Parlamenttikirjasto

perjantai 28. toukokuuta 2010

Tädit ja sedät

Täti. Setä. Nutturapäät, nörtit, homot ja sivarit. Siinä on stereotyyppisen kirjastotyöntekijän kuva. Hyssytteleviä vanhoja rouvia tai tiukkapipoisia keski-ikäisiä naisia. Kuulunko tähän joukkoon?

Kirjastoammatin valitsin osin siksi, että se on mielestäni ekologinen. Ja kirjaston käyttäjät tavallisesti arvostavat kirjastoa. Näin myös Eduskunnan kirjastossa. Käyttäjäkin voi tehdä valintansa tulla kirjaston asiakkaaksi ekologisista syistä. Ekonominenkaan syy ei ole paha.

Muistan lukeneeni 90-luvulla ruotsalaisesta kirjasto/kirjakauppa-yhdistelmästä: Samassa tilassa toimii kirjaston lisäksi kirjakauppa. Mitä?! Kaupallisuutta ja kapitalismia kirjastossa! Ainakin silloin nousi joillakin niskakarvat ajatuksesta pystyyn. Mutta itse toiminkin vähän ruotsalaismalliin. Huomaan kirjakaupassa kiinnostavan kirjan, mutta etsin sen käsiini kirjastosta. Toisinaan on käytävä ostamassa kirjastosta löytynyt herkku omaan hyllyyn. Todennäköisesti se meillä vanhan liiton biblioteekkareilla on yhteistä: kotona hyllyt notkuvat kirjoista.

Viikin infokeskus Koronassa oli viritelmä ruotsalaisesta kirjasto/kauppa-mallista. Saman katon alta löytyy sekä yleinen että tieteellinen kirjasto. Aiemmin Yliopiston kirjakauppa toimi samoissa tiloissa. Minulle tässä yhdistelmässä merkittävintä on ehkä se, että sinne ei ole liian pitkä matka kävellä.

Kirjastossa työskentelevät ovat kautta aikojen olleet tietynlaisen leiman alla, joka usein mediassa näkyy juuri nutturapäisinä vanhoina täteinä. Toisenlaista kirjaston nutturapää-stereotypiaa käytetään miesten mielikuvia kiihottamaan tarkoitetussa materiaalissa: silmälasit päässä jakkupukunainen tukka tiukasti kiinni. Tarkoitus ei ole, että tukka ja jakku pysyvät kiinni.

Tädistä vain on niin helppo vääntää vitsiä, mutta ammattikuvaa ei mielestäni ironialla nosteta. Mitä muuta kirjastossa edustamme kuin yleistä hyvää? Media-alaa vai osin sen vastapainoa; tietotekniikan edistyksellisiä soveltajia, vai menikö se vaihe jo ohi; kulttuurikentän osaa; yleisen sivistyksen puolustuslinnaketta; hyvinvointialan osaa tai koulutuksen ja opetuksen tukijalkaa; harrastusten ja vapaa-ajan yleistä ja yhteistä olohuonetta? Tiedonhankinnan ja hallinnan ammattilaisia? Tai kaikkea tätä? Vai ovatko vitsit jo vähissä?

Stereotypioihin törmäsin jo opiskeluaikana. En koskaan halunnut kaupalliselle alalle, ja mihin päädyin; kauppaopistoon opiskelemaan kirjastoalaa. Tuntui hullulta yhdistelmältä. Ja me myös jonkin verran erotuimme joukosta, pistimme silmään, kuka enemmän toinen vähemmän.

Vasta vähän aikaa kirjastoalalla työskennelleenä oli minulla ja kollegallani identiteettiongelma. Oltiin silloin nuorii ja nättei, ei tätejä yhtään. "Que pasa?" "Se pasa"*, että vain vähän meitä nuoremmat opiskelijat tulivat kirjastoomme tädittelemään.

Ammateissa, joissa tehdään asiakaspalvelutyötä, voi henkilöstökoulutus olla joskus kullan arvoista. Minulle tädittelyyn suhtautumista opetti lempeä kouluttaja Jukka Oresto, joka 90-luvulla juonsi Bon Appétit -ruokaohjelmaa televisiossa. Oreston sanat tuntuvat vieläkin kantavana voimana, vaikken edes muista milloin joku olisi minua nimittänyt kirjastotädiksi. Mutta tärkeää asiakaspalvelukoulutusta minusta saa juuri silloin, kun asioi itse siellä tiskin toisella puolella. On parasta yrittää unohtaa stereotypiat, ja muistaa niiden sijaan kultainen sääntö.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kultainen_sääntö

The Tädit
http://www.youtube.com/watch?v=Qrj3mmigT7c

* Tintti ja Picarot / Hergé ; s. 17
http://www.helmet.fi/record=b1840948~S9*fin


Raija Hietala

5 kommenttia:

Päivi Y-K kirjoitti...

Nuorella ja nätille, omaa identiteettiään vielä hakevalle, tädittely voi olla surkea kokemus. Onneksi aika aika auttaa siihenkin ongelmaan. :)

Jonkinlainen tuore kirjastolaisen imagotutkimus olisi hauska nähdä, onkohan sellaisia viime aikoina tehty? Vai olisikohan se vain veitsen kääntämistä haavassa?

Raija Hietala kirjoitti...

Hei Päivi Y-K!

Olet oikeassa, mukavalta tädittely ei tunnu, varsinkaan jatkuvasti toistuvana, eikä asiallistakaan ole.

Toisaalta oikeat ammattinimikkeet ovat asiakkaalle vieraita. Virkailija on minusta neutraali sekä asiakkaalle helppo. Mutta jos hierarkia on herkkä paikka työpaikan sisällä jollekin, ei varmaan kelpaa sekään.

Palveluneuvoja... huh huh!

Jos tuoretta imagotutkimusta ei ole tehty, niin ehkäpä joku nappaa ideastasi kiinni.

Mukavia, tädittömiä työpäiviä sinulle! Ja minulle ;^)

mace kirjoitti...

Meitä on moneksi. Muistan kun vuoden 2008 Kirjastovirkailijapäivien aikaan oli menossa suuri ja kiihkeä keskustelu otsikolla Kysy kirjastonhoitajalta -logo, jonka palvelun uusi, vastalanseerattu logo kirvoitti. Imago-asiaa sivuttiin päivilläkin, mutta ei se minusta välttämättä tyystin tuulesta temmattu mielikuva ole, vaikka näinä tässä tätivastaisessa keskustelussa sellaisen sanominen ei olekaan mikään kovin suosittu mielipide.

Aihe nousee jatkuvasti esiin Kirjasto-kaapelilla, esim. Imago uusiksi–palkka paremmaksi ja Kirjastolehdessäkin on toisinaan kirjoituksia siitä, jopa teemanumeroita aiheesta. Helle Kannilakin on kirjoittanut aiheesta kymmeniä vuosia sitten. Miksi asia on edelleen ajankohtainen? Mistä tässä tätikammossa oikein on kysymys?

Raija Hietala kirjoitti...

"Viaton" tädittely pitää sisällään melko voimakkaita arvolatauksia, vähättelyä ja epärelevanttia normittamista. Lisäksi se alleviivaa alan vinoa sukupuolirakennetta. Tarhatätejä lukuunottamatta juuri muissa ammateissa ei olla tätejä eikä setiä, mikä vielä lisää assosiaatiota alentuvasta lapsekkuudesta.

Me Päivi Y-K:n kanssa valmistuimme 90-luvun alussa alalle, ja olemme saaneet osamme tädittelystä. Itselläsi nuorukaisena ei välttämättä ole kokemusta sedättelystä, tädittelystä puhumattakaan.

Opiskeluaikana luokallani oli neljä nuorta miestä. Tuttavani kysyi: "Onks ne homoja?"

Anonyymi kirjoitti...

Onko "tädittely" vielä pahempaa kuin "tytöttely"? Marja