Henkisen vaurauden varanto?

Verkkopalveluja kuvaavat metaforat konkretisoivat tai hämärtävät asioita. Metaforilla on kyky ohjailla ajatteluamme. Ellemme ole tarkkoja, ne voivat kidnapata järkeilykykymme.

Jyrki Nummen tuore selvitysraportti on otsikoitu "Kirjallisuuspankki: suomalaisen kaunokirjallisuuden digitaalinen kirjasto". Raportti on kiinnostava ja tärkeä: Nummen mukaan Suomeen tarvitaan tekijänoikeusvapaan kaunokirjallisuuden digitaalinen kokoelma, jota voidaan hyödyntää tutkimuksessa, opetuksessa ja kansansivistystyössä.

Raportin otsikossa verkkopalvelu rinnastetaan ensin pankkiin ja alaotsikossa myös kirjastoon. Kirjallisuudentutkijana Nummi on perillä sanojen voimasta, joten otsikon terminologiset ratkaisut lienevät harkittuja.



"Kirjallisuuspankki" on ytimekäs sana, joka yhdistelee muodikkaasti kulttuuria ja bisnestä. Pankkimetaforan herättämät mielikuvat eivät kuitenkaan ole pelkästään miellyttäviä. Pankkien verkkopalveluilta tulisi edellyttää kaikkein suurinta luotettavuutta, mutta viime aikoina ne ovat pätkineet pahasti.

"Pankki" ei enää assosioidu pelkästään turvalliseen rahasäilöön tai isälliseen pankinjohtajaan. Nykyään pankit tekevät bisnestä ja markkinoivat itseään aggressiivisesti. Asiakkaatkaan eivät ole jääneet toimettomiksi muuttuneessa tilanteessa, kuten tiedämme. Pankkiuskollisuus hiipuu. Hintatietoisimmat kilpailuttavat pankkipalvelunsa säännöllisesti.

Kun ennen vanhaan puhuttiin "tietopankeista", myös sanan jälkiosalla oli toisenlaista auktoriteettia kuin nykyään. Viime vuosina olemme oppineet, että pankitkin voivat vaihtaa nimeä ja omistajaa sekä tehdä konkursseja. Kasvonsa menettäneet pankit eivät piru vie ole enää edes kotimaisia!

Mitä pankkimetafora oikein tavoittelee? Pankissa vauraus on säilössä. Se kasvaa korkoa, mutta ei ole aktiivikäytössä.

Kirjallisuuspankin vertaaminen veri- tai spermapankkiin tuntuu kaukaa haetulta.

Dynamiikkaa vai pölyä?

Jos Nummen selvitysraportin otsikon pankkivertausta ei voida pitää onnistuneena, millaisia mielikuvia herättää sana "kirjasto"?

"Pölyisiä", vastaisi varmaan joku. Selvitysmies Mikko Leistin laatimassa keskustakirjastoraportissa on mielenkiintoinen SWOT-nelikenttä, jossa kirjastopalvelujen heikkouksiksi nähdään mm. markkinointi-innon puute, muutoshitaus sekä yleinen "vaisu mielikuva".

Ehkä Nummi tavoitteleekin pankin ja kirjaston rinnastamisella sellaista dynaamista vaikutelmaa, jota sana "digitaalinen kirjasto" ei yksinään herätä. Tällöin "kirjallisuuspankista" puhuminen olisi ennen kaikkea markkinointiterminologiaa, jolla pyritään vakuuttamaan potentiaalisia rahoittajatahoja siitä, ettei verkkoon rakennu pölyistä kotimaisen kirjallisuuden varastoa.

Pankki vai kirjasto?

"Digitaalinen kirjasto" on sanana vähintään yhtä mielenkiintoinen kuin "kirjallisuuspankki".

Tällä hetkellä "digitaalinen kirjasto" tuo mieleen laaja-alaisia kulttuuriperintöhankkeita. Kongressin kirjasto rakentaa World Digital Library -palvelua ja on saanut mukaansa arvovaltaisia kirjastoja ainakin arabimaista, Venäjältä ja Brasiliasta sekä Googlen, Applen ja Intelin kaltaisia yrityskumppaneita. EU kaavailee ranskalaisten aloitteesta Eurooppalaista digitaalista kirjastoa Europeanaa. Suomessa on alkukeväästä käynnistynyt Kansallinen digitaalinen kirjasto, opetusministeriön koordinoima hanke, jonka lopputuotokset ilmeisesti sisällytetään Europeanaan joskus vastaisuudessa.

Käyttäjän kannalta tällaiset digitaaliset kirjastot ovat maailmanlaajuisen, eurooppalaisen ja kotimaisen kulttuuriperinnön tarjottimia. Verkkopalveluiden nimissä esiintyy sana "kirjasto" ja näiden verkkopalveluiden tuottajina on reaalimaailman kirjastoja, museoita ja arkistoja.

Missä määrin "digitaaliset kirjastot" ovat kirjastoja siten kuin me perinteisesti olemme termin käsittäneet? Rinnastaisiko Pihtiputaan mummo Europeanan ja oman paikalliskirjastonsa toisiinsa?

Perheyhtäläisyyksiä?

Ludvig Wittgensteinin kehittelemää perheyhtäläisyyden käsitettä soveltaen voimme todeta, että kunnankirjastolla ja Kansallisella digitaalisella kirjastolla on yhteneviä piirteitä. Toisaalta niillä on myös merkittäviä eroja esimerkiksi palvelumuotojen ja asiakaskunnan suhteen.

Termien merkitykset muuttuvat ajan myötä. Kiinnostava esimerkki "kirjaston" käytön ja merkitysalueen laajenemisesta löytyy suomenkielisestä Wikipediasta: "kirjasto" voidaan tulkita myös tietoteknisesti.

Tietokoneohjelmoijat hyödyntävät ohjelmakirjastoja ohjelmoidessaan. He kutsuvat näistä "kirjastoista" tiettyjä rutiineja tai funktioita omaan ohjelmaansa toteuttamaan jotakin tehtävää tietyllä tavalla.

Onko ohjelmakoodia sisältävä "kirjasto" myös digitaalinen kirjasto? Aineisto on ainakin digitaalista. Monet ohjelmarutiinit ovat kehittyneet vähitellen, yrityksen ja erehdyksen kautta, useiden ohjelmoijien työn tuloksena. Ohjelmakirjastot ovat ohjelmoijien kulttuuriperintöä. Ne voidaan nähdä myös ohjelmakoodia sisältävien digitaalisten tekstien kokoelmina (tekstikokoelmat ovat kieltä – tässä tapauksessa ohjelmointikieltä).

Onko digitaalinen kirjasto merkitykseltään lähempänä ohjelmakirjastoa kuin vaikkapa tavanomaista pienehköä kunnankirjastoa?

Minusta ei ole. Kyllä digitaalinen kirjasto ja fyysinen kirjasto ovat keskenään perheyhtäläisempiä.

Digitaaliset kirjastot toiminta- ja tutkimusympäristöinä

Nummen selvityksen ansiona pidän sitä, että hänen kaavailemansa digitaalinen kirjasto on paitsi kulttuuriperinnön tarjotin, myös toiminta- ja tutkimusympäristö. Samalla tavoin kuin Leisti visioi monenlaista aktiviteettia Keskustakirjastolle, myös Nummi toivoo, että Kirjallisuuspankki itse asiassa toimisi mahdollisimman epäpankkimaisesti. Digitoitua aineistoa ei säilötä vastaisuuden varalle, vaan se otetaan aktiivikäyttöön. Kirjallisuuspankin tulee antaa käyttäjälle mahdollisuus virtuaalisen tutkimusympäristön rakentamiseen. Tämä ympäristö koostuu "kirjoista, aikakauslehdistä, erilaisista dokumenteista (myös ääni- ja kuvamateriaalista) sekä teknisistä apuneuvoista (käsikirjat, sanakirjat, konkordanssit, tutkimuskirjallisuus)".

Kirjastolle, myös digitaaliselle, on ominaista, että sen tarjoamassa (virtuaali-)tilassa toimitaan aktiivisesti. Tähän viittaa myös kolmas viime aikoina läpikäymäni selvitys, jossa esitetään entistä integroivampia toimintamalleja Turun korkeakoulujen kirjasto- ja tietopalveluiden kehittämiseksi. Selvitysmies Jussi Nuorteva tähdentää, että "[t]utkimuksen kansainväliselle tiedonhallinnalle on ominaista entistä voimakkaampi verkottuminen, yhteisten standardien kehittäminen aineistojen hallintaan sekä tutkimuksen tarvitseman ja tuottaman kirjallisuuden ja tietoaineiston ja tutkimusdatan käyttö samassa käyttöympäristössä, usein tutkijan omalla tietokoneella".

Digitaalisten kirjastojen tulee olla opiskelu- ja tutkimustyötä tekevien ihmisten laboratorioita, paikkoja, joissa toimitaan, ei pelkästään ohjelmakirjastojen kaltaisia informaatiovarantoja. Toivoa sopii, että tämä näkökohta otetaan huomioon paitsi Kirjallisuuspankissa, myös Kansallista digitaalista kirjastoa rakennettaessa.

Vaisuja kirjastopalveluja ei enää kukaan kaipaa.

Kimmo Tuominen

Lisätietoja

Heineman, Laila (2007). Mikä on digitaalinen kirjasto?

Leisti, Mikko (2008). Keskustakirjasto: Metropolin sykkivä sydän.

Nummi, Jyrki (2008). Kirjallisuuspankki: suomalaisen kaunokirjallisuuden digitaalinen kirjasto.

Nuorteva, Jussi (2008) Turun korkeakoulujen kirjasto- ja tietopalveluiden kehittäminen.