YLE Teemalta tuli vuodenvaihteen jälkeen suomalaisen punk-liikkeen varhaisvuosia käsittelevä dokumenttisarja Punklandia, jonka viimeisiä osia katsoin vasta äskettäin digiboksista.
Viime aikoina olen myös lukenut Andrew Keenin poleemista teosta "The cult of the amateur: how today's internet is killing our culture" (ks. saatavuus Selmassa). Lukukokemus ei ollut suoranaisesti järisyttävä. Punklandian herkistyttämänä pysähdyin kuitenkin Keenin teoksen viimeisillä sivuilla esitettyyn vetoomukseen, joka kuuluu seuraavasti:
”I believe that our real moral reponsibility is to protect mainstream media against the cult of the amateur. We need to reform rather than revolutionize an information and entertainment economy, that, over the last hundred years, has reinforced American values and has made our culture the envy of the world. Once dismantled, I fear this professionnal media […] can never again be put back together… Let’s not be remembered for replacing movies, music and books with YOU! […] That’s our moral obligation. It’s our debt to both the past and the future." (Keen 2007, s. 204-205.)
Puhe moraalisista vaatimuksista, pelosta, perinteisistä arvoista ja nykyisen maailmanjärjestyksen kukistumisesta on tunnusomaista kaikenlaiselle muutosvastarinnalle. Tämä käy ilmi Ari Turusen kirjasta "Ei onnistu!: jälkiviisasta vastustamisen historiaa" (ks. saatavuus Selmassa).
Punkkareita ja punk-liikettäkin arvosteltiin aikoinaan samanlaisin äänenpainoin, joita Keen teoksessaan tavoittelee. Nuorisoa haluttiin varjella nykyään jo klassikon aseman saavuttaneen mutta tuolloin räävittömänä pidetyn Sex Pistols -yhtyeen mieliä saastuttavalta vaikutukselta. "There is no future for you", Johnny Rotten lauloi kuulijoilleen – ja hänen kritiikkinsä kohteet pelkäsivät maailmanloppua. "Mitä enemmän nostatte kohua, sitä enemmän lapsenne rakastaa mua", uhosi hänen suomalainen kollegansa Martti Syrjä.
Keenin tekstin keskeinen vastakkainasettelu on ammattilaisen ja amatöörin välinen. Amatöörin pitää nöyrästi ihailla "sisällöntuottajien" suorituksia ja asettua vastaanottajan rooliin. Keeniä suorastaan kauhistuttaa se ajatus, että mediaesityksen katsojan/lukijan/kokijan tarvitsisi suhtautua vastaanottamaansa informaatioon kriittisesti:
”And when misinformation is spread, it is we the people who suffer the consequences […] And the irony in all this is that democratized media will eventually force us to become amateur critics and editors ourselves. With more and more of the information online unedited, unverified and unsubstantiated, we will have no choice but to read everything with a sceptical eye.” (Keen 2007, s. 46-47.)
Amatöörimediakriitikon ei siis kannattaisi olla kriitikko ollenkaan. Huolestuttava asenne, jos minulta kysytään. Parhaat media- ja informaatiolukutaitojen opettajat painottavat nykyään skeptisyyttä ja kriittisyyttä riippumatta siitä, onko tarkasteltava mediasisältö painettu vai digitaalinen.
Sekä punkin että webkakkosen takana oleva alkuperäisasenne on toisenlainen kuin Keenillä: amatööriys on kunniallista, auktoriteetteja voi haastaa, eikä rocklevyn tekoon vaadita pop-jazz -opiston käymistä. Kun osallistuu ja on rohkeasti mukana, taidot karttuvat vähitellen. Toisinkin voi siis menetellä, eikä mitään valmista reseptiä uuden luomiselle ole. Ilman rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta Hassisen konetta tai Lamaa ei olisi koskaan syntynyt.
Varhaiset punkkonsertit olivat eräänlaisia kollektiivisia performansseja, joissa esittäjät ja yleisö parhaimmillaan sulautuivat toisiinsa: lähettäjän ja vastaanottajan roolit menivät sekaisin. Sama toteutuu myös webkakkosessa, kuten tiedämme. Lukijasta voi nopeasti tulla kirjoittaja – ja päinvastoin. Kuka tahansa voi tehdä radio-ohjelmia tai ruveta tv-juontajaksi.
Punklandiadokumentin haastateltavat kertoivat, että Sex Pistols oli manageri Malcolm Maclarenin luomus, jolla tämä nettosi kiitettävästi. Punk kaupallistui nopeasti 1970-luvun loppupuolella. Pelle Miljoona pilkkasi lauluissaan muotipunkkareita, jotka kiinnittivät hakaneulan poskeen ja tekivät punk-paidan nuorisolehtien ohjeiden mukaisesti. Kaupallistumisen myöhäisempi äärimuoto on Punk Rock Aerobic -- pogoaminen ilmeisesti nostaa sykettä ainakin Bostonin kuntosaleilla.
Myös webkakkosessa amatöörien luova energia on kaupallistunut. Jotkut ovat tienanneet huikeita summia tuotteistamalla muiden tekemät hengenluomukset esimerkiksi ihmisten tirkistelyviettiin vetoaviksi verkkopalveluiksi. "Crowdsourcingissa" yritykset hyödyntävät verkkoyhteisöjä alihankkijoina ja tuotekehittelijöinä. Innovoinnin ulkoistaminen voi johtaa ikäviin tilanteisiin, joissa uuden tuotteen tai palvelun keksijöitä palkitaan korkeintaan symbolisesti, ja rahavirrat ohjautuvat muualle. Näin taisi käydä myös Sex Pistolsin tapauksessa.
Luova energia ja osallistumisen ideologia etsii kuitenkin jatkuvasti uusia ilmenemismuotoja. Kapina jatkuu. "Punk's not dead", julisti The Exploited jo vuonna 1981.
Kimmo Tuominen
7 kommenttia:
Erittäin hedelmällinen analogia punkin ja webkakkosen välillä. Hyvin haettu.
Punkin ja netin analogia on klassinen, mutta ihan osuva.
Kimmon kirjoitukseen on muuten kommentti täällä.
Ja mitä punkkiin tulee, niin Skitsystemin Enkelresa till rännstenen ja Grå värld/Svarta tankar ovat aika kovia ja Unhinged myös. Valitettavasti Ekkaiaa ei verkosta paljon löydy (jotain kuitenkin täältä), joten koko bändin olemassaolo nyt, historiassa tai tulevaisuudessa on aika kyseenalainen. "Url or doesn't exist".
Amatööri on asiantuntija joka rakastaa asiaansa. Ammattilainen on mahdollisesti asiantuntija joka jokatapauksessa saa rahaa asiastaan.
En ole vielä saanut käpäliini Keenin teosta, mutta veikkaanpa että minulta palaa proput teoksen aikana useampaan kertaan. Keenhän oli myös IJsbrand van Veelen The Truth According To Wikipedia -dokumentissa. Mies taitaa olla provomielessä liikkeellä, joka on kyllä ihan elävöittävää. Samaan hakulauseeseen kannattaa muuten yhdistää Keen ja Lessig.
Kiitos palautteesta, mace!
Noita mainitsemiasi bändejä en ole vielä kuunnellut.
Muistatko, missä punk-web2
-analogia on esitetty?
Olisi kiinnostava katsoa, mitä
aiheesta on aiemmin sanottu.
Kimmo
Valitettavasti joudun sikäli tuottamaan pettymyksen, ettei mieleeni (eli Googleen) nyt satu mitään, joka vastaisi kysymykseen "missä". Tai no meillä kotona, kun asiaa on kämppisten ja muiden ystävien kanssa eri tilanteissa puitu.
Yhteys on kuitenkin johdettavissa. Käsite web 2.0 pitää sisällään kaiken sen, mitä web tarkoitti 90-luvulla, toki hienostuneemmassa muodossa. Web on, ja on aina punkin tavoin ollut d.i.y. (i.t.e.=itse tehty elämä sanoo Erkki Pirtola), hajautettu, yhteisöllinen (kuka muistaa webringit ja guestbookit?), antiautoritaarinen, verkostomainen ja maailmanlaajuinen.
Internetin historia ja nykypäivä ovat täynnä punkeilta tuttuja ajatuksia sekä puheissa että teoissa. 90-luvun teknoutopiat ja -dystopiat ovat mielenkiintoisia, olennaiselta sisällöltään samaa kuin nykyäänkin. Nähdäkseni kehitys on edennyt, muttei muuttunut. Sodatkin ovat samat kuin silloin.
Me vanhukset voimme virkistää muistiamme vaikkapa täällä ja samassa osoitteessa nuoriso voi opiskella hieman webin historiaa. Vanhuuden kunniaksi kuuntelen tätä kirjoittaessani Dead Kennedysiä.
Netin syntyhistoriassa ilmeisesti myös hippiliikkeellä ja 60-luvun
hengellä on keskeinen sijansa, mikäli olen oikein ymmärtänyt.
Itseäni kiinnostaa osallistumisen ideologia ja sen ilmenemismuodot eri vuosikymmenillä. Näyttää siltä, että monien joukkoliikkeiden kehitys noudattaa samaa vaiheittaista kaavaa: 1) amatööriys/eliittikulttuurin haastaminen, 2) kritiikki/taivastelu/vastustus, 3) kaupallistuminen/valtavirtaistuminen.
On tosiaankin tässä 2.0-huumassa hyvä muistaa, että osallistumisen ideologia on sisäänrakennettu netin perustuksiin, eikä dialoginen ajattelutapa ole mikään viimeaikainen luomus kirjastoalallakaan. Kirjastojen dialogisista web-palveluista olen itse kirjoittanut vuonna 2000 sekä väitöskirjassani, joka ilmestyi vuonna 2001.
Käyttäjien osallistumiseen perustuvia digitaalisia kirjastoja ovat mm. Gary Marchionini ja Dianne Sonnenwald kehitelleet jo 90-luvulla.
Kimmo
Töissä sattui vastaan teos Chris Andersonin teos Pitkä häntä—Miksi tulevaisuudessa myydään vähemmän enempää. Asia, eli niinkutsuttu pitkän hännän teoria on tietenkin minulle entuudestaan tuttu ja olen mietiskellyt ja puhunut sen merkityksestä kirjastoille. Andersonin varsinainen teksti ei kuitenkaan ole aiemmin ollut tuttu joten nappasin teoksen mukaan.
Sivulla ja muutamalla muullakin 98 puhutaan punkista ja ajattelin tätä käymäämme keskustelua. Tässä siis Kimmolle ainakin jonkinlainen kirjallisuusviite web 2.0↔punk -analogiasta. Tämän kirjoitusvuosi on 2006.
Linkittelenpä tänne tänään puheena olleen Social Media is the new punk rock -videon.
Lähetä kommentti