Yksinäinen ja kolea iPod- tai lumekirjasto?

Alati kiihtyvä teknologinen kehitys, ihmisten uudenlaiset informaatiokäytännöt sekä mediatodellisuuden monimuotoistuminen muuttavat väistämättä myös kirjastokäsityksiä ja -tarpeita. Itseäni on viime aikoina askarruttanut parikin välähdystä siitä, millainen kirjastojen ja kirjakokoelmien tulevaisuus voisi olla.

Kattava e-kirjasto iPodissa tai aivosirussa?

OCLC:llä työskentelevä Lorcan Dempsey siteeraa blogissaan hämmästyttävää ennustusta siitä, kuinka iPod-tyyppisten laitteiden tallennuskapasiteetti tulevaisuudessa kehittyy:

• koko vuoden videot (8,760 tuntia) vuoteen 2012 mennessä (viiden vuoden päästä)


• kaikki koskaan luotu kaupallinen musiikki vuoteen 2015 mennessä (kahdeksan vuoden päästä)


• kaikki sisältö (kaikilla mahdollisilla medioilla) vuoteen 2020 mennessä (kolmentoista vuoden päästä)

Tämänpäiväisessä Hesarissa haastateltu [SORRY: linkin toimivuus edellyttää näemmä kokotekstipalvelun käyttöoikeutta] tietokonemuistiguru Stuart S.P. Park puhuu 5-7 vuoden päästä tuotantokäyttöön ilmaantuvista pienistä mutta lujatekoisista muistisiruista, jotka eivät sisällä liikkuvia osia. Teknologia on Parkin mukaan jopa Mooren lain mullistava: "kilparatamuisti"-sirulle mahtuu kymmen- tai jopa satakertaisesti enemmän dataa kuin nykyisille kovalevyille.

Parkin ennustuksia lukiessa muistuu mieleen Uuden-Seelannin Kansalliskirjaston kokoama Flickr-valokuvasetti "Millainen kirjasto on vuonna 2017?", joka sisältää mm. ennustuksen siitä, että kirjasto redusoituu tulevaisuudessa muistisiruksi yksilön aivoissa.

E-kirja-alan iPodia odoteltaessa voidaan miettiä, että jos vaikkapa Eduskunnan kirjaston tai peräti Kansalliskirjaston kokoelmat mahtuvat tulevaisuudessa taskuun, mihin tällöin enää tarvitaan varsinaista kirjastoa? Itsekin voisin ottaa reaaliaikaisesti synkronoituvan globaalin maailmankirjaston mielelläni taskulaitteeseen, mutta luettuani viime aikoina M. T. Anderssonin laatimaa teknodystopiaa Feed en ole varma siitä, olisiko jatkuvasti langattoman verkon välityksellä päivittyvä kirjastosiru aivoissa kovinkaan hyvä idea.

Lumekirjasto

Tulevaisuuden lume- tai keinomaailmojen kehitystä ennakoivassa Metaverse-skenaariossa kaavaillaan iPod-kirjaston sijaan digitaalisen kirjaston immersiivistä 3-D-käyttöliittymää, joka jäljittelee sangen uskollisesti fyysisen kirjaston käyttökokemusta: kirjan voi ottaa virtuaalikirjahyllystä, selailla digitoituja sivuja ja lukea kansitekstejä. Siihen voi myös kirjoittaa marginaalimerkintöjä, alleviivauksia jne. Fyysisistä kirjoista poiketen kirjan tekstiin voi tehdä sanahakuja ja atomien kahleista vapautuneita kirjakokoelmia voidaan järjestää samanaikaisesti mm. tekijän, aiheen ja kronologian perusteella. Jos kirja osoittautuu riittävän kiinnostavaksi, käyttäjä voi ilmeisesti imaista sen esimerkiksi omaan iPodiinsa. Tämä utopistinen skenaario päättyy kysymykseen, joka kirjastojen tulevaisuuden kannalta on kaikkea muuta kuin positiivinen: "Tarkoittaisiko tällainen palvelu loppua fyysisille kirjastoille?"

Missä on teknoutopioiden yhteisö?

Teknoutopioiden globaalit universaalikirjastot ovat hyytävän yksinäisiä paikkoja: on vain kokoelma ja sitä käyttävät yksilö. Kirjasto – niin fyysinen kuin digitaalinenkin – edellyttää aineistokokoelman, mutta olennaista kirjastossa on kuitenkin sen yhteisöllisyys. Teoksessa From Gutenberg to the global information infrastructure (ks. saatavuus Selmassa) informaatiotutkija Christine L. Borgman kritisoi jo vuonna 2000 yksiulotteisia ja asosiaalisia digitaalisen kirjaston määritelmiä. Borgmanin mukaan digikirjastot ovat käyttäjille rakennettuja ja myös pitkälti käyttäjien rakentamia kohtaamispaikkoja. Yksilöt ja ryhmät hyödyntävät ja luovat erilaisia tietoresursseja (dokumentteja, dataa, videoleikkeitä, jne.) vuorovaikutuksellisesti digikirjastojen tarjoamilla välineillä. Lisäksi digikirjastot tulee nähdä informaatioinstituutioina: sosiaalisesti järjestyneinä toimintakokonaisuuksina, joissa dokumentteja ja muita tietoresursseja luodaan, valitaan, kerätään, evaluoidaan, organisoidaan, säilytetään ja otetaan käyttöön. Borgmanin ihanteessa digikirjasto integroituu saumattomasti laajempiin tietotyön prosesseihin, kuten esimerkiksi laskennallisen tutkimusdatan tuottamiseen, tekstintutkimukseen tai laboratoriotyöskentelyyn. Digikirjastojen tulee siis nivoutua käyttäjien informaatioympäristöön ja mahdollistaa koko informaatiosykli dokumenttien luomisesta niiden käyttöön tai tallentamiseen vastaisuuden varalle.

Täysdigitaalisen kirjaston hankaluudet

Borgman painottaa myös fyysisen ja digitaalisen kirjaston yhdentymistä. Metaversen lumekirjastoskenaarioon sisältyvä idea täysdigitaalisista kirjastoista tuntuu tätä nykyä kaukaiselta, sillä paperimuotoisen kulttuuriperinnön digitoinnissa ollaan vasta alkutaipaleella. Vaikka Googlella, Yahoolla ja Microsoftilla on kaikilla meneillään kunnianhimoisia digitointihankkeita, joissa konvertoidaan nimekkäiden amerikkalaisten ja eurooppalaisten muistiorganisaatioiden kokoelmia nolliksi ja ykkösiksi, digitoitavaa riittää, eikä digitointityön laadussakaan ilmeisesti ole aina hurraamista.

Maailman laajin kirjastojen kokoelmia kuvaava yhteisluettelo, Worldcat, sisältää yli 32 miljoonaa kirjaa. Puolitoista vuotta sitten laskeskeltiin, että nopeimmilla tuolloin nykyisin käytössä olevilla robottiskannereilla (jotka kykenivät digitoimaan noin tuhat sivua tunnissa) 32 miljoonan kirjan digitointi veisi kymmenellä yötä päivää käytössä olevalla laitteella yli 120 vuotta. Vertailun vuoksi todettakoon, että jo vuonna 1971 syntynyt satojen vapaaehtoisten muodostama Project Gutenberg -verkkoyhteisö on tähän mennessä kyennyt digitoimaan runsaat 20 000 tekijänoikeusvapaata kir­jaa, joista 350 on suomenkielisiä.

Kuka maksaa sisällöt ja tuottaa lisäarvon?

Vaikka laitteiden ja muistisirujen tallennuskapasiteetti kehittyisikin lähivuosina Mooren lakia nopeammin, tämä ei yksin riitä globaalin ja universaalin sekä langattomasti päivittyvän iPod- tai aivosirukirjastokokoelman muodostamiseen. Kokoelma ei olisi ilmainen, ellei se rajautuisi vain tekijänoikeusvapaaseen aineistoon. Tätä nykyä kirjastot neuvottelevat digitaalisen aineiston käyttöehdoista kustantajien kanssa ja maksavat digitaaliset resurssit keskitetysti koko käyttäjäyhteisön puolesta. Lisäksi kirjastot testaavat uusia tietoresursseja ja tuottavat digitaalisen kokoelman päälle erilaisia lisäarvopalveluita, kuten portaaleja. Fyysisen kirjaston tulevaisuudesta riippumatta nämä tehtävät on jonkun hoidettava myös tulevaisuudessa.


Mihin unohtuu paikallisuus ja sivistys teknoutopioista?

Kirjasto on ja tulee olemaan fyysinen ja virtuaalinen paikka myös tulevaisuudessa, kulttuuritapahtuma- ja sivistyskeskus, kuten olen aiemmin kirjoittanut. On löydettävissä 33 muutakin syytä sille, miksi aivosiru- tai iPod-yhteiskunnassa tarvitaan edelleen kirjastoja.

Sivistys on ominaisuus, johon ihmisaivot pystyvät vain yhteisön ja historian tuella. Jos ihmisaivot syrjäytyvät tekoalyllä singulariteetin jälkeen, kuten Ray Kurtzweil povaa teoksessaan The Singularity is Near (ks. saatavuus Selmassa), toivottavasti moinen tekoäly ei ole pelkästään laskentakapasiteetiltaan ylivertainen, vaan myös äärimmäisen tunneälykäs ja sivistynyt kapine. Muuten meidät hukka perii…


Kimmo Tuominen

PS: Valikoima Eduskunnan kirjaston tuoreista kirjahankinnoista löytyy täältä.