Parlamenttikirjasto

torstai 24. heinäkuuta 2008

Mihin tarvitaan anonymiteettia?

Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Pekka Hyvärinen esitti hiljattain Savon Sanomien haastattelussa, että medioiden verkkokeskustelussa tulisi käyttää omaa nimeä. Vain kuukautta aiemmin julkistettiin EU:ssa aloitemietintö, jossa ehdotettiin blogin kirjoittajien taustojen selvittämistä. Anonyymia verkkokirjoittamista on usein kyseenalaistettu ja esitetty selkärangattomaksi piileskelyksi. Miksi verkkokeskustelua ei käytäisi omalla nimellä?

Käsitys oman nimen turvallisesta tarjoamisesta tai jopa velvoitteesta sen käyttöön verkossa on vaarallinen yksinkertaistus. Siinä ei ensinnäkään ymmärretä verkkomaailman luonnetta, eikä verkossa viestimisen vaikutuksia. Lisäksi se antaa yhteiskunnallisesta vallankäytöstä keveän käsityksen, jonka paikkaansa pitävyydestä ei ole takeita. Laskun näistä väärinkäsityksistä maksaa kirjoittaja.

Anonyymiys suojaa yksilöä ja yhteiskuntaa
Anonyymilla asioinnilla on demokraattisessa yhteiskunnassa tärkeä rooli. Sen varaan rakennetuilla käytännöillä turvataan useiden kansalaisen perusoikeuksien toteutuminen, kuten sananvapaus, liikkumisen, kokoontumisen, uskonnon ja mielipiteenvapaus, vapaa tiedonsaanti ja yksityisyys. Esimerkiksi kirjastoissa asioidessaan asiakkaan ei tarvitse tiloihin sisään astuessaan tunnistautua, hänen lukemia julkaisuja ei seurata - edes tietoa asiakkaan lainoista ei välttämättä säilytetä kuin palautukseen saakka.

Anonyymiys suojaa kansalaisia myös henkilökohtaisten ja sensitiivisten asioiden käsittelyssä. Näitä ovat esimerkiksi terveyteen ja sosiaalisiin ongelmiin liittyvät tiedot. Sensitiivisiä voivat olla myös valtavirrasta poikkeavat arvot, näkemykset tai elämäntavat. Viime vuosina bloggaajia on pidätetty kirjoituksissa esitettyjen mielipiteiden takia esimerkiksi Saudi-Arabiassa ja Egyptissä. Anonyymiys takaa erilaisten mielipiteiden turvallisen esittämisen ja tiedonhankinnan niistä.

Yhteiskunnallinen muutos voi vaikuttaa siihen, millaiset asiat muodostuvat tulevaisuudessa sensitiivisiksi. Poliittiset tai uskonnolliset mielipiteet tai rotu voivat esimerkiksi saattaa henkilön alttiiksi syrjinnälle, uhkailulle, vainolle ja väkivallalle. Historia osoittaa, etteivät yhteiskunnalliset järjestykset ole pysyviä.

Ikuinen CV?
Verkkokeskustelu eroaa perinteisestä lehden yleisönosastosta monella oleellisella tavalla. Internet on lähtenyt liikkeelle interaktiivisena mediana, jonka toimintaperiaatteisiin on kuulunut vapaan ja anonyymin keskustelun käytäntö. Verkkoyhteisöllisyydestä on syntynyt uudenlaista kulttuuria, jonka luovuus on häiriötekijöistään huolimatta ottanut melkoisen edistysaskeleen suhteessa lehtien yleisönosastojen kirjoitteluun.

Verkossa viestinnän vaikutukset henkilöön ovat myös oleellisesti erilaiset kuin painetun lehden piirissä. Henkilöön liittyvän tiedonkäsittelyn taso on yksinkertaisesti muuttunut. Verkosta on tullut "ikuinen" arkisto, jonka indekseistä ja tietokannoista omalla nimellä tai tunnistautuneena tehdyt toimet eivät välttämättä koskaan katoa. Anonyymi kirjoittaminen on usein kirjoittajan turvallisin ja tarkoituksenmukaisin tapa ilmaista itseään verkossa.

Ennakoidaan, että tietojen säilytys laajentuu, mutta samalla erilaisten henkilöön liittyvien tapahtumatietojen keruu laajentuu kaikkiin arkisiin toimiimme. Verkossa jätettyjen jälkien vaikutukset käyttäjään ulottuvat siten syvemmälle arkeemme ja ovat pitkäaikaisempia. Tosiasiassa meillä on hyvin kapea näköala siihen, mihin verkkoviestintämme pitkä häntä tulee tulevaisuudessa ulottumaan. Verkon historia on liian lyhyt osoittaakseen sen.

Verkkokeskustelusta jää pysyvä jälki
Houkuttelu oman nimen käyttöön verkkomaailmassa asettaa kirjoittajan alttiiksi riskeille, joiden laajuutta hän ei edes arvaa. Se johtuu tiedonkeruun ja analysoinnin käytännöistä sekä tietojen ennakoimattomista käyttötarkoituksista, joiden piiriin kirjoittaja väistämättä joutuu verkkoympäristössä.

Omalla nimellä kirjoitetut mielipiteet ovat verkossa vapaata riistaa. Tietoja käyttäjistä voi kerätä kuka tahansa. Niitä myös kerätään viranomaisten, palvelujen tarjoajien ja tiedonkeruuyritysten toimesta laajemmassa mittakaavassa kuin koskaan ennen. Tiedonkeruuyrityksillä on jo tietokannoissa miljardien ihmisten tiedot.

Tietojen vaikutukset voivat tulla vastaan erilaisissa henkilöä arvioivissa tilanteissa, kuten työpaikan, asunnon, luottokortin tai lainan haussa. Tietojen perusteella tehdään erilaisia valintoja, rajauksia, suosituksia, tulkintoja ja arvioita. Myös mielipiteistä voidaan olla kiinnostuneita, sillä näkemyseroilla saattaa olla merkitystä.

Miksi anonymiteetti olisi purettava?
Henkilöön liittyvien tietojen käyttö verkossa tapahtuu siis kokonaan uudenlaisessa ympäristössä kuin yleisönosastokirjoittelu painetussa sanassa. Identiteetin tunnistus antaa yleisavaimen kaikkeen käyttäjää koskevaan tietoon tiedonkerääjille. Nimellä tehdyllä google-haulla pääsee kuitenkin kuka tahansa kiinni halutun henkilön viestintähistoriaan.

Henkilöön liittyvän tiedonhaun helppous ja tietovarastojen laajuus ja pysyvyys altistavat henkilön yhä suuremmille riskeille. Tietosuojaa ja anonymiteettia tarvittaisiin siis yhä enemmän, ei vähemmän.

Kansalaisen oikeusturvaan liittyvänä teemana pitäisikin mieluummin kysyä, miksi hänen tulisi luovuttaa tiedot verkkokeskusteluistaan, sijainnistaan, liikkumisestaan, puheluistaan, kulutus- ja käyttäytymistottumuksistaan ja julkisten palvelujen asioinnistaan tuntemattomiin käsiin? Miksi niiden omistajan tunnistusta pitäisi vielä tarkentaa liittämällä näihin tietoihin nimi, yksilöivä tunnus, valokuva, sormenjälki ja DNA-tiedot? Tiedonkeruun tulevaisuus verkossa on juuri tämän suuntainen – sen tunnustavat jopa tiedonkeruuyritykset.

Alastomuus ei tee ihmistä rehelliseksi
Julkinen alastomuus ei tee ihmistä rehellisemmäksi, vaan haavoittuvammaksi. Anonyymiteetin purkaminen toisi vakavia riskejä kansalaisille. Looginen askel väärinkäytöksiin olisi väärän nimen käyttö tai identiteettivarkaus. Viestien väärinkäyttö mihin tahansa haluttuun tarkoitukseen olisi myös tavattoman helppoa.

Lapset ja nuoret ovat muita riskialttiimpia väärinkäytöksille. Nettielämän jälkipyykki voi tulla heille vastaan vasta vuosien päästä. Digitodayn viime vuotisessa kirjoituksessa annettiin ymmärtää, että esimerkiksi valokuva "pyllytatuoinnista" voisi viedä hakijalta työpaikan. Moniko Facebookissa tai IRC-galleriassa kirjoitteleva nuori ajattelee tulevaisuuttaan julkistaessaan omalla nimellään kuviaan ja tekstejään?

Anonyymiyden hävittäminen kulkee käsi kädessä valvonnan mahdollistamisen kanssa. Valvontayhteiskuntakehityksen tyypillisenä vaikutuksena puolestaan on se, että se hyydyttää julkisen keskustelun. Verkossa kirjoittaja joutuu ajattelemaan tarkkaan viestintänsä seurauksia. Valvonnalla terästetty pakkojulkisuus ei välttämättä tuotakaan rehellistä ja tasokasta keskustelua, vaan suosiollisiin valheisiin kätkeytymistä ja hiljaisuutta.

- Päivikki Karhula

tiistai 22. heinäkuuta 2008

Nousu- ja laskukauden kirjastoelämää antiikin Roomassa

Äkkiseltään luulisi, että idea perustaa kirjasto kauppakeskuksen yhteyteen Kirjasto Omenan ja Sellon kirjaston tapaan olisi suhteellisen tuore. Näin ei kuitenkaan ole. Jo antiikin Roomassa kirjastot rakennettiin ihmis- ja tavaravirtojen kohtauspaikoille.


Aivan keskellä Roomaa, Piazza Venezialta Colosseumille johtavan Via dei Fori Imperialin varrella kohoaa keisari Trajanukselle vuonna 113 jKr. pystytetty jättiläismäinen pylväs. Alueella tehdään arkeologisia kaivauksia, mutta matkalaiset voivat tarkastella pylvästä ja sen ympäristöä ohi kulkevalta tieltä. Vaihtoehtoisesti he voivat nousta liikenteen melua pakoon Vittorio Emanuelen muistomerkin terassille katselemaan maisemaa – ihan ilmaiseksi.

Ainoastaan raunioita on jäljellä ja osa rakennusten jäänteistä on maan uumenissa, mutta ajanlaskumme toisella vuosisadalla paikalle rakennettiin keisari Trajanuksen forum, johon liitettiin basilika, julkinen kirjasto ja temppeli. Rooma oli kasvanut oman aikansa suurkaupungiksi, vilkkaaksi kauppapaikaksi sekä kulttuuri- ja viihdekeskukseksi, jossa kauppa koko ajan kasvoi ja tietämys sekä lukutaito lisääntyivät. Keisarit halusivat näkyvyyttä kaikilla kehittyvillä alueilla, minkä vuoksi myös kirjastot ja niiden tarjoamat palvelut muodostuivat osaksi keisarillista propagandaa viisauden ja sivistyksen symboleina.

Julkinen kirjasto monitoimikeskuksen osana

Monumentaalinen Trajanuksen kirjasto muodostui kahdesta identtisestä rakennuksesta, joiden väliin pystytettiin pylväs keisarin voitokkaiden sotaretkien kunniaksi. Kirjasto oli välittömässä yhteydessä basilikaan, valtavaan julkiseen rakennukseen, jossa järjestettiin oikeudenkäyntejä ja muita virallisia toimituksia, kuten julkisten velkojen mitätöintejä ja orjien vapauttamisia. Todennäköisesti rakennuksessa toimi myös valtakunnallinen arkisto. Temppeli täydensi rakennuskokonaisuuden ja lisäsi logistisia etuja kansalaisille. Eivätkä keisarin suurisuuntaiset rakennusprojektit loppuneet vielä tähän, vaan jatkuivat muualla emäkaupungissa samoin kuin ympäri laajaa valtakuntaa. Trajanus rakennutti heti uuden forumin vieressä olevaan rinteeseen monikerroksiset kauppahallit, maailman ensimmäisen kauppakeskuksen. Niiden rauniot ovat hämmästyttävää nähtävää.

Forumkokonaisuus rakennettiin kalleimmista materiaaleista, valkoisesta marmorista, egyptiläisestä graniitista ja muista tuontimateriaaleista, ja koristeltiin niin näyttävästi, että se oli suorastaan häikäisevä. Kirjaston tilat näyttivät enemmän veistosgallerialta kuin kirjallisuuden ja tietoaineiston säilytyspaikalta. Lähtökohtana niiden suunnittelussa olikin luoda kohtaamispaikka (älyllistä) keskustelua ja kirjallisuuden lukutilaisuuksia varten. Nämä kaikille avoimet tilaisuudet, joissa kirjoja luettiin ääneen, olivat suosittuja, koska lukutaidottomuus oli yleistä. Tieto uusista teoksista kiiri nopeasti suusta suuhun.

Kokoelmien ryöstäminen ja aivotuonti synnyttivät kirjaston

Vain rikkaimmat pystyivät hankkimaan kirjoja (papyrusrullia) niiden kalleuden takia, ja yksityiskirjastot olivat statussymboleita omistajilleen. Keisarilliset kirjastot perustettiin ryöstösaaliina tuotujen kokoelmien pohjalta ja niitä täydennettiin lahjoituksin ja ostoin. Kirjastoilla oli myös merkittävä rooli uusien kirjakopioiden tuottajina ja ne toimivat yhteistyössä ja verkottuneina kirjakauppiaiden ja oppineiden kanssa. Kirjastonhoitajat ja kirjoja kopioivat kirjurit olivat pääasiassa kokoelmien mukana tuotuja oppineita ulkomaalaisia, jotka olivat roomalaisten orjia. Nämä työpaikat olivat kuitenkin haluttuja, sillä ammattikuntaa arvostettiin; aivotuonnista ja -kierrosta oli instituutiolle huomattavaa hyötyä.

Kirjaston rakennusten tiedetään säilyneen 400-luvulle asti, mutta sen toiminnot hiipuivat jo aiemmin. Samalla hiipui myös keisarikultti. Yleinen roomalaisen elämänmuodon rappeutuminen ja kulttuuritason taantuminen vaikuttivat myös intellektuaalisen elämän heikkenemiseen. Koska kirjaston yleinen houkuttelevuus ei pysynyt ennallaan, sen kokoelmat siirrettiin keisarilliseen julkiseen kylpylään palvelemaan laajempaa yleisöä. Lukusalissa saattoi pistäytyä kylpemisen, urheilun ja pelien pelaamisen lomassa.

Eija Kajava

Lisälukemista antiikin kirjastoista ja kirjastohistoriasta

Casson, Lionel (2001). Libraries in the Ancient World (ks. saatavuus Selmassa).

Lerner, Fred (1998). The Story of Libraries from the Invention of Writing to the Computer Age .

Wright, Alex (2007). Glut: Mastering Information through the ages (ks. saatavuus Selmassa.

William A. Johnsonin laatima antiikin kirjastohistorian bibliografia.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2008

Totta vai tarua?

Jos lukee ensin kirjan ja katsoo sen jälkeen kirjasta tehdyn elokuvan, kirjasta jää aina parempi elämys

Totta – vaikka ei ehkä ihan aina. Viimeisin oma kokemukseni koskee Leijapoika-elokuvaa. Khaled Hosseinin kirja, jonka luin pari vuotta sitten, oli vaikuttava. Mutta kyllä myös elokuvan pojat esittivät osansa koskettavasti. Liekö totta kuitenkin se, että se versio, jonka nauttii ensin, on parempi? Kerran juotua viinipulloa ei voi toistamiseen tyhjentää…


Lapsena koettu lukuelämys voi osoittautua pilvilinnaksi, jos tuolloin luetun kirjan lukee uudelleen

Totta. Pari kertaa olen siihen sortunut ja jäänyt ihmettelemään, mikä ihme kirjassa oli aikoinaan niin ainutlaatuista. Ehkä ei kuitenkaan pidä tällaisia vertailuja edes tehdä. Lapsen maailma on niin erilainen. Aikuista viehättävät erilaiset ja eritasoiset asiat. Myös kirjan kieltä ja tapaa kirjoittaa arvostelee aikuisena aivan toisenlaisin kriteerein. Lapsuuden lukuelämyksien uusimisyritykset taitaa kuitenkin kannattaa jättää sikseen: pettymyksen riski on liian suuri.

Elokuvasta tai tv-sarjasta ei pitäisi tehdä uutta versiota

Totta ja tarua – varmaan löytyy sekä hyviä että huonoja saavutuksia. En kuitenkaan millään saa mieleeni ainakaan etukäteen mahtumaan, että Mennyt maailma -tv-sarjasta voisi kukaan tällä maapallolla tehdä toista yhtä loistavaa versiota.

Elokuvan musiikiksi valittu menestysbiisi kuluu ajan myötä

Totta. Kun elokuvan hittimelodia soi taukoamatta, siihen yleensä kyllästyy. Jos aiemmin jatkuvasti soineen melodian kuulee pitkän tauon jälkeen, biisi yhdistyy kuulijan mielessä vain elokuvaan ja musiikki kuulostaa lattealta.

Kirja pitää lukea aina loppuun asti, jos sen on aloittanut

Tarua. Miksi ihmeessä pitäisi lukea väkisin jotain, josta ei pidä? Maailma on täynnä kirjoja. Eikä niitä hyviäkään ehdi elämänsä aikana lukea. Kirjan paksuudesta riippuen sivuille 50-80 voi ponnistella, mutta sen jälkeen voi lopettaa ja siirtyä uuteen. Kohtuus se pitää olla vapaa-ajan vaivannäössäkin.

Kun katselee loistavaksi muistamansa TV-sarjan pitkän tauon jälkeen, se ei olekaan enää hyvä

Totta ja tarua. Viime aikoina olen ihmetellyt, mikä niin nauratti Vuoroin vieraissa -sarjassa, kun sitä 1980-luvulla seurasin. Se oli niin tuoretta ja jaksoin nauraa sarjan kommelluksille. Nyt kun olen katsonut sarjaa uusintana, eipä enää paljon naurata. Samoin kävi Tsaarin kuriirille. Kyllä se aikoinaan oli jännä ja seikkailurikas, mutta uusinnoissa viehätti enää musiikki… Mutta Mennyt maailma -sarja on kyllä edelleen loistava. Aito kulta ei haalistu ajan myötä.


Kristiina Hakala

perjantai 11. heinäkuuta 2008

Maailmanrauha, ilmastonmuutos ja tiedon organisointi

Alex Wrightin erinomainen artikkeli informaatiotutkimuksen yhtenä esi-isänä tunnetusta belgialaisesta Paul Otlet'n (1868-1944) elämäntyöstä ilmestyi The New York Timesissa taannoisen kesälomani aikana. Artikkelia lukiessa muistui mieleeni, että Jyrki Ilva oli viime vuoden elokuussa kirjoittanut Otlet'n informaatioarkkitehtuurillisista visioista Digitaalinen kirjasto -blogiin luonnehtien häntä laaja-alaiseksi visionääriksi, idealistiksi ja rauhanaktivistiksi.



Mundaneum

Kirjastoalalla Otlet ja tämän työtoveri, Nobelin rauhanpalkinnolla vuonna 1913 vastaanottanut Henry La Fontaine (1854-1943) tunnetaan mm. UDK-luokitusjärjestelmän ja aikanaan edistyksellisen korttiluetteloteknologian kehittäjinä. Heidän tavoitteenaan oli myös luoda Mundaneumiksi kutsuttu maailmanluettelo kaikesta julkaistusta aineistosta, kirjoista yhtä lailla kuin valokuvista, pamfleteista ja pienpainatteistakin. Mundaneum kattoi parhaimmillaan 12 miljoonaa indeksikorttia ja se toimi kansainvälisenä tietopalvelukeskuksena. Lopulta Mundaunemin toiminta kuitenkin hiipui päättyäkseen kokonaan natsien valtaannousun myötä 1940. Kohtalon ironiaa on, että eläväksi rauhanmonumentiksi tarkoitettuun Mundaneum-rakennukseen perustettiin kolmannen valtakunnan militaristispropagandistista taidetta esittelevä näyttely. Nyttemmin belgialaisessa Monsin pikkukaupungissa sijaitsevaan Mundaneum toimii museona, joka viettää parhaillaan toimintansa kymmenvuotisjuhlavuotta.

Otlet ennakoi tietokoneiden ja -verkkojen aikakautta jo 1930-luvulla poikkeuksellisen terävänäköisesti. Mundaneum-projektin perimmäinen mahdottomuus sai Otlet'n tajuamaan oman aikansa paperiin sidottujen teknologioiden rajat. Hän alkoi unelmoida tulevaisuuden luettelosta tai verkosta, joka integroisi saumattomasti paitsi tekstiä, myös ääntä, valokuvaa ja videota. Otlet'n visio "globaalista sähköteleskooppien verkostosta" muistuttaa Alex Wrightin mukaan nykyistä webbiä, mutta on joiltakin osin jopa sitä kehittyneempi. Otlet oli edellä aikaansa oivaltaessaan verkkoyhteisöjen potentiaalin informaation organisoijina ja laadun arvioijina. "Sähköteleskooppien verkoston" kannattaman maailmanluettelon sisältö oli Otlet'n visiossa yhteisöllinen luomus.

Otlet'n sähköisessä maailmanluettelossa keskeisellä sijalla ovat symboliset linkit, jotka on tarkoitettu asioiden, ideoiden ja dokumenttien välisten yhteyksien osoittamiseen. Nämä linkit muistuttavat toimintaperiaatteeltaan tuntemiamme hyperlinkkejä, mutta "tyhmien" web-linkkien sijaan Otlet'n kaavailemat linkit sisälsivät myös merkityksen. Esimerkiksi linkit saattoivat osoittaa dokumenttien välisiä suhteita: ovatko dokumentit A ja B samaa vai eri mieltä jonkin asian suhteen. Otlet halusi hahmottaa dokumenteissa ja niiden välillä ilmenevää tiedon muodostuksellista keskustelua ja asetti kunnianhimoiseksi tavoitteeksi eräänlaisen tiedollisen maiseman kartografian . Maailmanluettelon käyttäjän tulisi voida ymmärtää dokumenttien välisiä suhteita ja hänen tulisi voida saada luettelon välityksellä sellaistakin dokumentin tiedollista asemaa kuvaavaa kontekstitietoa, joka ei itse dokumentista ilmene.

Kollaboratorio

Otlet'n ja La Fontainen tavoite oli päästä maailmanrauhaan globaalia informaation välitystä, informaation organisointia ja rationaalista viestintää kehittämällä. MIT:n kollektiiviälyn tutkimuskeskuksen nykyinen päämäärä ei ole vähemmän merkittävä: tavoitteena on rakentaa kollaboratorio, joka auttaisi ihmiskuntaa selviämään ilmastonmuutoksesta tai vähintäänkin hallitsemaan sen seurauksia.

Kollaboratoriot (collaboratories) ovat web-pohjaisia yhteisöllisen tiedon luonnin ympäristöjä, joihin rakennettujen kontribuutiomekanismien avulla yhteistyöosapuolien asiantuntemuksen sekä muiden resurssien jakaminen käy mahdollisimman vaivattomasti. William Wulf keksi yhdistää sanat collaboration (yhteistyö) ja laboratory (laboratorio) vuonna 1989 toimiessaan yhdysvaltalaisen National Science Foundationin johtajana. Wulfin mukaan kollaboratorio on ”tutkimuskeskus ilman seiniä”. Kyseessä on esteettömän yhteistyön areena, joka mahdollistaa tutkimustuloksien, hypoteesien sekä muiden tietoaihioiden sujuvan työstämisen. Jotta sujuvaan toimintaan päästään, kollaboratorioiden on tuettava maailmanlaajuista hajautettua vuorovaikutusta kollegoiden välillä sekä tutkimusdatan, dokumentaation ja tietokoneresurssien jakamista. Lisäksi kollaboratorioiden tulee Wulfin mukaan toimia väylänä virtuaalikirjastojen sisältämään informaatioon.

Kollaboratoriot olivat alun perin vain luonnontieteilijöiden käytössä, mutta nyttemmin ne ovat levinneet myös ihmistieteilijöiden yhteistyöalustoiksi. Myös erilaisia oppimisympäristöjä on alettu kutsua kollaboratorioiksi.

MIT:n prototyyppiasteella oleva ilmastonmuutoskollaboratorio on tarkoitettu kaikkien käyttöön Wikipedian ja Digg.com -palvelun tapaan. Tarkoitus on rakentaa kehittynyt web-pohjainen ympäristö, jonka toiminnassa on piirteitä Mundaneumista. Ilmastonmuutoskollaboratoriossa web-yhteisö paitsi käy keskustelua kasvihuoneilmiöstä ja sen seurauksista, myös kollektiivisesti jäsentää ja organisoi keskustelun rakennetta. Symbolisia linkityksiä ja argumentaation rakenteistamista hyödyntämällä pyritään torjumaan tyypillisissä verkkokeskustelussa ilmenevää epäjärjestyksellisyyttä ja redundanssia (samojen näkemysten ja argumenttien toistumista eri muodoissa).

Keskustelun visualisointi auttaa sen seuraamista ja analysointia: mitkä ovat keskeiset ongelmat tai aiheet, voidaanko ongelmat hajottaa osaongelmiksi, millaisia ratkaisuvaihtoehtoja ongelmille voidaan esittää ja löytyykö ratkaisuvaihtoehdoille myötä- ja/tai vastaevidenssiä. Parhaita argumentteja ja ideoita voidaan nostaa kollaboratoriossa esille myös erilaisia yhteisöllisiä reittaus- ja äänestysmekanismeja hyödyntämällä. MIT:n tarkoitus on rakentaa ilmastonmuutoskollaboratorion yhteyteen myös kehittynyt simulointiympäristö, jonka avulla voidaan tarkastella esitettyjen ratkaisujen ympäristöllisiä seurauksia pidemmällä aikavälillä.

Nykywebbiä kehittyneempiä tiedon luonnin, organisoinnin ja välityksen ympäristöjä kehitetään, jotta argumenttien, dokumenttien ja evidenssien sekamelskasta päästäisiin jäsentyneempään keskusteluun ja jotta ihmiskuntaa riivaavat ongelmat saataisiin hallintaan. Global Sensemaking -yhteisön visio on tässä suhteessa erityisen kunnianhimoinen: ilkeät ongelmat on saatava kuriin.

Jeff Conklin havainnollistaa keskustelun rakenteistamisen hyötyjä oheisella videolla:



MIT:n kehitysasteella olevan kollaboratorion toimintaperiaatteet käyvät esille seuraavasta:


Find more videos like this on Global Sensemaking


Ohessa Simon Buckingham Shum esittelee kiinnostavasti vielä yhtä Otlet'n 1930-luvun visiota muistuttavaa sovelluskokonaisuutta: tieteellisten keskustelujen jäsentämiseen ja mallintamiseen tarkoitettuja ClaiMaker ja Claimfinder -työkaluja.


Find more videos like this on Global Sensemaking



Kimmo Tuominen