Parlamenttikirjasto

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Kun kupla puhkeaa: arvokonservatiivinen kritiikki


Mitä mieltä Suomessa saa olla : suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit / toimittaneet Timo Vihavainen, Marko Hamilo, Joonas Konstig. Helsinki : Minerva, 2015 (Juva : Bookwell).

Vaalien jälkeen mediassa on kuplinut. Vaalitulos on sekoittanut aatteellista peliasetelmaa ja kiistaa on syntynyt siitä, eletäänkö maassa kulttuurisesti ja aatteellisesti eriytyneissä todellisuuksissa vailla keskusteluyhteyttä ja ymmärrystä muiden näkemyksille. Onko Suomi jakautunut ja miten? Perinteinen oikeisto-vasemmisto-akseli ei enää näytä luontevalta aatteelliselta kehykseltä, vaan ehdokkaita on esitelty mediassakin konservatiivi-liberaali-näkökulmista.



Timo Vihavainen, Marko Hamilo ja Joonas Konstig ehtivät julkaista vaalituloksen jälkipohdintojen kannalta ajankohtaisen kirjan jo kuukautta aiemmin, jossa arvokonservatiivisuutta ja liberaaliutta punnitaan sanoja säästämättä. Vihavainen on tullut tunnetuksi suomettumisen tutkijana, Hamilo tiedetoimittajana ja Konstig on kirjailija. Vaikka kirjan artikkelit ovat melko voimallisen poleemisia, kirjoittajat näkevät vastakkainasettelun hajottavana ja esittävät tavoitteekseen etsiä yhteistä etua: "Olemme kirjoittaneet tämän kirjan, koska yhteiskunnallisen keskustelun polarisoituminen arvokonservatiivien ja arvoliberaalien väliseksi asemasodaksi ei mielestämme ole Suomen etu."

Usko, seksi ja maahanmuutto
Vihavainen, Hamilo ja Konstig tekevät järjestelmällistä arvoliberaaliuden ja arvokonservatiivisuuden vastakkainasettelun analyysia. Samalla kirjoittajat pohtivat uudella tavalla politisoituneiden teemojen käsittelyä, kuten maahanmuuttoa, seksuaalivähemmistöjä, uskontoa ja kansallista identiteettiä, ja niihin liittyvää julkista keskustelua sananvapauden ja arvokonservatiivisesta näkökulmasta. Koti, uskonto ja isänmaa ovat olleet perinteisesti konservatiivisten puolueiden sanastoa. Viime vuosikymmenen aikana ne ovat kuitenkin tulleet vaikeasti käsiteltäviksi aiheiksi, kun puheenaiheena ovat esimerkiksi maahanmuutto, seksuaalivähemmistöt ja päättäjän tai tieteentekijän arvopohja.

Kirja edustaa paitsi ajankohtaista myös melko tarkkanäköistä kritiikkiä arvokonservatiivisuuden puolustajilta. Vaikka kärki ei kohdistu yksilöityyn mediaan, puolueeseen tai henkilöön, kritiikki tulee hyvin ymmärretyksi. Osin kirjoittajien johdonmukaisuus tuottaa suorastaan piristäviä irtiottoja poliittiseen argumentointiin. Toisinaan analyysi uppoaa melkoiseen paatokseen. Esimerkiksi kulttuurimarxilaisuuden pitkähkö kritiikki alkaa eksyä jo melko etäiseksi selityksesi siihen, mistä arvoliberaalin mielikuvat ovat peräisin.

Mitä mieltä Suomessa saa olla?
Kirjoitukset tukevat peittelemättä arvokonservatiivisia näköaloja, mutta nostavat esiin myös monia aiheellisia kysymyksiä siitä, miten julkinen keskustelu on uusissa politisoituneissa kehyksissä usein kuin huomaamatta rajattu sopivaksi vain yhdelle tulkinnalle: vastakkaisia näkemyksiä ei kaivata ja voi olla hyviä syitä olla esittämättä niitä seurauksien pelossa. Kun suomettumisesta voidaan puhua avoimesti, on edelleen teemoja, joista on vaikeampaa aikaansaada moniäänistä keskustelua.

Samoin kyseenalaistetaan kiinnostus nostaa keskiöön keinotekoisia ja marginaalisia kysymyksiä samaan aikaan, kun käytännössä suomalaisittain voidaan kuitenkin nauttia hyvin laajasta perusoikeuksien suojasta. Ja vaikka sanomisen vapaus on nostettu otsikkoon, kirjoittajia se ei ole rajoittanut sanomansa suhteen; kirjan on julkaissut arvostettu kustantaja ja sen kritiikki on ollut armeliasta mediassa.

Paradigman muutos
Vihavaisen, Hamilon ja Konstigin näkemyksiin ei tarvitse yhtyä, mutta kirja heijastaa sellaisenaan poliittisen keskustelun tulkintoja, joita syväluodataan arvokonservatiivisesta näkökulmasta. Suomalaisessa keskustelussa sen eetos on harvinaisempi.

Kirjoittajien fokus on osuva myös yrityksenä ymmärtää, kyseenalaistaa ja uudelleenkonseptoida meneillään olevaa aatteellista murrosta omista lähtökohdistaan. Muutos on ehkä syvällisempi kuin vielä ymmärrämmekään ja vanhat poliittisen kentän käsitteet eivät pure siihen. "Yhteiskunnallista paradigmanmuutosta on vaikea tunnistaa...asiat jatkuvat useimmiten entiseen malliinsa, eikä todellista käännettä tunnista kuin ehkä vasta jälkikäteen...Kun Hegel sanoi, että Minervan pöllö lähtee lentoon vasta hämärän laskeutuessa, hän tarkoitti, että filosofia ymmärtää aikakauden tarkoituksen ja olemuksen vasta sen lähetessä loppuaan. Näin näyttäisi käyvän jälleen."

Päivikki Karhula

5 kommenttia:

anssi järvinen kirjoitti...

Entäs näin: http://blogit.image.fi/anzionmukaan/enemmisto-on-aina-vaarassa-pari-sanaa-enemmistokuplan-kavaluudesta/

Kirjaston blogi-toimitus kirjoitti...

Kirja ei oikeastaan puolusta enemmistön ääntä, vaan konservatiivisia arvoja siltä kannalta, mikä on näyttänyt tarkoituksenmukaiselta ja kestävältä yhteiskunnan kannalta pidemmällä tähtäimellä.

Enemmistön viisauteen nojaamisesta ja sen vaarallisuudesta ilman argumenttien ja sisällön tarkastelua olen samaa mieltä. Siinä on monia ongelmia. Valitettavasti hakukoneet ja verkkopalvelut perustavat suosituksiaan ja esille nostojaan pitkälle suosituimpien varaan. Sisältöjen laadusta ja paikkansapitävyydestähän se ei kerro mitään. - Päivikkik

Kirjaston blogi-toimitus kirjoitti...

Tarkennuksena vielä, kun demokratian lisäksi myös teknologia on alkanut toimia enemmistö ja suosituimmuusperiaatteella, siinä ovat nämä edellä mainitut ongelmat - suosio yksinään ei ehkä ole paras mahdollinen peruste sisällöllisten valintojen takeena. - Päivikkik

Anonyymi kirjoitti...

Missä vaiheessa toisinajattelusta tuli itseisarvo, niin että argumentin voittaa aina se, joka määrittelee itsensä toisinajattelijaksi? Tällä hetkellä yleisin konservatismin puolustus näyttää olevan se, että konservatiivilla on "erilainen mielipide", hän ajattelee toisin, ja tämä toisinajattelu antaa kapinallisuuden sädekehän kaikelle, mitä hän suustaan päästää.

Kirjassa esimerkiksi puolustetaan uskontoa syrjittynä mielipiteenä. Argumentti luhistuu heti, kun keskustelu siirretään tiedolliselle tasolle ja unohdetaan hetkeksi se "erilaisen mielipiteen" romantiikka. Onko uskonnoilla todisteita väitteidensä tueksi? Ei. Miksi uskontoa sitten puolustetaan? Koska elämme kulttuurissa, jossa evidenssivapaa mielipiteiden heittely ja tunteilu on suojeltu kritiikkiä vastaan ja jossa tiedollisin argumentein keskustelemista pidetään rienaavana.

Yleisenä vastauksena kirjan kirjoittajille sanoisin, että en ole kiinnostunut mielipiteistä, en teidän enkä muiden. Keskusteltaisiinko sen sijaan asioista, vai tutiseeko housunpuntti sellaisen vaatimuksen edessä, että mielipiteiden taustalla olevia todellisuuskäsityksiä pitää myös perustella tiedollisesti?

Anonyymi kirjoitti...

>>Onko uskonnoilla todisteita väitteidensä tueksi? Ei. Miksi uskontoa sitten puolustetaan?<<

Kyllä todisteita on mm.ilmestysten muodossa. Korkeampia voimia on todistettavasti olemassa ja se on ihan hyvä syy puolustaa terveitä uskonnollisia arvoja, totuutta ja rehellisyyttä.