Kansanedustajien sisällissota ja sen seuraukset

Kuva: Gunnar Lönnqvist / Museovirasto CC BY-NC-SA 2.0 *

Lokakuussa 1917 valittu eduskunta teki Suomen itsenäistymisen merkittävimmät päätökset. Joidenkin kansanedustajien kausi eduskunnassa jäi vain kolmeen kuukauteen, sillä tammikuun lopussa 1918 syttynyt sisällissota katkaisi valtiopäivätyön. Eduskunnan piti kokoontua 28. tammikuuta, jolloin muutamat porvaripuolueiden edustajat kävivät toteamassa, että punakaarti vartioi suljettua Heimolan taloa.

Helsinki punaisten hallintaan
Sosiaalidemokraattisen puolueen vallankumouksellisista koottu toimeenpaneva komitea antoi 27. tammikuuta määräyksen 11 senaattorin ja 33 kansanedustajan (porvariston 108 edustajasta) vangitsemiseksi. Nimetyt kansanedustajat olivat eduskuntatyössään kiivaimmin vastustaneet punakaartien pyrintöjä. Toisaalta heitä oli jokaisesta porvaripuolueesta eikä joukkoon kelpuutettu yhtään naista.

Kokonaisuudessaan punaiset vallanpitäjät suhtautuivat leväperäisesti senaattorien ja kansanedustajien vangitsemisiin; piileskely punaisessa Helsingissä ja pakeneminen oli mahdollista. Punaiset vangitsivat eri vaiheissa vain kuusi kansanedustajaa (Johannes Bäck, Eero Erkko, Wilhelmi Malmivaara, Pekka Paavolainen, Paavo Virkkunen, E. O. Åkesson). Senaattoreista neljä siirtyi Helsingistä Vaasaan ja ylläpiti siellä 14 muun kansanedustajan kanssa valkoisen Suomen tynkähallintoa.

Kaksi kansanedustajaa menetti kuitenkin kevään aikana henkensä punaisen terrorin uhrina. Eduskunnassa työväenkaartien mielivaltaisuuksia voimakkaasti vastustanut Antti Mikkola (nuors.) vangittiin kotoaan heti kumouksen alkupäivänä. Punakaartilaiset kävivät noutamassa Mikkolan sellistään ja teloittivat hänet Töölönlahdella. Murhaa tutkimaan perustettiin jo punaisen hallinnon aikana tutkimusryhmiä, jotka saivat epäillyt selville. Rintamalle siirtyneitä ei kuitenkaan kyetty saattamaan edesvastuuseen teostaan.

Ernst Saari (suom.) oli myös esiintynyt pontevasti punakaarteja vastaan eduskunnassa. Hän pakeni pidättäjiltä Helsingissä ja onnistui väärän henkilöllisyyden turvin siirtymään Tampereelle. Ennen kaupungin valtausta Saari kuitenkin ilmiannettiin ja surmattiin pitkänäperjantaina Pyynikin rinteellä punaisten joukkohaudan äärelle. Nimekkäiden kansaedustajien murhia hyödynnettiin myöhemmin valkoisten kostotoimien käytinvoimana.

Kansanedustajien panos punaisen Suomen johtotehtävissä
Ensimmäisten kumouspäivien aikana 27 kansanedustajaa Sdp:n eduskuntaryhmästä ilmoittautui punaisen hallinnon johtaviin tehtäviin. Myöhemmin mukaan saatiin 53 vastahakoisempaa kansanedustajaa 12:n idän ja pohjoisen vaalipiirien riviedustajan jättäytyessä kokonaan sivuun. Vajaa kolmannes Sdp:n eduskuntaryhmän 92 jäsenestä kantoi aktiivisesti vastuuta vallankumoushallinnosta, muut eivät järin merkittävästi edistäneet vallankumouksen asiaa.

Punaisen puolen hallitus, kansanvaltuuskunta, koostui aluksi 15 kansanvaltuutetusta, joista seitsemän oli istuvia Sdp:n kansanedustajia (kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja Kullervo Manner, Evert Eloranta, Edvard Gylling, Jalo Kohonen, Otto Wille Kuusinen, Yrjö Sirola ja Oskari Tokoi). Kansanvaltuuskuntaa laajennettiin maaliskuun alussa, jolloin Hanna Karhinen nimitettiin sisäasiain ja Hilja Pärssinen opetusasiain kansanvaltuutetuksi. Jos kansanvaltuuskunta rinnastuu hallitukseen, he olivat Suomen historian ensimmäiset naisministerit 10 vuotta ennen Miina Sillanpäätä. Sodan loppuvaiheessa huhtikuun puolivälissä kansanvaltuuskunnan kokoonpano puolitettiin ja sen puheenjohtaja Mannerille annettiin diktaattorin valtuudet.

Punaisen Suomen hallinnossa työväen pääneuvosto vastasi eduskuntaa. Se koostui 40 varsinaisesta jäsenestä, jotka edustivat Sdp:tä, ammattijärjestöä, punakaartia ja Helsingin työväenjärjestöjä. Joukossa oli parikymmentä istuvaa tai entistä kansanedustajaa, puheenjohtajanaan eli puhemiehenä entinen kansanedustaja Valfrid Perttilä. Työväen pääneuvosto asetti tärkeimmät valiokunnat ja kokoontui Säätytalolle parhaimmillaan kolmesti viikossa, mutta varsinainen lainsäädäntötyö jäi ohueksi. Valistusasiain valtuutettu Kuusinen ehti kuitenkin toimittamaan esityksensä Suomen valtiosäännöksi työväen pääneuvoston käsiteltäväksi. Sen kiinnostavin yksityiskohta oli mahdollisuus esittää 10 000 kansalaisen allekirjoittamia ”kansan alotteita” – vajaat sata vuotta ennen kuin kansalaisaloitteet tulivat mahdollisiksi Suomessa. Tiedot työväen pääneuvostosta ovat puutteellisia, sillä sen pöytäkirjat eivät ole säilyneet.

Punaisen Suomen johtajien pääjoukko pakeni Helsinkiin eteneviä saksalaisia ensin Viipuriin ja sieltä raskaimman tuomion pelossa itärajan yli Neuvosto-Venäjälle huhtikuun lopulla. Sekä kansanvaltuuskunnan ja että työväen pääneuvoston jäsenyydet katsottiin sisällissodan jälkeen raskauttaviksi todisteiksi vallankumoushallinnon vastuullisista johtotehtävistä.

Koston kevät, vankileirikurjuus ja punapakolaiset
Tappion kokeneen punaisen puolen kansanedustajista vain Matti Paasivuori hyväksyttiin edustamaan eduskunnan suurinta puoluetta Sdp:tä, kun eduskuntatyö jälleen käynnistyi toukokuun puolivälissä. Sdp:n eduskuntaryhmän jäsenet olivat joko kuolleet, paenneet tai vangittuina odottamassa valtiorikosoikeuden käsittelyä. Vapaana olevat edustajat pidätettiin, jos he pyrkivät eduskunnan istuntoihin. Edes kuolleiden edustajien tilalle ei nimitetty varaedustajia, sillä hekin olivat yleensä syytettyinä tai paenneet.

Lopulta yhteensä 55 edustajaa vangittiin (joukossa Venäjältä myöhemmin palanneita) ja heistä 46 myös tuomittiin, osa syytetyistä kuolemanrangaistukseen. Istuvien edustajien kuolemantuomioita ei kuitenkaan laitettu täytäntöön, vaan ne muutettiin myöhemmin elinkautisiksi. Neljälle maltillisen siiven edustajalle (Evert Huttunen, Matti Paasivuori, Jussi Tirkkonen ja K.H. Wiik) ei koitunut sisällissodasta varsinaisia seuraamuksia, jollei osan sulkemista eduskuntatyöstä oteta lukuun. Paluu eduskuntaa oli mahdollinen myös tuomion kärsineille: 18 syksyllä 1917 valittua Sdp:n kansanedustajaa valittiin sittemmin uudelleen eduskuntaan.

Kansaedustajan status ei suojannut keväällä pidätettyjä pikateloituksilta eikä myöhemmin vankileireillä viruvia nälältä ja taudeilta. Istuvista edustajista viisi teloitettiin (Juho Hakkinen, Samuli Häkkinen, Juho Lehmus, Vilho Lehokas ja Juho Rikkonen), yleensä toukokuussa ja Viipurissa, ja Albert Raitanen katosi. Vankileireille tai vankeuteen menehtyi kuusi kansanedustajaa (Jussi Kujala, Jukka Lankila, Taavetti Lapveteläinen, Matti Lonkainen ja Julius Nurminen). Vankileiriltä vapautetut edustajat Albin Koponen ja Santeri Louhelainen pääsivät heinäkuussa 1918 täysistuntoon kertomaan tuoreista leirikokemuksistaan, minkä jälkeen heidät pidätettiin uudelleen. Porvarillisista kansanedustajista vain harvat kykenivät kesällä myötätuntoon kapinan takia rangaistusta odottavia kohtaan.

Neuvosto-Venäjälle pakeni 40 kansanedustajaa 92:sta. Osa Suomen nimekkäimmistä työväenpoliitikoista perusti Moskovassa syksyllä 1918 aseelliseen vallankumoukseen tähdänneen Suomen kommunistisen puolueen. Maailmanvallankumous ei kuitenkaan edennyt toivotusti, ja entiset kansanedustajat juuttuivat kommunistipuolueen tai punaisen Karjalan johtotehtäviin. Emigranttien elintila alkoi kaventua 1930-luvun puolivälissä, ja vuosien 1937–1938 terrorissa huomattavan monet entiset kansanedustajat teloitettiin (7) tai tuomittiin tappavan pitkiin leirirangaistuksiin (6).

Stalinin mielivallalla oli lopulta syksyllä 1917 valittujen kansanedustajien joukossa enemmän uhreja kuin vuoden 1918 valkoisella terrorilla.

Joni Krekola

Lähteitä:
Krekola, Joni: Työväen edustajien vuoristorata. Ydin 4/2017.

Rinta-Tassi, Osmo: Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena. Opetusministeriö. Punakaartin historiakomitea. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1986.

Suomen kansanvaltuuskunnan tiedonantoja. Helsinki, Suomen kansanvaltuuskunta 1918.

Vares, Vesa: Demokratian haasteet 1907–1919. Teoksessa: Kansanvalta koetuksella. Suomen eduskunta 100 vuotta, osa 3. Helsinki, Edita 2006.

Eduskunnan kansanedustajamatrikkeli

Suomen sotasurmat 1914–1922:

Valtiorikosylioikeuden aktit Kansallisarkiston digitaaliarkistossa

* Kuvateksti: Eduskunta kokoontui Heimolan talossa ensi kertaa sisällissodan jälkeen 15. toukokuuta 1918. Matti Paasivuori edusti yksin sosiaalidemokraattista puoluetta. Hallituksen aitiossa etualalla univormussa saksalainen kenraali Rüdiger von der Goltz ja hänestä toisena vasemmalla pääministeri P.E. Svinhufvud.