 |
Suomessa välihuudot merkitään istuntopöytäkirjoihin, jos ne vain erottuvat riittävän selkeästi. Välihuudot voivat olla luonteeltaan joko negatiivisia tai positiivisia. Tavallisimpia ovat negatiiviset välihuudot, joiden tarkoituksena on vastustaa puhujan argumentteja ja osoittaa niiden virheellisyys (”lukekaa enemmän, luulkaa vähemmän”, ”väärä todistus lähimmäisestä”, ”asia on juuri toisin”). Kansanedustajat huutavat myös positiivisia välihuutoja kannustaessaan ja kehuessaan puhujaa (”juuri näin”, ”tismalleen”, ”isänmaa kiittää”).
Välihuutojen tarkoitus
Hallitus- ja oppositiopuolueiden edustajat käyttäytyvät eri tavoin huutaessaan. Oppositiopuolueiden edustajat tyypillisesti huutavat vastustavia välihuutoja hallituspuolueiden puhujille. Hallituspuolueiden edustajien välihuudot sen sijaan kohdistuvat nimenomaan toisille hallituksen edustajille positiivisina kannanottoina.
Eduskunnassa yhä edelleen vaikuttavat perinteiset herrasmiessäännöt. Yksikamarisen eduskunnan alkuaikoina mieskansanedustajat varoivat välihuutojen tekemistä naisille, koska pitivät käytäntöä herrasmiessääntöjen vastaisena. Tilanne on vieläkin samankaltainen. Miehet tekevät suurimman osan välihuudoista ja ovat samalla yleisimmin niiden kohteena. Naisedustajiin kohdistuu keskimäärin n. 30 prosenttia välihuudoista. Saman verran välihuutajista on naisia.
Välihuutojen tarkoituksena on usein häiritä puhujaa, suistaa hänet raiteiltaan. Kokeneet kansanedustajat eivät kuitenkaan välihuudoista juuri häiriinny. Henrik Mannerin, Lasse Winterin ja Matti Wibergin tutkimuksen (Välihuudot eduskunnan täysistuntopöytäkirjoissa 2007-2011: määrällinen tarkastelu, Politiikka 2/2012) mukaan selkeä enemmistö puhujista ei reagoi millään tavalla välihuutoihin vaan ne menevät yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Eduskunnan historiassa on muutamia tapauksia, jolloin puhuja on kuitenkin lopettanut puheensa mentyään sekaisin välihuudoista.
Sitä saa, mitä tilaa
Välihuudot usein kohdistuvat niihin edustajiin, jotka itse ovat ahkeria välihuutajia. Eräs eduskuntahistorian aktiivisimmista välihuutajista on ollut SKDL:n Paavo Leskinen (1945-1952). Kun hän itse meni puhumaan, hän sai vastaansa jatkuvia huutoja: ”tule pois sieltä Paavo”, ”Paavo laskee luikuria”, ”kysy vaimoltasi neuvoa!”. Tällainen työpaikkakiusaamiselta vaikuttava huutaminen on kuitenkin harvinaista, koska puhemies tavallisesti estää puhujaan kohdistuvan systemaattisen häirinnän.
Eduskuntahistorian yleisin välihuuto saattaa olla yksi sana: ”demagogiaa!” Varsinkin yksikamarisen eduskunnan ensimmäisinä vuosikymmeninä tätä välihuutoa käytettiin paljon. Sen tarkoituksena oli arvostella puhujaa siitä, että tämä kiihottaa kansaa ja puhuu propagandistisesti.
Välihuutaminen edellyttää edustajalta hyvää puhetaitoa ja tilannetajua. Tästä hyvä esimerkki on eduskuntahistorian eräs hauskimmista välihuudoista. 1970-luvulla SMP:n edustajilla oli usein tapana aloittaa puheensa kertomalla julkisesti, kuinka vähän kansanedustajia istunnossa on läsnä. Eräs SMP:n edustajista meni puhumaan ja aloitti: ”Onpa surullinen näky, kun näin vähän edustajia on täällä paikalla. On kuitenkin todettava, että SKDL:n edustajia on tällä kertaa täällä tavallista enemmän… mutta nyt he tuntuvat lähtevän pois… minneköhän he menevät?”
Tähän retoriseen kysymykseen SKDL:n Ensio Laine vastasi huutamalla: ”me menemme etsimään SMP:n edustajia!”
Miekat vai sanat?
Iso-Britannian parlamentissa hallituksen ja opposition edustajien istuimia erottaa kahden miekan etäisyys. Maan historiassa neljä pääministeriä on osallistunut aseelliseen kaksintaisteluun. Yhdeksäntoista kansanedustajaa on kuollut kaksintaisteluissa, viimeisin vuonna 1822. Suurin osa näistä kaksintaisteluista on tapahtunut kahden kansanedustajan välillä.
Parlamentti on puhumisen paikka, mutta parlamentarismin historiaan liittyy myös fyysinen väkivalta. Journal of Peace Research (1, vol 53, 2016) – lehdessä on julkaistu mielenkiintoinen artikkeli parlamenteissa tapahtuneista väkivaltaisista tapahtumista, kuten kansanedustajien keskinäisistä tappeluista. Tutkija Christopher Gandrud toteaa, että tämänkaltainen kansanedustajien keskinäinen väkivalta on nimenomaan uusien demokratioiden piirre niin Itä-Euroopassa kuin myös Aasiassa.
Tämä havainto luo mielenkiintoisen näkökulman myös välihuutoihin parlamentaarisena menettelytapana. Kansanedustajien keskinäistä väkivaltaa tapahtuu nimenomaan niissä uusissa parlamenteissa, joissa välihuutamista ei sallita tai käytäntöä ei vielä ole luotu. Välihuutaminen on eräänlainen parlamentaarisen toiminnan harmaa alue, mutta se kuitenkin antaa rauhanomaisen mahdollisuuden purkaa paineita, tuoda esille turhautumista, käsitellä pettymyksiä ja ilmaista vihastumista.
”Tämä on aivan totta!”
Timo Turja
Kuva:Hanne Salonen / Eduskunta (Suullinen kyselytunti 10.9.2016)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti