri.

Elokuvasta tai tv-sarjasta ei pitäisi tehdä uutta versiota

Totta ja tarua – varmaan löytyy sekä hyviä että huonoja saavutuksia. En kuitenkaan millään saa mieleeni ainakaan etukäteen mahtumaan, että Mennyt maailma -tv-sarjasta voisi kukaan tällä maapallolla tehdä toista yhtä loistavaa versiota.

Elokuvan musiikiksi valittu menestysbiisi kuluu ajan myötä

Totta. Kun elokuvan hittimelodia soi taukoamatta, siihen yleensä kyllästyy. Jos aiemmin jatkuvasti soineen melodian kuulee pitkän tauon jälkeen, biisi yhdistyy kuulijan mielessä vain elokuvaan ja musiikki kuulostaa lattealta.

Kirja pitää lukea aina loppuun asti, jos sen on aloittanut

Tarua. Miksi ihmeessä pitäisi lukea väkisin jotain, josta ei pidä? Maailma on täynnä kirjoja. Eikä niitä hyviäkään ehdi elämänsä aikana lukea. Kirjan paksuudesta riippuen sivuille 50-80 voi ponnistella, mutta sen jälkeen voi lopettaa ja siirtyä uuteen. Kohtuus se pitää olla vapaa-ajan vaivannäössäkin.

Kun katselee loistavaksi muistamansa TV-sarjan pitkän tauon jälkeen, se ei olekaan enää hyvä

Totta ja tarua. Viime aikoina olen ihmetellyt, mikä niin nauratti Vuoroin vieraissa -sarjassa, kun sitä 1980-luvulla seurasin. Se oli niin tuoretta ja jaksoin nauraa sarjan kommelluksille. Nyt kun olen katsonut sarjaa uusintana, eipä enää paljon naurata. Samoin kävi Tsaarin kuriirille. Kyllä se aikoinaan oli jännä ja seikkailurikas, mutta uusinnoissa viehätti enää musiikki… Mutta Mennyt maailma -sarja on kyllä edelleen loistava. Aito kulta ei haalistu ajan myötä.


Kristiina Hakala

perjantai 11. heinäkuuta 2008

Maailmanrauha, ilmastonmuutos ja tiedon organisointi

Alex Wrightin erinomainen artikkeli informaatiotutkimuksen yhtenä esi-isänä tunnetusta belgialaisesta Paul Otlet'n (1868-1944) elämäntyöstä ilmestyi The New York Timesissa taannoisen kesälomani aikana. Artikkelia lukiessa muistui mieleeni, että Jyrki Ilva oli viime vuoden elokuussa kirjoittanut Otlet'n informaatioarkkitehtuurillisista visioista Digitaalinen kirjasto -blogiin luonnehtien häntä laaja-alaiseksi visionääriksi, idealistiksi ja rauhanaktivistiksi.



Mundaneum

Kirjastoalalla Otlet ja tämän työtoveri, Nobelin rauhanpalkinnolla vuonna 1913 vastaanottanut Henry La Fontaine (1854-1943) tunnetaan mm. UDK-luokitusjärjestelmän ja aikanaan edistyksellisen korttiluetteloteknologian kehittäjinä. Heidän tavoitteenaan oli myös luoda Mundaneumiksi kutsuttu maailmanluettelo kaikesta julkaistusta aineistosta, kirjoista yhtä lailla kuin valokuvista, pamfleteista ja pienpainatteistakin. Mundaneum kattoi parhaimmillaan 12 miljoonaa indeksikorttia ja se toimi kansainvälisenä tietopalvelukeskuksena. Lopulta Mundaunemin toiminta kuitenkin hiipui päättyäkseen kokonaan natsien valtaannousun myötä 1940. Kohtalon ironiaa on, että eläväksi rauhanmonumentiksi tarkoitettuun Mundaneum-rakennukseen perustettiin kolmannen valtakunnan militaristispropagandistista taidetta esittelevä näyttely. Nyttemmin belgialaisessa Monsin pikkukaupungissa sijaitsevaan Mundaneum toimii museona, joka viettää parhaillaan toimintansa kymmenvuotisjuhlavuotta.

Otlet ennakoi tietokoneiden ja -verkkojen aikakautta jo 1930-luvulla poikkeuksellisen terävänäköisesti. Mundaneum-projektin perimmäinen mahdottomuus sai Otlet'n tajuamaan oman aikansa paperiin sidottujen teknologioiden rajat. Hän alkoi unelmoida tulevaisuuden luettelosta tai verkosta, joka integroisi saumattomasti paitsi tekstiä, myös ääntä, valokuvaa ja videota. Otlet'n visio "globaalista sähköteleskooppien verkostosta" muistuttaa Alex Wrightin mukaan nykyistä webbiä, mutta on joiltakin osin jopa sitä kehittyneempi. Otlet oli edellä aikaansa oivaltaessaan verkkoyhteisöjen potentiaalin informaation organisoijina ja laadun arvioijina. "Sähköteleskooppien verkoston" kannattaman maailmanluettelon sisältö oli Otlet'n visiossa yhteisöllinen luomus.

Otlet'n sähköisessä maailmanluettelossa keskeisellä sijalla ovat symboliset linkit, jotka on tarkoitettu asioiden, ideoiden ja dokumenttien välisten yhteyksien osoittamiseen. Nämä linkit muistuttavat toimintaperiaatteeltaan tuntemiamme hyperlinkkejä, mutta "tyhmien" web-linkkien sijaan Otlet'n kaavailemat linkit sisälsivät myös merkityksen. Esimerkiksi linkit saattoivat osoittaa dokumenttien välisiä suhteita: ovatko dokumentit A ja B samaa vai eri mieltä jonkin asian suhteen. Otlet halusi hahmottaa dokumenteissa ja niiden välillä ilmenevää tiedon muodostuksellista keskustelua ja asetti kunnianhimoiseksi tavoitteeksi eräänlaisen tiedollisen maiseman kartografian . Maailmanluettelon käyttäjän tulisi voida ymmärtää dokumenttien välisiä suhteita ja hänen tulisi voida saada luettelon välityksellä sellaistakin dokumentin tiedollista asemaa kuvaavaa kontekstitietoa, joka ei itse dokumentista ilmene.

Kollaboratorio

Otlet'n ja La Fontainen tavoite oli päästä maailmanrauhaan globaalia informaation välitystä, informaation organisointia ja rationaalista viestintää kehittämällä. MIT:n kollektiiviälyn tutkimuskeskuksen nykyinen päämäärä ei ole vähemmän merkittävä: tavoitteena on rakentaa kollaboratorio, joka auttaisi ihmiskuntaa selviämään ilmastonmuutoksesta tai vähintäänkin hallitsemaan sen seurauksia.

Kollaboratoriot (collaboratories) ovat web-pohjaisia yhteisöllisen tiedon luonnin ympäristöjä, joihin rakennettujen kontribuutiomekanismien avulla yhteistyöosapuolien asiantuntemuksen sekä muiden resurssien jakaminen käy mahdollisimman vaivattomasti. William Wulf keksi yhdistää sanat collaboration (yhteistyö) ja laboratory (laboratorio) vuonna 1989 toimiessaan yhdysvaltalaisen National Science Foundationin johtajana. Wulfin mukaan kollaboratorio on ”tutkimuskeskus ilman seiniä”. Kyseessä on esteettömän yhteistyön areena, joka mahdollistaa tutkimustuloksien, hypoteesien sekä muiden tietoaihioiden sujuvan työstämisen. Jotta sujuvaan toimintaan päästään, kollaboratorioiden on tuettava maailmanlaajuista hajautettua vuorovaikutusta kollegoiden välillä sekä tutkimusdatan, dokumentaation ja tietokoneresurssien jakamista. Lisäksi kollaboratorioiden tulee Wulfin mukaan toimia väylänä virtuaalikirjastojen sisältämään informaatioon.

Kollaboratoriot olivat alun perin vain luonnontieteilijöiden käytössä, mutta nyttemmin ne ovat levinneet myös ihmistieteilijöiden yhteistyöalustoiksi. Myös erilaisia oppimisympäristöjä on alettu kutsua kollaboratorioiksi.

MIT:n prototyyppiasteella oleva ilmastonmuutoskollaboratorio on tarkoitettu kaikkien käyttöön Wikipedian ja Digg.com -palvelun tapaan. Tarkoitus on rakentaa kehittynyt web-pohjainen ympäristö, jonka toiminnassa on piirteitä Mundaneumista. Ilmastonmuutoskollaboratoriossa web-yhteisö paitsi käy keskustelua kasvihuoneilmiöstä ja sen seurauksista, myös kollektiivisesti jäsentää ja organisoi keskustelun rakennetta. Symbolisia linkityksiä ja argumentaation rakenteistamista hyödyntämällä pyritään torjumaan tyypillisissä verkkokeskustelussa ilmenevää epäjärjestyksellisyyttä ja redundanssia (samojen näkemysten ja argumenttien toistumista eri muodoissa).

Keskustelun visualisointi auttaa sen seuraamista ja analysointia: mitkä ovat keskeiset ongelmat tai aiheet, voidaanko ongelmat hajottaa osaongelmiksi, millaisia ratkaisuvaihtoehtoja ongelmille voidaan esittää ja löytyykö ratkaisuvaihtoehdoille myötä- ja/tai vastaevidenssiä. Parhaita argumentteja ja ideoita voidaan nostaa kollaboratoriossa esille myös erilaisia yhteisöllisiä reittaus- ja äänestysmekanismeja hyödyntämällä. MIT:n tarkoitus on rakentaa ilmastonmuutoskollaboratorion yhteyteen myös kehittynyt simulointiympäristö, jonka avulla voidaan tarkastella esitettyjen ratkaisujen ympäristöllisiä seurauksia pidemmällä aikavälillä.

Nykywebbiä kehittyneempiä tiedon luonnin, organisoinnin ja välityksen ympäristöjä kehitetään, jotta argumenttien, dokumenttien ja evidenssien sekamelskasta päästäisiin jäsentyneempään keskusteluun ja jotta ihmiskuntaa riivaavat ongelmat saataisiin hallintaan. Global Sensemaking -yhteisön visio on tässä suhteessa erityisen kunnianhimoinen: ilkeät ongelmat on saatava kuriin.

Jeff Conklin havainnollistaa keskustelun rakenteistamisen hyötyjä oheisella videolla:



MIT:n kehitysasteella olevan kollaboratorion toimintaperiaatteet käyvät esille seuraavasta:


Find more videos like this on Global Sensemaking


Ohessa Simon Buckingham Shum esittelee kiinnostavasti vielä yhtä Otlet'n 1930-luvun visiota muistuttavaa sovelluskokonaisuutta: tieteellisten keskustelujen jäsentämiseen ja mallintamiseen tarkoitettuja ClaiMaker ja Claimfinder -työkaluja.


Find more videos like this on Global Sensemaking



Kimmo Tuominen


keskiviikko 25. kesäkuuta 2008

Yleiset kirjastot lainastoja?

Kirjoitin helmikuussa blogiimme kirjastojen toiminnan mittareista. Palaan tähän aiheeseen jälleen. Minulla oli nimittäin eilen mahdollisuus perehtyä yleisten kirjastojen tilastoihin ja tein mielenkiintoisen, mutta huolestuttavan havainnon: yleisten kirjastojen toiminta on tilastojen valossa kirjojen ja muun aineiston hankintaa, lainausta ja kirjastossa kävijöitä. Opetusministeriön yhteistilastoissa ei näy tiedonhakua, koulutusta eikä opastusta, jonka voisin kuvitella kuuluvan myös yleisen kirjaston toimintaan, vaikkakaan ei toki määrällisesti lainaustoimintaan verrattavana.

Helmikuussa surin sitä, että kirjastotoiminnan nykyiset mittarit eivät mittaa erikoiskirjastojen toiminnassa tärkeimpiä asioita. Nyt näyttää siltä että myöskään yleisten kirjastojen toimintatapojen monipuolisuus ei näy tilastoissa ainakaan valtakunnallisella tasolla. Kun kirjaston kävijämäärät, lainaus ja lainaajien osuus asukkaista vähenevät, herää rahoittajien keskuudessa ennen pitkää varmasti kysymys resurssien käytöstä. Resursseja voidaan perustella laadulla ja niiden ohjaamisella muuhun tarpeelliseen toimintaan, mutta jos tästä toiminnasta ei ole tilastoja, sitä on vaikea osoittaa.

Uskon ja toivon, että tilastoja muusta toiminnasta on olemassa ainakin kuntatasolla, mutta jos näin ei ole, niin huolestumiseni kirjastojen tulevaisuudesta kasvaa entisestään. Toivonkin, että joku asiaa paremmin tunteva kommentoi, miten asiat ovat. Ehkä tulevassa seminaarissa, jossa pohditaan kirjastojen tulevaisuuden ennakoinnin onnistumista vuonna 1989 (ks. viite) ja kirjastoja taas kymmenen vuotta eteenpäin saadaan jotakin valoa tähänkin asiaan.

Sari Pajula

Viite: Vuonna 2009 / julk. Kirjastopoliittinen yhdistys. – Hki : Kirjastopalvelu, 1989.

torstai 12. kesäkuuta 2008

Parlamenttikirjastot tietoa jakamassa

Osallistuin toukokuun lopussa ECPRD:n (European Centre for Parliamentary Research and Documentation) järjestämään, parlamenttikirjastoja käsittelevään seminaariin Wienissä. Seminaarin otsikko oli "Parliamentary libraries – Sharing knowledge".

ECPRD koostuu 46 jäsenmaan ja neljän tarkkailijajäsenmaan parlamenteista sekä lisäksi kolmen järjestön (EU, EN, WEU) parlamentaarisesta edustuksesta. Kaksikamarisista jäsenparlamenteista kummallakin kamarilla on edustus järjestössä. Sihteeristö toimii Euroopan parlamentissa.

ECPRD muodostaa parlamenttien välisen verkoston, jonka tavoitteena on vaihtaa tietoa, ideoita, kokemuksia ja parhaita käytäntöjä. Lisäksi pyritään lähempään yhteistyöhön, julkaistaan ECPRD:n piirissä tehtyä tutkimusta sekä edistetään tietotekniikan käyttöä ja kehittämistä parlamenteissa.
ECPRD:n organisaatio rakentuu parlamenttien pääsihteerien tapaamisista, ECPRD-kirjeenvaihtajista (1 kustakin parlamentista tai parlamentin kamarista), toimeenpanevasta komiteasta sekä neljästä intressiryhmästä. Näistä intressiryhmistä yksi on nimeltään "Area of Interest: Parliamentary Libraries, Research and Archives" (muut kolme intressiryhmää keskittyvät parlamenttien parhaisiin toimintakäytäntöihin, tieto- ja viestintätekniikkaan sekä makrotaloudelliseen tutkimukseen). Ryhmän toimintaa vetää koordinaattori, joka tällä hetkellä on kirjaston johtaja Elisabeth Dietrich-Schulz Itävallan parlamentista. Intressiryhmän seminaari pidettiin uuden koordinaattorin aloitteesta Wienissä; konferenssin isäntänä oli Itävallan parlamentti.


Kyselytietojen vertailua

Seminaaria edelsi Dietrich-Schulzin parlamentteihin alkuvuodesta lähettämä kysely, jossa sekä parlamenttikirjastoista, parlamenttien tutkijapalveluista (Research Services) että parlamenttien arkistoista kysyttiin laajasti vertailutietoa mm. henkilöstöstä, tiloista, budjetista, kokoelmista, yhteistyön muodoista sekä digitointihankkeista.

Merkittävä osa ECPRD:n toiminnasta koostuu juuri tällaisesta erilaisten kyselyjen tai yksittäisten kysymysten välittämisestä parlamenttien välillä. Kyselyissä keskeisinä aiheina ovat parlamenttien toiminta sekä lainsäädäntö. Parlamentit siis kyselevät muista parlamenteista, miten jokin asia on järjestetty kussakin parlamentissa tai millaista lainsäädäntöä eri aiheista eri maissa on säädetty. Yhteyshenkilönä toimii kunkin maan ECPRD-kirjeenvaihtaja, joka huolehtii siitä, että kysymyksiin vastataan. Vastaukset julkaistaan ECPRD:n verkkosivuilla, jotka tosin ovat käyttäjätunnusten takana vain ECPRD:n piiriin kuuluvien kesken katsottavana. Julkisilla verkkosivuilla on yleistietoa ECPRD:stä.

Seminaarissa käytiin läpi kyselyn antia, mutta ennen kaikkea saimme mukaamme kyselyn aineiston, jonka läpikäyntiin ja omaan analysointiin menee varmasti enemmänkin aikaa. Se tulee kuitenkin olemaan hedelmällinen tapa saada vertailutietoa muista parlamenttikirjastoista oman kirjaston toimintojen ja palvelujen kehittämiseksi. Muiden ratkaisuja vertailemalla saa itsekin uusia ideoita ja oivalluksia. Järjestäjien kunniaksi on todettava, että he olivat ehtineet tehdä jo jonkin verran vertailujakin. Lisäksi he olivat arvioineet eri parlamenttikirjastojen verkkopalveluja. Oli mukava tuoda kotiin kehuja Eduskunnan kirjaston avoimista ja onnistuneista webbisivuista!

Kyselyyn vastanneiden parlamenttikirjastojen aivan tarkka määrä ei tuloksista ja yhteenvedosta selviä, mutta elleivät kaikki niin lähes kaikki parlamenttikirjastot ovat vastanneet, koska vastauksia kirjastoja koskevan kyselyn osaan on 48.


Eroja avoimuudessa, kokoelmissa ja asiakaskunnassa

Yhteenvetoa oli tehty mm. kirjasto- ja tietopalvelun henkilökunnan määrästä ja sen suhteesta parlamentin jäsenten määrään. Eduskunnan kirjastossa henkilökunnan määrä on suurimmasta päästä. Tässä yhteydessä on kuitenkin hyvä muistaa Eduskunnan kirjaston julkisuus ja avoimuus kaikille. 39 % vastanneista parlamenttikirjastoista on avoimia kaikille, sen lisäksi 28 % on ns. hybridikirjastoja, jotka ovat rajatusti auki esimerkiksi tietyille käyttäjäryhmille tai vain tiettyinä aikoina. Kirjastokomitea tai -hallitus on 40 %:lla vastanneista parlamenttikirjastoista, tutkijapalvelu 70 %:lla. Budjettien vaihteluväli on laaja: alle 50 00 eurosta yli 10 miljoonaan euroon.

Eduskunnan kirjaston kokoelma on kahdeksanneksi suurin kyselyyn vastanneiden kirjastojen kokoelmista. Suurimmat kokoelmat löytyvät Saksasta, Italiasta ja Venäjältä. Parlamenttikirjaston asiakasmäärissä Eduskunnan kirjasto pitää kärkeä yhdessä Venäjän kanssa, mutta molemmat kirjastot ovatkin yleisölle julkisia. Lainojen määrä suhteessa asiakasmäärään on myös korkealla Eduskunnan kirjaston osalta.


Koulutus- ja digitointikokemuksia

Vertailuaineisto ja sen analysointi oli ehdottomasti seminaarin paras anti. Silti ei voi väheksyä toista seminaaripäivää, jolloin vertailtiin alustuksin ja keskustellen eri parlamenttien kokemuksia koulutuksesta, yhteistyöstä ja digitoinnista. Erityisesti koulutuksen osalta vaihdettiin kokemuksia siitä, millaista koulutusta järjestetään ja onko se pelkkää tiedonlähdekoulutusta. Joillakin parlamenttikirjastoilla on tarjolla seminaareja, jotka on osoitettu myös suurelle yleisölle. Osa kirjastoista haluaa keskittyä vain oman parlamentin väen kouluttamiseen, osa taas on valinnut kohderyhmäkseen esimerkiksi kirjastonhoitajat.

Digitointiprojektit näyttävät olevan parlamenttienkin arkea. Käynnissä oli useita projekteja eri puolilla Eurooppaa – mm. Tšekin ja Slovakian vaikuttava yhteisprojekti, jossa valtiopäiväasiakirjat digitoidaan 1800-luvun puolivälistä eli Itävallan hallinnan ajoilta lähtien. Toinen vaikutuksen tehnyt hanke oli Tšekin projekti, jossa böömiläiset asiakirjat 1400-luvulta sekä yksittäisiä asiakirjoja jopa 1000-luvulta tuotetaan verkossa vapaasti luettavaksi.

Matkan annista ei voi unohtaa tuttujen tapaamista ja uusien tuttavuuksien syntyä. Seminaarissa oli samoja ihmisiä, jotka olen tavannut mm. IFLA:ssa, joten oli mukavaa nähdä heitä jälleen.

Kristiina Hakala

PS Muutamia valokuvia seminaarimatkalta Picasa:ssa.