Kultainen häkki ei tee hyvää

Hertta Niemi väitteli marraskuussa 2010 tohtoriksi Svenska Handelshögskolanissa. Hän tutki etnografisilla menetelmillä eduskunnan hallintokulttuuria vuosina 2006–2008. Väitöstiedotteiden jälkeen poikkeuksellisen kiinnostava tutkimus ei ole saanut palstatilaa mediassa. Eduskunnan käytävillä aiheesta kohistiin marraskuussa, minkä jälkeen vaalien lähestyminen on peittänyt muun alleen. Ehkä hiljaisuutta selittää myös se, että väitöskirja on kirjoitettu toisella kotimaisella, englanniksi.

Eduskunnan kanslian arvoiksi sovittiin hiljattain hyvä ammattitaito, avoimuus ja vuorovaikutus sekä oikeudenmukaisuus. Jos avoimuutta ja vuorovaikutusta tulee soveltaa käytäntöön myös suhteessa eduskunnan ulkopuoliseen todellisuuteen, Hertta Niemen väitöskirja ansaitsee kommentteja myös tutkitun instituution työntekijöiltä. Arvioin tutkimusta seuraavassa Eduskunnan kirjaston tutkijana, joka oli väitöskirjan ilmestyessä työskennellyt eduskunnan kanslian alaisuudessa puolisen vuotta – yhtä pitkään kuin Niemi väitöskirjansa aineistoa kerätessään.

Väitöskirja alkaa kunnioitusta herättävien kansallisten instituutioiden, Hietaniemen hautausmaan ja parlamentin rinnastuksella. Vakavammin otettava metafora, eduskunta "kultaisena häkkinä", seisoo tutkimuksen pääotsikossa: Managing in the "Golden Cage". An Ethnographic Study of Work, Management and Gender in Parliamentary Administration. Kielikuva kiteyttää eduskunnan sekä etuoikeutetuksi työpaikaksi, josta tunnetaan ylpeyttä, että laitostuneeksi kontrollin ja hierarkkisen vallankäytön tyyssijaksi.

Eduskunta ei ole tavanomainen työpaikka. Se koostuu parlamentaarista pätkätyötä äänestäjien suomalla mandaatilla tekevistä lainsäätäjistä sekä heidän poliittisista esikunnistaan. Eduskunnan kanslian alainen virkamieskunta, jonka tehtävänä kansanedustajien työn tukeminen, edustaa pysyvyyttä mutta omaa yhtä lailla hiljaista vaikutusvaltaa kansakunnan asioihin. Politiikan käänteitä eduskunnassa seurataan tarkkaan, mutta virkamieskunnan roolia vallankäytössä on tutkittu vähemmän. Niemi pyrkii tutkimuksellaan valottamaan vaiettua vallankäyttöä, lisäämään hallinnon läpinäkyvyyttä ja sen myötä demokratiaa. Mielestäni tutkimusaihe on tärkeä ja kohtuullisen hyvin perusteltu.


Väitöskirjan tutkimuskysymykset paikantavat kiinnostuksen kohteeksi ruohonjuuritason toimijoiden tuntemukset, joissa sukupuolella on merkitystä:

- millaista ei-poliittisen työntekijän työ eduskunnassa on?
- millaisia virallisia ja epävirallisia prosesseja ja suhteita työhön parlamentin ei-poliittisessa hallinnossa liittyy?

 
Tutkimuksen teoriaperusta ammentaa lähinnä hallinnon, johtamisen ja sukupuolen tutkimuksesta. Erityisen kiinnostavaksi tutkimuksen tekee etnologinen kenttämenetelmä, jolla tutkija on aineistonsa eduskunnasta hankkinut. Institutionaalinen etnologia perustuu omakohtaisiin havaintoihin, joita tutkija tekee arkisissa tilanteissa, käytävä- ja lounaskeskusteluissa, kokouksissa ja epävirallisemmissa kahviryhmissä. Mahdollisuus osallistuvaan havainnointiin avautui, kun tutkija palkattiin puoleksi vuodeksi eduskunnan kanslian henkilöstöhallinto- ja tasa-arvoselvitysten tekijäksi. Rooli organisaatioissa osallistujana ja tarkkailijana, samanaikaisesti sisä- ja ulkopuolisena oli kaikkea muuta kuin ongelmaton: "olen yksi työssä käytetyistä tutkimusvälineistä ja tässä mielessä osa metodologiaa".

Etnologian parhaiden perinteiden mukaan Hertta Niemi yritti alun alkaen pitää tutkimansa organisaation tunnistamattomana. Pyrkimys kariutui siinä vaiheessa, kun hänen laatimansa tasa-arvoselvitys paisui mediassa skandaaliksi seksuaalisesta häirinnästä eduskunnassa. Väitöskirjassa muutamat johtavat virkamiehet esiintyvät omilla nimillään mutta valtaosa peitenimillä kuten Muinonen tai Makkonen. Eduskunnan henkilökunta ja talon poliittiset toimittajat tietänevät kyllä melko tarkkaan, kuka kulloinkin on äänessä.

Tutkimuksen empiirinen osuus koostuu yksityiskohtaisesta prosessin kuvauksesta, jossa tutkija pääsee sisään eduskuntaan, tekee siellä havaintoja, suorittaa hänelle määrätyt työtehtävät ja poistuu organisaation palveluksesta kirjoittamaan väitöskirjaansa. Jokin menee kuitenkin vinoon eduskunnassa alusta alkaen. Puhemies ja eduskunnan kanslian johtavat virkamiehet suhtautuvat tutkimukseen periaatteessa myönteisesti, mutta asiat etenevät tahmeasti. Tutkija turhautuu istuessaan Eduskunnan kirjastossa tyhjän panttina ja kokee, että tietyt johtavat virkamiehet pyrkivät kontrolloimaan hänen aikeitaan. Osasyynä epäluuloon lienee eräässä tulokeskustelussa esitetty hätkähdyttävä kysymys: "oletko feministi?".

Tarinan muodossa etenevä kuvaus saa uuden käänteen, kun tutkija Niemi ryhtyy suunnittelemaan henkilöstöselvitysten toteutusta, saa työpisteen ja pääsee liikkumaan ja osallistumaan eduskunnan arkeen ja juhlaan. Hän osallistuu jopa kriisikokoukseen, jossa pyritään ratkomaan erään yksikön työilmapiirin ongelmia ulkopuolisen konsultin avustuksella. Edistymisestä huolimatta tutkija kokee itsensä sosiaalisissa tilanteissa ulkopuoliseksi, eikä hiljaista tietoa jaeta tutkijan kanssa. Johtopäätöksenä hän toteaa, että työntekijän kokemukset organisaatiossa riippuvat hänen asemastaan erilaisissa verkostoissa ja hierarkioissa eduskunnan sisällä. Tähän vaiheeseen liittyvät myös tutkijan tekemät johtavien virkamiesten haastattelut, jotka olivat tutkimusprosessin antoisimpia kokemuksia. Vähän ihmetyttää, miksi niitä on käytetty vain vähän väitöskirjan lähdeaineistona.

Henkilökohtaiset tuntemukset sisäänajovaiheesta on dokumentoitu tutkimuspäiväkirjaan, josta väitöskirjassa on pitkiä lainauksia. Tunnistan vieraantumisen tunteet mutta en oikein ymmärrä, miksi osallistuva havainnoija olettaa, että hänen pitäisi päästä niinkin pian sisäpiireihin ja oleellisen tiedon äärelle. Tutkija ei missään vaiheessa saavuta luotetun sisäpiiriläisen asemaa, joka etnologien on ansaittava saadakseen merkittävää tietoa tutkittavasta yhteisöstä. Ensimmäisenä tulee mieleen, että aineiston kokoamisen ajanjakso on yksinkertaisesti ollut liian lyhyt. Ehkä ulkopuoliseen tasa-arvoselvityksen laatijaan on suhtauduttu lähtökohtaisen epäluuloisesti, mikä ei kerro hyvää hallintokulttuurista. Tutkimuspäiväkirjan kielteissävyinen teksti antaa kyllä ymmärtää, että epäluulo on ollut molemminpuolista.

Tutkimusprosessin kolmas vaihe, jossa Niemi suorittaa työtehtävävään analyysit henkilöstöhallinnosta ja tasa-arvosta eduskunnan kansliassa, vaikuttaa tutkimuspäiväkirjankin mukaan sujuneen hyvin. Tutkimustulokset, jotka ehdittiin esitellä vain talon johtoportaalle, eivät yllätä: kansankunnan kaapin päällä seisoo keskisuuri suomalainen työorganisaatio tyypillisine ongelmineen. On työlleen omistautuneita, alaisiaan kannustavia johtajia mutta myös niitä, joiden mielestä henkilöstöhallinnon kehittäminen on ajanhukkaa. Vaikka osa naistyöntekijöistä on joutunut häirinnän kohteiksi, eduskunnan tasa-arvotilanne on yleisesti ottaen hyvä.

Eduskuntaa läpivalaiseva julkisuus osoitti arvaamattomuutensa tutkimusprosessin neljännessä vaiheessa, jossa tutkijan piti käsikirjoituksen mukaan poistua eduskunnasta kammioonsa analysoimaan tutkimusaineistoa. Hertta Niemen laatimat julkiset tutkimusraportit eivät herättäneet huomiota, ennen kuin hän antoi medioille muutaman haastattelun. Osa toimittajista halusi korostaa eduskunnan häirintätapauksia ja ohittaa tasa-arvotutkimuksen kokonaistulokset. Tämän havaittuaan Niemi kieltäytyi useista haastattelupyynnöistä, mikä ärsytti toimittajia. Skandaali riistäytyi käsistä, kun Helsingin Sanomissa julkaistu juttu väitti nimeltä mainittujen kansanedustajien syyllistyneen seksuaaliseen häirintään. Epäilys kansanedustajien nimien vuotamisesta jutun toimittajalle kohdistui automaattisesti tasa-arvoselvityksen laatijaan. Tutkimusprosessin päätösvaiheessa Niemi menetti joidenkin eduskunnan virkamiesten luottamuksen ja hänen tutkimusmetodinsa raporttien laatijana kyseenalaistettiin.

Lehdistökirjoittelu eduskunnan häirintäskandaalista referoidaan väitöskirjassa tarkkaan. Osa Helsingin Sanomien kohujutussa mainituista kansanedustajista nosti epäasiallisesta kohtelustaan syytteitä, joiden käsittely lienee alimmassa oikeusasteessa yhä kesken. Myrskyn silmässä ollut väitöskirjantekijä joutui suojelemaan itseään sekä julkisuudelta että joidenkin eduskunnan virkamiesten epäasiallisilta syytöksiltä. Kova julkisuus, jonka kohteena kansanedustajat ovat jatkuvasti, haittasi tutkijan suhdetta tutkimaansa yhteisöön. Tutkija päättelee kokemuksistaan, että julkisuuden paine ulottuu myös eduskunnan virkamieskuntaan. Mielestäni kokemukset eivät ole yleistettävissä: eduskuntatyössä median läsnäolo kannattaa pitää mielessä, mutta toimittajia ei todellakaan kiinnosta rivivirkamiesten harmaa arki.

Skandaali kuvaa hyvin median suhtautumista eduskuntaa, mutta tarkkaan ottaen sen käsittely ei edesauta väitöskirjan alkuperäisten tutkimuskysymysten ratkaisua. Tai toisin ilmaistuna, tutkimusprosessin kriisiytyessä avautui uusia kysymyksiä, jotka veivät tilaa varsinaisen aineiston analyysiltä. Niemi päättelee, että median reaktiot itse asiassa vahvistivat myyttiä eduskunnasta poikkeuksellisena työpaikkana, jolta edellytetään mallikelpoisuutta joka suhteessa – myyttiä, jota hän oli tullut eduskuntaan purkamaan.

Väitöskirjan johtopäätösluku jää aikaisempien havaintojen koosteeksi. Historiantutkijana en malta olla kyseenalaistamatta tutkimuksen keskeisen lähdeaineiston (oma tutkimuspäiväkirja ja sanomalehtiaineistot) ohuutta ja alttiutta subjektiivisiin tulkintoihin. Ehkä tutkijan pyrkimyksenä oli aineiston täydentäminen vielä kenttätyöjakson jälkeen, minkä eduskuntasuhteen kriisiytyminen sitten teki mahdottomaksi. Arvostan rohkeutta ja itsensä likoon laittamista, jolla Hertta Niemi on väitösprosessinsa toteuttanut, mutta samalla harmittelen sitä, että hän ei sittenkään päässyt aiheessaan riittävän syvälle. Osaltaan tutkija joutui syyttään kuohuttavien tapahtumien keskipisteeseen, mihin liittyneitä tuntemuksia väitöskirja kuvaa ansiokkaasti.

Minun kokemukseni työskentelystä tutkijana Eduskunnan kirjastossa ovat pääosin myönteisiä, mihin todennäköisesti vaikuttavat työsuhteen pysyvyys, työtehtävien sisältö ja kenties myös sukupuoli. Eduskunnan kanslian uunituoreisiin arvoihin palatakseni, oikeudenmukaisuus edellyttää, että työntekijöihin suhtaudutaan tasa-arvoisesti riippumatta työsuhteen kestosta, työn sisällöstä ja työntekijän sukupuolesta, mitä se tänä päivänä sitten tarkoittaakaan.


Joni Krekola

Väitöskirja sähköisessä muodossa: https://helda.helsinki.fi/handle/10227/724