Yhdessä – kohti vuotta 1918

Itsenäisyyden juhlavuosi 2017 kallistuu kohti loppuaan. Olemme yhdessä ja ylpeinä juhlineet itsenäisyyden sataa vuotta, suomalaisen demokratian menestystarinaa. Muistelujen kohde, dramaattinen vuosi 1917 tarkoitti kahta vallankumousta Venäjällä, nälkää, väkivaltaa ja sekasortoa, vallansiirtoa eduskunnalle sekä viimein Suomen itsenäisyyden tunnustamista vuodenvaihteessa.

Kun historiallinen katse ulotetaan vuoteen 1918, vastaan tulee heti itsenäisen Suomen synkin murhenäytelmä; lyhyt mutta raaka sisällissota, joka jakoi kansakunnan kahtia. On kiinnostavaa seurata, miten sadan vuoden takaisia tapahtumia käydään läpi tulevana keväänä.

Vuosi 1917 on ollut kiitollinen juhlan kohde, koska aikalaiset jakoivat itsenäistymisen päämäärän eikä kukaan kyseenalaista sitä tänä päivänä. Kansalaissodasta ei voi sanoa samaa, useimmat pyyhkisivät sen kernaasti kokonaan pois kansallisesta kertomuksestamme.

Kansakuntien historiapoliittista kypsyyttä mitataan sillä, miten ne työstävät oman historiansa synkimpiä vaiheita. Saksa on ollut natsimenneisyytensä käsittelyssä mallioppilas, kun taas Venäjällä historian tulkinnat ovat yhä häpeämättömässä hyötykäytössä. Valtiovallalla on historiapolitiikan suuntaajana keskeinen rooli, mikä tarkoittaa usein kansallisen historiantutkimuksen rahoitusta. Suomessa sisällissodasta saatiin laajamittaisemmin uutta tutkimustietoa noin 15 vuotta sitten Suomen sotasurmat 1914–1922 -projektissa.



Kuva: Museoviraston kuvakokoelma

Viime kevään kohu itsenäisyyden juhlarahasarjasta antaa ristiriitaisia viestejä kyvystämme käsitelle historiapoliittisesti arkoja aiheita. Muotoilija Ilkka Suppanen oli suunnitellut yhden juhlarahan kuva-aiheeksi punaisten joukkoteloituksen keväältä 1918, mitä kriitikot pitivät mauttomana ja loukkaavana. Vaikka Itsenäisyyden vuosikymmenet -juhlarahasarja käsitteli sekä Suomen kipupisteitä että saavutuksia, kohu teloituskuvasta sai valtiovarainministerin hautaamaan koko hankkeen. Tahattomasti välittyi myös viesti, että emme ole vieläkään valmiita kohtaamaan vuoden 1918 todellisuutta.  

On todennäköistä, että tulevana keväänä kuulemme moitteita siitä, että sisällissodan punaisen tai valkoisen puolen julmuuksia ja uhreja ei vieläkään käsitellä riittävästi. En väheksy kansalaissodan haavojen syvyyttä esimerkiksi eri paikallisyhteisöissä, mutta olen silti mieltä, että sadan vuoden takaisiin tapahtumiin pitäisi löytää rakentavampi näkökulma.

Kansalaissotaan ja sen jälkiselvittelyihin liittyviä vääryyksiä ja rikoksia ei pidä hyväksyä mutta niitä voi yrittää ymmärtää. Historiantutkimuksen lisäksi myös historiallisella kaunokirjallisuudella on hyvät edellytykset syventää ymmärrystämme siitä, mitä aikalaiset ajattelivat aseisiin tarttuessaan. Taiteilija Kaisa Salmi järjesti keväällä 2013 Lahdessa Fellmanin pellolla sovintoperformanssin, jossa noin kymmenentuhatta osallistujaa eläytyi sisällissodan suurimman vankileirin kurjuuteen. Yhteisöllinen taidekokemus nosti tunteita pintaan mutta ei suuntautunut ketään vastaan.

Ehdotan, että juhlavuoden 2017 teema ”Yhdessä” laajennetaan koskemaan myös vuoden 1918 historian työstämistä. Oli hienoa, että kaikki suomalaiset kutsuttiin juhlimaan satavuotiasta itsenäistä Suomea. Vähintään yhtä tärkeää on, että kohtaamme omaan historiaamme liittyvän pahuuden yhdessä.

Joni Krekola