Äänioikeus ja luokkajako kavensivat kansanedustajien valtaa
Eurooppalaisten poliittisten puolueiden sisäinen vallanjako on askarruttanut tutkijoita aina 1800-luvun viimeiseltä neljännekseltä lähtien. Alalla elävän yleistyksen mukaan tuolloin siihen saakka autonomisesti toimineiden kansanedustajaryhmien rinnalle alkoi nousta parlamenttien ulkopuolella toimivia organisaatioita, joiden tehtävänä oli houkutella äänioikeuden laajentumisen myötä huimasti kasvanutta äänestäjäkuntaa. Kun yhteiskunnallinen vallanjako alkoi aseman ja varallisuuden sijaan määräytyä vaalikannatuksen perusteella, vaalikoneiston johtajat voimaantuivat ja ryhtyivät vaatimaan sananvaltaa myös siinä, mitä puolueen edustajat tekivät parlamentissa, jonne vaalikoneistot olivat heidät nostaneet.
Toinen yleistys kertoo, että samoihin aikoihin sosialismin vahvistumisen myötävaikutuksella politisoitunut luokkajako ja sen tapa korostaa yhteisyyttä aiheutti sen, että edustajan avoin mandaatti, kyky itsenäiseen harkintaan, alkoi hiljalleen korvautua imperatiivisella mandaatilla, edustajan velvollisuudella noudattaa puolueen yhteistä linjaa. Yhteisten asioiden hoito, mitä eliittidemokratian aikainen keskusteluun ja "jaettuun tilannekuvaan" perustuva toiminta suurimmassa määrin oli, alkoi korvautua ryhmäkohtaisten intressien korostamisella. Hiljalleen syntyi puoluedemokratiaksi kutsuttu poliittinen järjestys, missä yhteiskunnallista luokkajakoa heijastaneet puolueet omivat demokraattisen päätösvallan itselleen.
Uusi puoluemalli yleistyi ja demokratisoi puolueet
1800-luvun puolueet, mikäli niitä ylipäänsä voidaan puolueiksi kutsua, olivat lähinnä samanmielisten herrojen epämuodollisia klubeja. Puoluedemokratia synnytti 1900-luvun taitteessa uuden puoluemallin, niin kutsutun joukkopuolueen (mass party), joka tiiviin ja aktiivisesti vaalien välilläkin ylläpidetyn järjestöverkoston avulla pyrki poliittisesti organisoimaan koko yhteiskuntaluokan. Globaalisti malli yhdistettiin poliittiseen vasemmistoon.
Suomessa sitä edusti aluksi etenkin vuonna 1899 Suomen Työväenpuolueen nimellä syntynyt, Forssassa 1903 nimensä Suomen Sosialidemokraattiseksi Puolueeksi vaihtanut ryhmä. Eduskuntauudistuksen vuonna 1906 puolue omasi lähes 1000 paikallisosaston verkoston ja 80 000 jäsentä. Ainakin ihanteiden tasolla puolue omaksui toimintakulttuurin, jossa sen kansanedustajista tuli ikään kuin puolueen työntekijöitä, joiden pääasiallisena tavoitteena oli edistää jäsenkuntaa edustavien puolue-elinten määrittelemiä tavoitteita. Eduskuntaryhmästä tuli puolueen parlamentissa toimiva "käsi".
Tehokkaana vaalikoneena pidetty joukkopuoluemalli herätti mielenkiintoa muissakin piireissä. Sotien jälkeen Suomessa levittäytyivät niin SKDL kuin Maalaisliittokin ja 1950-luvun taitteessa Kokoomuskin kehitti jäsenpainotteisia toimintamalleja. Vaikka puolueiden sisäiset toimintatavat edelleen poikkesivat - porvarillisten puolueiden eduskuntaryhmät ovat perinteisesti nauttineet isommasta roolista - puolueiden keskusorganisaatiot vahvistuivat kautta linjan vuosisadan puolivälin jälkeen, kun puolueiden asema virallistettiin ja vankistettiin lailla. Puolueille alettiin myöntää valtiollista tukea, jonka seurauksena puoluetoimistot kasvoivat räjähdysmäisesti ja muuttuivat poliittisen suunnittelun tukikohdiksi. 1960- ja 1970-luvun Suomessa poliittisten miniarmeijoiden mittelöä leimasi selkeä luokkaeriytyminen. Elettiin yhä puoluedemokratian aikaa.
 |
| Kuva: Osvald Hedenström / Eduskunta |
Perinteisten jakojen purkautuminen vahvisti eduskuntaryhmiä
1980-luvulle tultaessa maailma puolueiden ympärillä alkoi kuitenkin muuttua. Yleinen äänestysaktiivisuus oli lähtenyt laskuun jo aiemmin ja nyt perässä seurasivat puolueiden jäsenmäärät. Tulo- ja koulutustason kasvaessa puoluepaitojen väri alkoi haalistua. Kekkosen vaihtuessa Koivistoon käynnistyi muitakin puolueiden toimintaympäristöä radikaalisti muokanneita kehityskulkuja.
Alkoi ensinnäkin asteittainen vallansiirto varsin itsenäiseltä presidentiltä eduskunnan luottamuksesta elävälle hallitukselle. Joukkotiedotus avautui kilpailulle ja media muutti toimintatapaansa kohti kärjekkäämpää, nopeampaa ja viihteellisempää tyyliä. Kansainvälinen kauppa vapautui ja pian alkoi käydä myös ilmi, että suuri ja mahtava Neuvostoliitto ei välttämättä ollutkaan niin suuri ja mahtava. Sen kaatuessa 1990-luvun alussa Suomesta tuli vain parissa vuodessa Euroopan unionin täysjäsen. Varsin nopeassa aikataulussa Suomi päätyi osaksi monimutkaista globaalia taloudellis-poliittista järjestelmää.
Kehitys vaikutti puolueiden sisäiseen elämään. Eduskuntaryhmien rooli alkoi jälleen vahvistua. Jo 1980-luvun lopulla puoluetoimistot alkoivat pienentyä samalla kun eduskuntaryhmien kansliat jatkoivat kasvuaan. Kansanedustajien valtaa kasvatti myös avustajajärjestelmän vakiintuminen vuosituhannen taitteessa. Yleisesti ottaen eduskunnan henkilöstöresurssit vahvistuivat huomattavasti 1970-luvun tasosta.
Eduskuntaryhmien vahvistuminen näkyy myös siinä, että puolueet allokoivat johtopaikkansa yhä useammin juuri kansanedustajalle. Myös puolueiden sisäiset päätöksentekotavat ovat enenevässä määrin korostaneet ryhmien mukanaoloa. Esimerkiksi Euroopan unionia koskettavat asiat, jotka muodostavat ison osan eduskunnan työtaakasta, kulkevat pääsääntöisesti vain ryhmien eivätkä puoluetoimistojen ja puolueiden päättävien elimien kautta. Politiikanteon painopiste on siirtynyt eduskuntaan.
Puoluedemokratiasta yleisödemokratiaan: paluu 1800-luvulle?
Nopeaa julkisuutta korostavaa poliittista järjestystä on kutsuttu yleisödemokratiaksi. Kiinteitä blokkeja ja toimintatapoja korostavasta puoluedemokratiasta se eroaa siinä, että puoluekoneistojen sijaan esiin nousevat juuri julkisessa poliittisessa virassa toimivat henkilöt.
Politiikankin suhteen yleisödemokratia on joustavampi: tiukoista, toisistaan selvästi poikkeavista ohjelmista siirrytään kohti nopeaa reagointia, jonka yhä useammin synnyttää joku poliittisen koneiston ulkopuolelta tuleva, yleisesti ongelmaksi koettu ärsyke.
Tietyllä tapaa edustuksellinen demokratia on kiertänyt kehää ja palannut 1800-luvun lopun tilanteeseen: kansanedustajien rooli on taas vahvempi ja agendalla olevat asiat luonteeltaan yleisempiä. Erona tietenkin on, että nykyisin päättävään asemaan voi päätyä muutkin kuin iäkkäät ja vauraat miehet. Ryhmät ovat myös sisäisesti yhtenäisempiä. On jännittävää seurata, miten eri aikakausien ominaisuuksia yhdistävä toimintamalli suoriutuu uuden ajan ongelmista. Mitkä toimintamallit hioutuvat pois, mitkä säilyvät.
18.9. julkaistu Poliittinen valta Suomessa -teos analysoi sitä, miten suomalaisten poliittisten instituutioiden sisäinen ja välinen vallanjako muuttui, kun Suomi siirtyi puoluedemokratian ajasta yleisödemokratian aikaan. Puolueiden muutos on vain osa tarinaa.
Vesa Koskimaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti