Yhteisöllistä, liian (vähän) yhteisöllistä?

Erään Kirjasto 2.0 -luentoni kuulija pysäytti minut väittäessään, ettei verkossa voi olla yhteisöä tai yhteisöllisyyttä, minkä vuoksi ei myöskään voida puhua "yhteisöllisistä ohjelmistoista". Tämä näkemys on jäänyt askarruttamaan minua.



Puhuessani ja kirjoittaessani olen itse niputtanut monia Web 2.0 -tyyppisiä palveluita yhteen kutsumalla niitä huolettomasti milloin yhteisöllisiksi ohjelmistoiksi, yhteisöpalveluiksi tai yhteisöllisiä komponentteja sisältäviksi palveluiksi. Teen näin, sillä kaipaan kattokäsitettä, joka kuvaisi välittömästi sen, mistä useimmissa 2.0-palveluissa on kyse.

Samantyyppinen tarve on tuntunut olevan myös "social software" -termin popularisoijana kunnostautuneella verkkoguru Clay Shirkyllä. "Social software" nousi yleisempään tietoisuuteen, kun Shirky organisoi sosiaalisia tai yhteisöllisiä ohjelmistoja tutkivien ja kehittävien avainhenkilöiden huippukokouksen marraskuussa 2002. Shirky on kertonut halunneensa luoda sateenvarjokäsitteen, jonka merkityskenttä kattaisi kaikki mahdolliset ryhmävuorovaikutusta synnyttävät ja tukevat ohjelmistot.

Itselleni Kirjasto 2.0 ja Web 2.0 ovat koodisanoja. Ne viittaavat verkkoympäristön muuttumiseen eläväksi ja vuorovaikutukselliseksi kokonaisuudeksi, mutta kummallakaan termillä ei ole samaa kuvauksellista voimaa kuin puheella yhteisöpalveluista, sosiaalisista ohjelmistoista tai sosiaalisesta mediasta. Esimerkiksi "yhteisöpalvelu" kertoo kuulijalleen heti, minkä tyyppisestä palvelusta on kyse, kun taas erilaiset 2.0 -ilmaisut synnyttävät asiaan vihkiytymättömissä hämmennystä pikemminkin kuin konkreettisia mielikuvia. Jonkun olen jopa kuullut sanovan, ettei Web 2.0 tai Kirjasto 2.0 tarkoita mitään.

Ymmärrän 2.0 -slangin leimaamisen teknologiaintoiluksi, mutta pragmaattisena luonteena pitäisin kuitenkin kumpaakin koodisanaa edelleen käytössä, sillä asiantuntijalle "web 2.0" ja "library 2.0" toimivat hyvinä hakutermeinä ja vaikkapa RSS-seurantaa helpottavina ilmaisuina (esim. "library 2.0" noutaa usein kiinnostavaa aineistoa, kun virittää sen RSS-syötettä tuottavaksi hakutermiksi Googlen Blog Searchiin). Wittgensteinilaisittain ilmaistuna: 2.0-termeillä on edelleen tärkeä rooli verkkoympäristön muutosta koskevassa kielipelissä ja elämänmuodossa. Tieteellisiäkin 2.0-määritelmiä lienee vastaisuudessa luvassa, sillä Åbo Akademin informaatiotutkijat ovat vastikään saaneet Suomen akatemialta rahoitusta Library 2.0 -tutkimushankkeeseen.

Verkkoyhteisöllisyyden mahdollisuutta epäillyt kuulijani tuntui olevan samoilla linjoilla kuin Leena Eräsaari, yhteisösosiaalityön professori Tampereen yliopistosta. Eräsaari oli taannoin Hesarin Vieraskynä-palstalla huolissaan siitä, että ketään ei saisi jättää yksin nettiin. (Tämä erinomainen kirjoitus löytyy myös Eräsaaren blogista.)

Eräsaari ei eksplisiittisesti huomioi verkon yhteisöllistä potentiaalia. Olenko yksin netissä käyttäessäni sen välityksellä yhteisöpalveluja tai sosiaalista mediaa, chattaillessani ja mesettäessäni tai vaikka keskustellessani amerikkalaisten kirjastonhoitajien kanssa Second Lifessa? Jos jotakin sosiaalista ohjelmistoa käyttää ryhmä ihmisiä, joka ei koskaan fyysisesti tapaa toisiaan, mutta ryhmän jäsenet kokevat ohjelmistoa käyttäen yhteisöllisyyden tunnetta ja tekevät kiinteää yhteistyötä, emmekö tällöin voi puhua virtuaaliyhteisöistä? Jos ihmiset uskovat olevansa osa yhteisöä, he omalla arkipäivätoiminnallaan tuottavat yhteisön olemassa olevaksi. Näin ainakin nationalismia tutkiva Benedict Anderson todistelee kirjassaan Kuvitellut yhteisöt (ks. saatavuus Selmassa).

Chattaillessa ja mesettäessäni olen vähintäänkin sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, mutta täytyy myöntää, että Second Lifessa tunnen joskus olevani osa globaalia kirjastoalan salaseuraa, joka ei kenties ole yhtä pahamaineinen kuin Al Qaida tai Opus Dei, mutta kuitenkin omalla tavallaan kummallinen. Toisaalta en juuri koe yhteisöllisyyttä käyttäessäni del.icio.us-linkkienhallintaa tai lukiessani Wikipediaa tai muiden laatimia kirja-arvosteluja Amazonista. Kirjoittaessani parhaillaan tätä viestiä en myöskään oikein kykene hahmottamaan itseäni osaksi valtavaa blogistaniaa tai blogiyhteisöä. Huomaan, että toisaalla ei myöskään Facebookia nähdä sosiaalisena tai yhteisöllisenä mediana.

Eräsaaren mukaan yhteisön olemassaolon edellytyksiä on kaksi: tarvitaan ensinnäkin ihmisryhmä, joka kokee yhteisöllisyyttä sekä konkreettinen fyysinen paikka, jossa yhteisön jäsenet kohtaavat toisensa. Verkkoyhteisöstä puhuttaessa Eräsaaren näkemys johdattaa filosofiseen kysymykseen siitä, kuinka fyysinen ja virtuaalinen nivoutuvat toisiinsa jo nyt ja kuinka virtuaalisuus tulee vaikuttamaan kehollisen läsnäolon kokemukseen vastaisuudessa. Haptisten kosketusteknologioiden kehitys, rutiinileikkauksia kirurgin ohjauksella suorittavat robottikädet, kalifornialaista mikroskooppia etäkäyttävät suomalaiskemistit, virtuaalihansikkaat ja -kypärät, Matrix-elokuvat, kyberpunk-kirjallisuus, videoneuvotteluteknologiat ja jopa Wii-peliohjain sekä tanssimattopelit viittaavat siihen suuntaan, että tulevaisuuden netissä olemme kehollisinakin olentoina entistä enemmän läsnä. Näyttää varmalta, että yhteisökäsityksemme muuttuu, sillä paikallisuuden ja kehollisuuden kokemukset mullistuvat teknologisen ja yhteiskunnallisen kehitysprosessin tuloksena lähivuosikymmeninä.

Vaikka pidän Eräsaaren yhteisömääritelmää turhan tiukkana, jaan kuitenkin hänen huolensa siitä, että yksilö voi netissä hakeutua vääränlaisiin yhteisöihin tai piireihin, umpioituneisiin ja ilmatiiviisiin klikkeihin, jotka kierrättävät keskuudessaan yksipuolista informaatiota – juoruja, hataria uskomuksia ja valheita, joiden pohjalta muodostuu vinksahtaneita, yhteiskunnallisesti vaarallisia tai muuten vain kieroutuneita maailmankatsomuksia. Vieraantuminen fyysistä yhteisöistä ja uppoutuminen seurusteluun netin etäkontaktien kanssa voi olla haitallista, kuten olemme kuluneen syksynkin aikana joutuneet huomaamaan: Jokelan ampumatapaus on jälleen yksi osoitus siitä, että kaikki nettiyhteisöt eivät ole ylösrakentavia tai edes tervehenkisiä.

Kvanttifyysikot, vapaaehtoistyöntekijät ja moraalifilosofit yhtä lailla kuin uusnatsit ja terroristitkin voivat hyödyntää verkkoa ja rakentaa omia yhteisöjään erilaisten sosiaalisten medioiden välityksellä. Kuppikuntia, kaiken maailman koplia ja koplaajia sekä manipuloijia ja manipuloituja riittää valitettavasti sekä fyysisessä että virtuaalisessa maailmassa.

Sosiaalisesta mediasta ja yhteisösovelluksista on voitava edelleen puhua, vaikka kaikki sosiaaliset ohjelmistot eivät olekaan yhteisöllisiä Eräsaaren tarkoittamassa vanhanaikaisen arvosidonnaisessa mielessä.

Eräsaaren kuvaaman yhteisöllisen sosiaalityön tavoin myös yhteisöllinen kirjastotyö edellyttää edelleen virtuaalisten palvelujen lisäksi fyysisiä palveluja ja fyysiseen paikkaan sidottujen yhteisöjen rakentumisen tukemista. Erityisen aktuellia fyysisyyden ja paikallisuuden tarve on lasten- ja nuortenkirjastotyössä sekä koulukirjastoissa. Itse olen miettinyt, että lapset ja nuoret tarvitsevat paikkaan sidottuja lähikirjastoja sekä satutunteja ja kirjavinkkausta psykofyysisesti läsnä olevan aikuisen seurassa juuri sen vuoksi, että monet heistä ovat erityisen sofistikoituneita yhteisöpalvelujen käyttäjiä.

Kaikki yhteisöt eivät ole yhtä intensiivisesti olemassa, vaan on olemassa löyhempiä ja kiinteämpiä yhteisöllisiä kokonaisuuksia. Näitä kokonaisuuksia voi muodostua sekä fyysisessä että virtuaalisessa todellisuudessa, vaikka vielä tätä nykyä useimmat meidän elämäämme nivoutuvat yhteisöt ovat sidoksissa johonkin määriteltyyn maantieteelliseen alueeseen, organisaatioon tai paikkaan.

Yhteisöllisyydellä ja yhteisöllisyydellä on siis eroa – vähintäänkin aste-ero.

Kimmo Tuominen