Eduskunnan kirjaston kokoelmista valitaan joka kuukausi Kirja-aarre, joka on "poikkeuksellisen arvokas tai mielenkiintoinen kirja eri vuosikymmeniltä". Muutoin tavallisen kirjan voi aarteeksi tehdä vaikka merkkihenkilön marginaaleihin raapustelemat kommentit. Aarre voi myös kertoa meille ajan kulusta, siitä onko jokin muuttunut vai ennallaan.
Voisi esimerkiksi luulla, että Helsingin vaakuna on aina ollut sinipohjainen. Mutta marraskuun 2008 kirja-aarre - Die Wappen der wichtigsten Städte Europa's in chromolithographischen Abbildungen, jossa on irtolehtinä kaupunkien vaakunoita, paljastaa että ainakin vielä vuonna 1887 vaakuna oli punapohjainen. Vaakunateos näyttää meille myös, että jo tuolloin osattiin tehdä erittäin hienoja ja yksityiskohtaisia väripainoksia, kromolitografioita.
Mieleeni on jäänyt hyvin myös lokakuun 2007 kirja-aarre, Peter Singerin Oikeutta eläimille vuodelta 1991. Alkuperäisteos on vuodelta 1975 ja suomenkielinen uusintapainos vuodelta 2007. Surullista on se, ettei eläinten kohtelu ja käyttö välineenä ole tässä ajassa juuri muuttunut.
Vanhan kirjan lukeminen voi vavisuttaa. Kirja voi olla painettu pitkälti yli sata vuotta sitten. Sellaisen kirjan, varsinkin hyvin säilyneen, pitäminen kädessä tuntuu luissa ja ytimissä. Kirja saattaa myös olla melko uusi, mutta sen sisältö aikojen takaa. Kuten Gilgameš-eepos, joka kirjoitettiin muistiin 2100–2000 eaa. Tuollaisen kirjan lukeminen nostaa jo hiukset pystyyn. Tuon kirjan tulin kuitenkin lukeneeksi alun perin siksi, että näin unta isoäidistäni vähän hänen kuolemansa jälkeen. Unessa kysyin mummolta mitä kuoleman jälkeen on; mummo vastasi: "Totuus löytyy Gilgameš-eepoksesta!" Gilgamesh : kertomus ikuisen elämän etsimisestä, 2003.
Kirja-aarre voi löytyä sinunkin kirjahyllystäsi. Ehkä se on rakas lastenkirja? Tai suvussa kulkenut perintökalleus, kuten ensimmäinen painettu suomenkielinen lakikirja vuodelta 1759, Ruotzin Waldacunnan Laki, joita saatiin kotienkin kätköistä Eduskunnan kirjaston Lakikirja 250 vuotta –näyttelyyn (15.10.–31.12.2009). Tai vanha klassinen, Gustave Dorén kuvittama perheraamattu.
Nykyajan ihminen helposti kuvittelee, että vasta meidän aikoinamme ihminen on oppinut sisäsiistiksi. Teknisesti olemme ylivertaisia – vaikka emme täysin ymmärräkään kuinka Egyptin suuret pyramidit rakennettiin tai kuinka Keski-Amerikan mayat olivat niin eteviä astronomeja, että osasivat ennustaa auringonpimennyksiä ja laativat tarkkoja kalentereita.
Olemme moderneine keksintöinemme uniikkeja, toisenlaisia, älykkäämpiä ja valveutuneempia yhteiskunnassamme kuin meitä edeltävät sukupolvet. Annamme enemmän arvoa vanhuksille tai vähemmistöille – ennen ei ehkä osattu, voitu, älytty tai haluttu – mutta toisin kuin ennen kohtelemme naisia ja etenkin lapsia.
Mutta mitä paljastaa viimeksi mainitusta oma kirja-aarteeni, aikoinaan divarista Hakaniemestä löytämäni Charles Perraultin Hanhiemon satuja, vuodelta 1941? Teoksen kuvitus on muuten Gustave Dorèn (1832–1883) käsialaa. Perrault (1628–1703) katsotaan painettujen satujen isäksi. Hänen kertominaan ovat tulleet tunnetuiksi sellaiset satuklassikot kuin Prinsessa Ruusunen, Saapasjalkakissa, Tuhkimo sekä Pieni Punahilkka. Perrault lisäsi joidenkin satujen loppuun omat, riimitellyt kommenttinsa. Punahilkan loppuun hän kirjoitti näin:
Kas tästä näkyy, ettei milloinkaan
saa lapset seisahtua kuulemaan,
kun oudot sedät suotta pakinoi.
Se tyttöselle turman tuoda voi.
Hei hops vain, jo susi heidät syö!
Se susi-kuomalle on hetken työ.
Vaan kaikki sudet hampaitaan ei näytä,
ei kaikki ulvo, kynsiänsä käytä.
On susia myös lauhamielisiä,
ja liukkaita on lipokieliä,
ne mairitella tietää makeasti,
ne seuraa neitosia kotiin asti.
Vaan joutuin, tyttö, juokse pakohon!
Ne sudet vasta ilkiöitä on.
Raija Hietala
http://fi.wikipedia.org/wiki/Gilgameš
http://fi.wikipedia.org/wiki/Gustave_Doré
http://fi.wikipedia.org/wiki/Charles_Perrault
Kaikki kirja-aarteet:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti