Länsimainen sensuurikeskustelu on näyttänyt vuosi vuodelta tulevan monimutkaisemmaksi. Siihen sekoittuvat tyypillisesti vaihtelevat ainekset politiikkaa, uskontoa, taidetta ja sensaatiota. Sensuurin ongelmat ovat kuitenkin mediakohua syvempiä.
Oleellisesti erilaisessa tilanteessa eletään maissa, joissa sananvapauden rajoitukset koskettavat kansalaisia arkipäiväisemmin. Kun mielipide ilman sen laajempaa julkistamista alkaa rajoittaa esimerkiksi opiskelua, työntekoa, liikkumista ja viestintää, puhutaan vakavammista ongelmista.
Sensuurin näköaloja avaa mielenkiintoisella tavalla Shanti Kalathilin ja Taylor C: Boasin kirja Open networks, closed regimes. Kalathil ja Boas ovat tutkineet, miten Internetin käyttö on vaikuttanut sananvapauteen ns. suljetuissa maissa. Verkko ei välttämättä olekaan avautunut tiedon maailmaan länsimaiseen tapaan, vaan tiedonvälitykseen on voitu liittää erilaisia rajoituksia ja sen ohessa on voitu laajentaa tele- ja verkkoviestinnän seurantaa.
Tämänlaatuinen sensuuri on lisääntymässä ja parhaimmillaan siihen kytkeytyvät muut kehittyneen teknologian turvin kehitettävät valvonnan muodot. Joiltakin osin rajoitukset, ovat kohdistumassa myös julkiseen tiedon tuotantoon, kuten tieteen tekemiseen ja kirjastojen toimintaan.
Valitettavia esimerkkejä viime vuosilta löytyy sekä idästä että lännestä. Venäjällä suljettiin hiljattain Pietarin Eurooppalainen yliopisto. USA:ssa lakkautettiin muutamia vuosia sitten EPA:n (U. S. Environmental Protection Agency) laaja kirjastoverkosto. Molemmat tapaukset ovat herättäneet epäilyksiä myös tarkoituksellisesta sensuurista.
Viimeaikainen suomalainen verkkosensuurikeskustelu on luonteeltaan toisenlainen. Lapsipornosivustojen sensuurilla on pyritty puuttumaan senkaltaiseen toimintaan, joka on useimmissa sivistysvaltioissa määritelty rikokseksi. Sen rajoitukset eivät kosketa koko väestöä, eivät puutu kansalaisten arkeen ja työhön, eivätkä rajoita heidän normaalia elämäänsä.
Sensuurikäytännön ei voi katsoa loukkaavan muita kuin kyseisen materiaalin tuottajia ja niiden käyttäjiä - sekä niitä, joiden verkkomateriaali on syyttä joutunut sulkulistalle. Sisällön kannalta on vaikea nähdä tässä sellaista sananvapaudellista ongelmaa, jossa kyseistä aineistoa vaille jäänyttä osapuolta pitäisi lailla suojata.
On toinen asia, jos puhutaan rajoittamisen keinoista. Sisällöt ovat tietyssä mielessä toissijaisia, jos halutaan katsoa sitä, mitä itse menettelytavat voivat saada aikaan. Silloin tulee vastaan monia aiheellisia kysymyksiä.
Toimivatko rajoitukset? Estetäänkö niillä ongelmien syntymistä tai laajentumista? Epäilyksiä on esitetty siitä, että juuri verkon sulkulistat palvelevatkin rikollisia, sillä nehän kokoavat halutun aineiston.
Hyviinkin tarkoituksiin luoduilla verkon käyttöä rajoittavilla palveluilla ja käytännöillä voi siis olla kääntöpuoli. Palveluja tuottavat yritykset voivat tarjota samaa teknologiaa erilaisille asiakkaille erilaisiin tarkoituksiin. Baijerissa toteutettu pornosensuuri loi esimerkiksi aikanaan mallin myöhemmille verkon valvontakäytännöille. Tietoturvayritysten tiedetään tarjonneen sekä suojaussovelluksia että suojausten purkusovelluksia.
Kyse on myös eräänlaisesta sensuurin porttiteoriasta – yksi hyväksytty sensuurikäytäntö voisi avata ovet uudenlaisille sensuurin kohteille. Laajentuuko sensuuri myöhemmin muihin haitallisiksi katsottuihin asioihin? Onko sensuurille saatu yleinen hyväksyntä sellaisen rikoksen varjolla, jonka arkaluonteisuuden takia asiaan ei voida puuttua? Siirtyykö ns. hyvän asian kustannuksella saatu yleinen hyväksyntä rajoittamisen keinoille myöhemmin joihinkin muihin asioihin?
Ilmeistä kuitenkin on, että verkossa sananvapaus- ja sensuurikeskustelu on myös uudenlaisessa ympäristössä. Mediat ja sisällöt eivät ole enää sitä, mitä ne olivat ennen. Esimerkiksi pornon määrä on verkossa moninkertaistunut, mutta myös raaistunut. Verkkolevitys mahdollistaa laajan ja kansainvälisen jakelun, jonka sisällöt jäävät myös Suomessa elokuvasensuurin ulkopuolelle.
Olemme sisältöjen, niiden volyymin, toimintojen ja teknologian käyttöyhteyksien puolesta aiempaa monimutkaisemmassa ympäristössä. Teknisten rajoitusten yhteydet ja vaikutukset eivät kuitenkaan ole yksiselitteisen siunauksellisia. Se, mitä muita ja mahdollisesti haitallisia ratkaisuja ja toimintaperiaatteita niiden myötä on valittu, voi tulla ilmi vasta vuosien kuluttua.
Sensuurin kannalta huolestuttavia eivät niinkään ole kohua herättäneet kuvat tai kirjoitukset sellaisinaan. Ongelmallisempaa yhteiskunnan kannalta on se, mitä sensuurin välineisiin sisältyy. Ja mitä tapahtuu, jos teknologian edistyneemmillä muodoilla edelleen puututaan laajojen väestöryhmien arkeen ja työhön, viestintään, ihmissuhteisiin ja liikkumiseen.
Privacy Internationalin 2007 tekemän tutkimuksen mukaan viiden viime vuoden aikana verkon käytön rajoitukset ovat laajentuneet muutamasta maasta ainakin kahteentoista maahan. Kun käytännöt koskevat osin myös kirjastoja ja tieteen tekemistä, niin heikot signaalit eivät enteile hyvää.
- Päivikki Karhula
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti