Parlamenttikirjasto

keskiviikko 16. tammikuuta 2008

Eivätkö kirjastot kelpaa mediakasvattajiksi?

Euroopan komissio on julkaisut vastikään tiedonannon medialukutaidosta digitaalisessa ympäristössä. Tarkoitus on kehittää eurooppalaista toimintamallia sille, että eri maiden viranomaiset tukisivat ja vahvistaisivat kansalaisten medialukutaidon kehittymistä. Tiedonannon pohjana on koko EU:n kattava selvitys medialukutaidon nykytilasta sekä sitä edeltänyt julkinen kuuleminen. Suomen lisäksi muutama muukin eurooppalainen valtio näyttää myös raportoineen omista toimenpiteistään medialukutaidon eri osa-alueiden tutkimisen, kouluttamisen ja kehittämisen edellytysten parantamiseksi.



Viviane Reding, tietoyhteiskunnasta ja viestimistä vastaava komissaari, kiteyttää tiedonannon sisällön seuraavasti:

Digitaaliaikakaudella hyvä medialukutaito on aktiivisen kansalaisuuden perusedellytys. Pelkkä perinteinen luku- ja kirjoitustaito ei enää riitä tässä ajassa. Ihmisten on ymmärrettävä paremmin tehokkaan itseilmaisun merkitys ja osattava tulkita toisten sanomisia, erityisesti silloin, kun kyse on verkkopäiväkirjoista, hakukoneista tai mainonnasta. Kaikkien, niin ikääntyvien kuin nuorisonkin, täytyy kohdata tämä uusi digitaalinen maailma, jossa elämme. Tämän määränpään saavuttamisessa valistus ja tiedonsaanti ovat tärkeämpiä kuin lainsäädäntö.


Medialukutaitotiedonantoa ja muuta Euroopan komission tuottamaa materiaalia voi tarkastella myös kysymällä, ketkä ovat keskeisimmät toimijat medialukutaitojen tuottamisessa ja vahvistamisessa. Pinnallinen sanafrekvenssivertailu näyttää antavan vastaukseksi mediateollisuuden ja koululaitoksen.

Kirjastoalan edustajia ei näytä olevan komission perustamassa medialukutaidon asiantuntijaryhmässä. Komission järjestämään julkiseen kuulemiseen sentään on reagoinut mm. kirjastoalan lobbausjärjestö Eblida ja Saksan kirjastoseura. Kirjastoista medialukutaidon edistäjinä puhutaan ehkä eniten Suomen maaraportissa, jossa etenkin yleiset kirjastot pääsevät kohtuullisen hyvin esille.

Kirjastoalan näkymättömyys eurooppalaisissa medialukutaitopiireissä on hämmästyttävää erityisesti siksi, että verkkoviestintä on komission tiedonannossa niin keskeisesti esillä. Komission mukaan on mm. tarjottava käyttäjille välineitä verkkosisältöjen kriittiseen arviointiin sekä opetettava, kuinka "hakukoneet toimivat (esimerkiksi hakutuloksia järjestäessään)".

Tässä olisi kirjastoilla mahdollisuus olla yhteiskunnallisesti vaikuttava ja pitää itseään entistä paremmin esillä.

Uskoakseni informaatiotutkimuksellisen koulutuksen saaneella on paremmat tiedot vaikkapa hakukoneiden relevanssilajittelualgoritmien toimintaperiaatteista kuin keskivertokasvatustieteilijällä. Opettajaltakaan ei voi edellyttää asiantuntemusta kaikesta mahdollisesta, joten yhteistyö koulujen ja esimerkiksi kirjastoissa toimivien pedagogisten informaatikkojen kesken olisi toivottavaa tämän tyyppisissä opetussisällöissä. Todennäköisesti tällaista yhteistyötä jo tehdäänkin eri puolilla Suomea.

Kirjastoalalla julkaisumuotojen muuttuminen sekä uudenlaiset medialukutaitotarpeet on koettu hyvin kouriintuntuvalla tavalla. Yhteistyö ja kilpailusuhde media- ja hakukoneyrityksiin kulttuuriperintöä digitoitaessa on kirvoittanut kirjastoalan edustajilta myös kriittisiä puheenvuoroja. Ranskan kansalliskirjaston johtaja Jean-Noël Jeanneneyn pamfletti "Google and the myth of universal knowledge : a view from Europe" (ks. saatavuus Selmassa) osoittaa, kuinka suuressa määrin kirjastoissa on jouduttu paneutumaan mediakritiikkiin sekä kulttuuripoliittisiin verkkoviestintäkysymyksiin.

Kirjastoalalla on totuttu puhumaan informaatiolukutaidosta
ja kasvatustieteessä taas medialukutaidosta sekä mediakasvatuksesta. Voisiko kirjastojen näkymättömyys medialukutaitokeskustelussa selittyä typerällä terminologiakonfliktilla, kuten Glasgow Caledonian yliopiston "Information Literacy Skills Project" -hankkeen kuulemisvastaus näyttäisi antavan aihetta olettaa?

Vai onko tämän kaiken takana jokin syvällisempi juopa tai peräti salaliitto?


Kimmo Tuominen




1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Media - nykyisessä merkityksessään - on sen verran uusi asia, ettei ole vakiintuneita käsityksiä siitä, mitä pitäisi opettaa, kenen ja kenelle. Tarvitaan yhteistä kieltä ja selkeitä suunnitelmia.

Koulun ja kirjaston yhteistyö olisi tärkeää, mutta usein se tuppaa kaatumaan siihen samaan kuin kaikki muukin, mikä ei ole ihan pakollista: ns. kiireeseen.

Koulu on luontevin nuorison valistaja näissä asioissa, mutta kouluihin tarvittaisiin kirjastoja ja kirjasto-opettajia, joilla hienoimmillaan olisi informaatioalan koulutusta - ja näin myös luonteva linkitys yleiseen kirjastomaailmaan.

Kun eletään elinikäisen oppimisen yhteiskunnassa, olisi kummallista, ellei kirjasto olisi merkittävä tekijä medialukutaidon opastajana. Mediataidot kun saattavat olla hakusessa muillakin kuin kouluikäisillä...

Lisäksi kirjasto on sikäli mainiossa saumassa, että sinne tullessaan ihmisellä on usein akuutti tiedontarve ja hänen motivaationsa oppia on kova - koulussa on toisinaan toisin.

Näkisin siis, että kouluilla ja kirjastoilla on mediakasvatuksessa molemmilla riittävästi urakkaa. Kummallista vain, että kaikki on yhä niin vakiintumatonta ja epäselvää.

Usein myös kuvitellaan, että mediataidot jotenkin pätkähtävät nykylasten päähän ihan itsestään. Kouluista voin kertoa, että koulut eivät ole nykyään täynnä tietokoneita, oppilaat eivät ole luonnostaan tiedonhallinnan virtuooseja (eivät edes tiedonhaun), opettajat eivät aina osaa käyttää edes sähköpostejaan, verkkotulostimen käyttö voi olla käsittämätöntä sekä opettajille että oppilaille. Eli lisää tietoa ja taitoa tarvitaan jotakuinkin kaikkialla - varmaankin myös kirjastoissa.