Mauno Koiviston parlamentarismi

*Valokuva: Vesa Lindqvist / Eduskunta 

Perjantaina 12.5.2017 menehtyneen presidentti Mauno Koiviston suhde parlamentarismiin oli eriskummallinen – ja eduskunnan nykyisen valta-aseman kannalta erittäin tärkeä. Mies, joka ei mittavan ja monipuolisen uransa aikana toiminut koskaan kansanedustajana, tunnetaan nykyisin kenties eniten Suomen valtiosäännön parlamentarisointiin vaikuttaneena yksittäisenä henkilönä. Ikään kuin lisätäkseen tarinan paradoksaalisuutta Koivisto ryhtyi näkyvästi toimeen vasta presidentiksi päästyään – heikentäen omaa valta-asemaansa. Historia tuntee useita valtaansa kasvattaneita valtionpäämiehiä. Vallanjakajia on ollut vähemmän. Jo tämä seikka itsessään tekee Mauno Koivistosta suuren suomalaisen parlamentaarikon.

Koiviston oma poliittinen ura toimii hyvänä esimerkkinä siitä, miten erilaisessa – vähemmän parlamentaarisessa – järjestelmässä suomalaiset poliitikot menneinä vuosikymmeninä toimivat.

Kun Koivisto vuonna 1957 saapui Helsinkiin Työväen Säästöpankin johtotehtäviin, moni uskoi hänen hakeutuvan pian eduskuntaan jo Turun vuosina kerätyn maineen saattelemana. Koiviston uraa pitkään läheltä seuranneen ystävän mukaan Koivisto oli jo varhain tietoinen kyvyistään ja omasi vahvan, mutta pitkäjänteisen tahtotilan. Hän oli myös alkanut hahmotella agendaa, joka sisälsi ajatuksen demokratian elvyttämisestä ylimpien valtioelinten vallanjakoa säätämällä. Koivisto ei kuitenkaan tiettävästi koskaan vakavasti harkinnut kansanedustajaehdokkaaksi asettumista. Ehkä siksi, että vielä tuolloin valtaan pääsyyn oli muitakin, kenties helpompiakin vaihtoehtoja.

1960-luvun alkupuoliskolla Koivisto toimi SDP:n sisäpiirissä taustavaikuttajana esitellen uudenlaisia –puolueen sisällä usein kiistanalaisia – talouspoliittisia näkemyksiään. Koiviston julkinen poliittinen ura lähti nousuun, kun hänelle tarjottiin valtiovarainministerin pestiä vuoden 1966 vaalien jälkeen muodostetussa Rafael Paasion I hallituksessa. Presidenttivaltaisen järjestelmän aikaan oli vielä tyypillistä, että ministereiksi nimitettiin päivänpolitiikalle vieraita asiantuntijoita. Lähes puolet nimityksistä osui tällaisiin henkilöihin. Sen sijaan 2000-luvulla nimitetyistä ministereistä yli 90 % oli istuvia kansanedustajia. Parlamentin asema on selkeästi korostunut ylimpien valtiollisten valta-asemien hallinnassa.

Koiviston uran seuraavakin käänne näyttää nykypäivän parlamenttivaltaisiin käytäntöihin tottuneelle varsin erikoiselta. Vuonna 1968 puheenjohtajaansa pettyneet sosiaalidemokraatit yrittivät kammeta Rafael Paasion tehtävästään luomalla vallan hajauttamisen varjolla puolueensa sääntöihin klausuulin, jonka mukaan puolueen johtaja ei voi samanaikaisesti toimia pääministerinä. Paasio valitsi kuitenkin puolueen johtajuuden ja näin vuonna 1967 Suomen Pankin pääjohtajaksi siirtyneelle Koivistolle avautui yllättävä mahdollisuus pääministeriyteen. Paasion sekä Koiviston kanssa väleihin päässeen presidentti Urho Kekkosen myötävaikutuksella Koivisto ryhtyi Suomen seuraavaksi pääministeriksi.

Kontrasti nykypäivään on ilmeinen. Parlamentarisoitumisen vuoksi pääministeristä tuli ennen pitkää presidenttiä merkittävämpi toimija ja eduskuntavaalit muuttuivat ”pääministerivaaleiksi”, joissa suurten puolueiden puheenjohtajat kilvoittelevat hallituksen muodostajan tehtävästä. Enää ei tulisi kuuloonkaan, että pääministeriksi valittaisiin henkilö eduskunta- ja puoluetyön ulkopuolelta. Nykyään hallitusten on nautittava eduskunnan – ei presidentin – luottamusta, ja tämä onnistuu vain, kun ministerit ovat puolueisiin ja eduskuntaryhmiin kiinteästi sidoksissa. Parlamentaarisuus korostaa eduskuntaryhmien roolia.

Nykypäivän mittapuulla lyhyen pääministeriytensä jälkeen Mauno Koivisto palasi vuonna 1970 Suomen Pankin johtajaksi, ”korkoa kasvamaan”. Päivänpolitiikan ulkopuolelle asettuminen ei kuitenkaan vähäisessäkään määrin heikentänyt hänen julkista kannatustaan. Tällöin yleistyneissä gallup-mittauksissa ilmennyt ”Koivisto-ilmiö” kesti koko 1970-luvun. Se vaikutti olevan riippumaton niin SDP:n suosiosta kuin rötösherra-kritiikin alle joutuneen puoluepolitiikan yleisemmistäkin suhdanteista. Koivisto oli suositumpi kuin maan hallitukset ja puolueensa johtoon 1970-luvulla noussut Kalevi Sorsa, joka itsekin vakuuttui siitä, että Koiviston suosio oli käytettävä hyödyksi Kekkosta haastettaessa.

Tutkijoille luvanvaraisesti käytössä olevissa veteraanikansanedustajien muistitietoarkiston haastatteluissa aikalaiset kertovat, kuinka Koiviston polveilevaa ilmaisua ja avointa tietämättömyyttä pidettiin usein merkkinä hänen viisaudestaan. Vaaleilla valittujen poliitikkojen kohdalla nämä ominaisuudet tulkittiin yleensä merkiksi epäpätevyydestä. Vakiintuneiden puoluekuvioiden ulkopuolelta tullut Koivisto nautti rehellisen miehen maineesta. Haastateltujen mukaan Koiviston rooli puolueiden yläpuolella toimivana ”epäpoliitikkona” muodostui hänen valta-asemansa kannalta merkittäväksi tekijäksi.

Kun Koivisto vuonna 1979 valittiin toisen kerran pääministeriksi, hänen henkilökohtainen kannatuksensa (36 %) oli ylivoimainen muihin Kekkosen haastajiin nähden: Sorsa, Ahti Karjalainen ja Johannes Virolainen nauttivat kukin vain noin 7 %:n kannatuksesta. Vuonna 1980 tehdyssä mittauksessa Koivistoa kannatti jo melkein puolet vastaajista. Koivisto voittikin vuoden 1982 presidentinvaalit jo ensimmäisellä kierroksella saaden taakseen 167 valitsijamiestä 301:stä.

Vuoden 1984 valtiopäivien avajaisissa presidentti Koivisto totesi, että ”Yhteiskunnallisen uudistamisen perustana on poliittinen tahto, joka viime kädessä saa ilmauksensa eduskunnan päätöksissä”. Tämän eetoksen pohjalta hän käynnisti valtiosäännön uudistamisprosessin, joka ennen pitkää siirsi kaiken sisäpoliittisen ja suurimman osan ulkopoliittisestakin vallasta presidentiltä eduskunnan luottamuksesta elävälle hallitukselle. Vaikka muillakin oli eduskunnan voimistamiseen tähtääviä tavoitteita, vielä 1980-luvulla presidentin sisäpoliittista valtaa tarvittiin niiden eteenpäin viemiseen. Koiviston henkilökohtainen panos Suomen valtiosäännön parlamentarisoimisessa oli korvaamaton.

Viimeinen aikahyppy nykyhetkeen paljastaa, että Koivisto ei pelkästään sysännyt käyntiin prosessia, joka muutti ylimpien valtioelinten valtasuhteita perustavalla tavalla. Vallansiirto presidentiltä eduskunnalle ja hallitukselle aiheutti myös sen, että vallan uudelleen järjestäminen (esimerkiksi keskittäminen) on tulevaisuudessa selvästi hankalampaa. Yksinapaiseen presidentti-instituutioon verrattuna eduskunnan valta on paljon hajaantuneempaa – ja hankalammin valjastettavissa vallansiirtoihin. Sen lisäksi että Koivisto auttoi parlamentarisoimaan Suomen poliittisen järjestelmän, hän myös betonoi sen. Nykyhetkestä tulevaisuuteen kansan valtaa todellakin käyttää valtiopäiville kokoontunut eduskunta.

Vesa Koskimaa 

*Valtiopäivien avajaiset 8.2.1994. Kuvassa tasavallan presidentti Mauno Koivisto ja puhemies Riitta Uosukainen.