Osallistuin puolen päivän turvallisuuskoulutukseen, jossa esiintyi entinen poliisi. Hän kertoi kiinnittäneensä huomiota nuorisossamme erääseen piirteeseen: he eivät katso silmiin.
- Mistä arvelette sen johtuvan, hän kysyi yleisöltään.
Kiersin mielessäni periluterilaista vastausta. Eihän nyt ainakaan poliisia voi silmiin katsoa, sen verran syyllinen on jokainen. Jos ei muusta, niin vaikka naapurin omenoiden vohkimisesta.
Vastaus oli toinen. Turvallisuuskouluttajan mukaan nuoret eivät katso silmiin, koska koko ajan katsovat muualle: matkapuhelimeen, tietokoneeseen, musiikkisoittimiin.
Ujoille suomalaisille laitteet ovat suoneet armahtavan vapautuksen, kännykkää voi aina näpelöidä junassa tai jonossa. Ei tarvitse katsoa ketään, ei tarvitse kohdata muita. Kotona vanhemmat tuijottavat laitteita ja lapset omiaan. Televisiomainoksessa mies lähettää vaimolleen sähköpostia, vaikka he ovat saman katon alla.
Julkisten palveluiden tuottajat istuvat vastaanottopisteissään laitteiden keskellä. Kirjastoissa virkailijoilla on tiedonhakuun tarvittavat tietokoneet edessään. Asiakkaan huomioiminen vaikeutuu, jos virkailija istuu runsaiden kalusteiden takana tai erillisissä tiloissa. Häly hankaloittaa myös asiakkaan kohtaamista.
Piilevä tai hiljainen tieto välittyy meille aistien ja kokemusten välityksellä. Katseen ja havaintojen avulla saamme monenlaista informaatiota. Kokenut virkailija osaa johdatella asiakkaansa tiedon luo. Joskus käy niinkin, että asiakas ei kirjastoon tullessaan tiennyt, mitä varsinaisesti etsi. Keskusteltuaan virkailijan kanssa asiakas tuntee tiedontarpeensa täsmentyneen ja tietonsa lisääntyneen.
Pelkän koneen avulla emme rakenna parempaa palvelua emmekä parempaa yhteiskuntaa. Vaikka verkostoituminen tapahtuukin yhä useammin ja nopeammin virtuaaliverkossa, tarvitsemme yhä oikeaa ihmistä oikeaan aikaan, oikeassa paikassa.
Jokainen meistä haluaa tulla nähdyksi. Kirjastoissa nostetaan katse koneelta, katsotaan ihmistä ja kuullaan häntä - tänäkin päivänä.
Tiina Koskinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti