
Kun herää keskellä yötä murehtimaan työjuttuja, voi tulla yllättäviä asioita mieleen. Saattaa ajatella vaikka mummoja. Että mitä he tuumaisivat nykyajan meiningistä ja työelämästä, jossa ikäluokkaani vaaditaan kestämään fyysisesti ja psyykkisesti jatkuvasti pidempään.
Kunnioitettavat isoäitini syntyivät vuosina 1905 ja 1912. Suomi ei vielä ollut itsenäistynyt. Ainakin toinen heistä varmasti vielä muisti Suomen olleen keisarin kaksipäisessä alaisuudessa. Olen syntynyt mummoihin nähden liki tai yli 60 vuotta myöhemmin. En ymmärtänyt tällaisestakaan asiasta heiltä udella. Molemmat menivät itse edestään, kun olin tuskin 20-vuotias.
Hämäläinen, vuonna 1905 syntynyt mummoni Alli kertoi minulle iltasaduiksi hurjia tarinoita lapsuudestaan. Latoon säilötty ruumis kummitteli, yksin metsäpaimenessa pelotti ja mummo teki uhkarohkeita tempauksia. Maatalon tytär ei jäänyt aivan osattomaksi, sillä hän sai opiskella jopa ylioppilaaksi. Ihan kaikilla ei ole kodin puolesta siihen resursseja edes tänä päivänä, saati että se olisi silloin ollut maataloissa tapana.
Alli-mummon valokuvista näkyy, että penkkariajelu muistutti paljon nykyistä menoa. Ilakoivia nuoria seisoo lavalla, jonka reunoja kiertäviin plakaatteihin on kirjoitettu ajankohtaisia lausahduksia. Kunnes katsoo lavan alapuolelle – siellä näkyy reen jalakset!