Parlamenttikirjasto

perjantai 29. tammikuuta 2010

Kun Suomi putos puusta

Suomi kärsi 2000-luvun alussa internet-krapulaa. Tuo krapula jäi julkisen sektorin verkkopalvelujen pysyväksi olotilaksi koko vuosikymmeneksi. Ainakin mikäli uskomme joulukuussa 2009 julkaistua EVA-raporttia "Nykyaikaa etsimässä - Suomen digitaalinen tulevaisuus". Sen mukaan 1990-luvun lopulla olimme vielä verkkopalvelukehityksen kärjessä, nyt Tanska paistattelee parrasvaloissa. Kävikö tässä(kin) asiassa juuri niin kuin Ismo Alanko laulaa:

"...kun Suomi putos puusta kaikki kävi äkkiä,
ei nähty itse sikaa eikä edes säkkiä"?

Karrikoiden voidaan kaiketi sanoa, että se Sika, mikä julkishallinnossa olisi pitänyt paremmin nähdä ovat asiakkaiden tarvitsemat palvelut ja sisällöt. Säkki puolestaan vertautunee verkon infrastruktuuriin, laajakaistayhteyksiin, teknologiaan. EVA-raportti toteaa, että Suomessa painopiste on ollut nimenomaan infrastruktuurissa, mutta siinäkin hieman väärällä tavalla. Se infra, mikä meiltä vieläkin puuttuu palvelujen taustalta, ovat yleiset sähköiset asiointitilit, kertakirjautumisratkaisut, yhteiset rekisterit, avoimet rajapinnat ja sosiaalisen vuorovaikutuksen teknologiat.

"Kun Suomi putos puusta aikarauta näytti seitsemää
kahdeksalta jalka poikki tasoelinkisoihin
toinen jalka navetassa, toinen tenniskentällä
toinen käsi utareella, toinen kaukosäätimellä"


Olin viime viikolla vierailulla Tanskan parlamentissa, Folketingetissä. Minusta näytti siltä, aivan kuten EVA-raportti mainosti, että tanskalaisen valtionhallinnon avoimuus sekä kansalaisille tarjottava ja jaeltava tieto ovat selkeästi edellä kotimaatamme. Folketingetin tapauksessa yksittäisellä tanskalaisella on mahdollisuus seurata parlamentin lainsäädäntötyötä ja edustajien toimia todella tarkkaan monipuolisten verkkopalvelujen, taustadokumenttien, itselle talteen koottavien asiakirjojen, automaattisten ilmoitusten ja syötteiden välityksellä. Kaiken huippuna Folketingetillä on oma digitaalinen televisiokanava, joka tarjoaa istuntojen lisäksi lähetyksiä (myös webcastina) joistakin valiokuntien kokouksista, tietoiskuja parlamentin ja julkishallinnon toiminnasta ja kansalaisten vaikuttamismahdollisuuksista. Lähetyksiä on joka päivä, vuoden ympäri.

"Lappi ja Kainuu ja Karjala huokas
kuin yhdestä suusta
kun Suomi putos puusta"

EVA-raportissa kaivataan ryhtiliikettä julkiselle sektorille, joka nyt toimii pullonkaulana tiedon vapaalle liikkuvuudelle ja käytölle. Virastojen autonomia, kuntien itsehallinto ja kaikkinaiset sektorirajat ovat toimineet esteinä julkisille digitaalisille palveluille ja sitä kautta myös yksityisten ja kaupallisten palveluiden ja sovellusten kehittämiseen. Raportin mukaan pelissä on siis Suomen talouskehitys ja hyvinvointimme.

Puuhun takaisin kiipeäminen tulee olemaan mielenkiintoista. Olemmeko puunlatvassa jo 2015, vai vasta alaoksilla? Osaammeko kaikki kulkea julkishallinnossa kohti yhteistä päämäärää (uskallanko sanoa jopa unelmaa)? Ehkä julkisten verkkopalvelujen rakentamistamme tulisi tehdä toisen Alangon laulun sanoin:

"Ruuvaa, väännä, säädä, hinkkaa - suurta unelmaas"

Jani Stenvall

perjantai 22. tammikuuta 2010

Kirjastot ja Pareto –periaate

Italialainen kansantaloustieteilijä Wilfredo Pareto huomasi vuonna 1897 mielenkiintoisen tulonjakoon liittyvän säännönmukaisuuden: 20 % väestöstä hallitsee 80 % varallisuudesta. Tämä säännönmukaisuus pätee kaikissa moderneissa länsimaisissa yhteiskunnissa.

Tämä Pareton periaate – eli 20/80 –sääntö - kuitenkin toteutuu yhteiskunnassa paljon laajemmin kuin aino-astaan varallisuuden jakautumisessa. Oikeussosiologit ovat esimerkiksi huomanneet, että 20 % rikollisista tekee 80 % rikoksista. Päihdetutkijat ovat todenneet, että 20 % väestöstä juo 80 % alkoholin kokonaiskulutuksesta.

Maailma on yksinkertaisesti vino. Asiat jakautuvat epätasaisesti. Missä tahansa ilmiössä 20 % syistä selittää 80 % seurauksista.

Edes "Pitkä häntä" –ilmiö ei kumoa tätä säännönmukaisuutta. Pareton periaate nimittäin kuvaa ilmeisen tarkasti myös internetin arkkitehtuuria. Kielentutkimuksen piirissä on pitkään tiedetty, että äidinkielen sanoista ihmiset käyttävät 20 prosenttia erittäin paljon, 80 prosenttia sanastosta puolestaan erittäin vähän. Sama säännönmukaisuus toteutuu myös internetin käytössä. Pientä osaa internetin sivustoista käytetään erittäin paljon, suurimman osan jäädessä hyvin vähälle käytölle.

En ole tehnyt asiasta tieteellistä tutkimusta, mutta uskoisin Pareton periaatteen selittävän monta piirrettä myös kirjastojen palveluiden käytöstä. Liiketaloustieteen piirissä on huomattu, että 20 prosenttia liikkeen tavaravalikoimasta tuo 80 prosenttia kokonaismyynnistä. Oman kokemukseni perusteella tämä sama pätee myös kirjastojen käyttöön. Ajankohtaisin ja kiinnostavin 20 %: n osa kirjaston kokoelmasta tuonee 80 % kokonaislainauksesta. Aktiivisin 20 %: n osa kirjaston käyttäjistä tekee todennäköisesti 80 prosenttia kaikista lainoista.

Pareton periaatetta ei tietenkään tule käsittää täysin mekaanisesti. On tietenkin paljon ilmiöitä, jotka jakautuvat 10/90 tai 30/70.

Tärkeätä on kuitenkin muistaa eri ilmiöiden epätasainen jakautuminen. Asioita ei voida analysoida vain keskiarvojen, mediaanien ja muiden keskilukujen avulla.

Tämä on erittäin haasteellista nimenomaan julkisissa palveluissa, joita tavallisesti kehitetään nimenomaan keskiarvokäyttäjiä varten. Priorisointi ja segmentointi ovat julkisissa palveluissa aina vaikeita tehtäviä.

Pareton periaate kuitenkin opettaa parhaimmillaan peilin tavoin organisaatiota katsomaan itseensä. Jokaisessa organisaatiossa tehdään paljon tarpeetonta ja turhaa. 20/80 –sääntö pakottaa kysymään, mitkä ovat ne tärkeimmät palvelut ja tehtävät, jotka tuottavat suurimman osan organisaation arvosta ?

Timo Turja

perjantai 15. tammikuuta 2010

Aarteita ajassa

Eduskunnan kirjaston kokoelmista valitaan joka kuukausi Kirja-aarre, joka on "poikkeuksellisen arvokas tai mielenkiintoinen kirja eri vuosikymmeniltä". Muutoin tavallisen kirjan voi aarteeksi tehdä vaikka merkkihenkilön marginaaleihin raapustelemat kommentit. Aarre voi myös kertoa meille ajan kulusta, siitä onko jokin muuttunut vai ennallaan.

Voisi esimerkiksi luulla, että Helsingin vaakuna on aina ollut sinipohjainen. Mutta marraskuun 2008 kirja-aarre - Die Wappen der wichtigsten Städte Europa's in chromolithographischen Abbildungen, jossa on irtolehtinä kaupunkien vaakunoita, paljastaa että ainakin vielä vuonna 1887 vaakuna oli punapohjainen. Vaakunateos näyttää meille myös, että jo tuolloin osattiin tehdä erittäin hienoja ja yksityiskohtaisia väripainoksia, kromolitografioita.

Mieleeni on jäänyt hyvin myös lokakuun 2007 kirja-aarre, Peter Singerin Oikeutta eläimille vuodelta 1991. Alkuperäisteos on vuodelta 1975 ja suomenkielinen uusintapainos vuodelta 2007. Surullista on se, ettei eläinten kohtelu ja käyttö välineenä ole tässä ajassa juuri muuttunut.

Vanhan kirjan lukeminen voi vavisuttaa. Kirja voi olla painettu pitkälti yli sata vuotta sitten. Sellaisen kirjan, varsinkin hyvin säilyneen, pitäminen kädessä tuntuu luissa ja ytimissä. Kirja saattaa myös olla melko uusi, mutta sen sisältö aikojen takaa. Kuten Gilgameš-eepos, joka kirjoitettiin muistiin 2100–2000 eaa. Tuollaisen kirjan lukeminen nostaa jo hiukset pystyyn. Tuon kirjan tulin kuitenkin lukeneeksi alun perin siksi, että näin unta isoäidistäni vähän hänen kuolemansa jälkeen. Unessa kysyin mummolta mitä kuoleman jälkeen on; mummo vastasi: "Totuus löytyy Gilgameš-eepoksesta!" Gilgamesh : kertomus ikuisen elämän etsimisestä, 2003.


Kirja-aarre voi löytyä sinunkin kirjahyllystäsi. Ehkä se on rakas lastenkirja? Tai suvussa kulkenut perintökalleus, kuten ensimmäinen painettu suomenkielinen lakikirja vuodelta 1759, Ruotzin Waldacunnan Laki, joita saatiin kotienkin kätköistä Eduskunnan kirjaston Lakikirja 250 vuotta –näyttelyyn (15.10.–31.12.2009). Tai vanha klassinen, Gustave Dorén kuvittama perheraamattu.

Nykyajan ihminen helposti kuvittelee, että vasta meidän aikoinamme ihminen on oppinut sisäsiistiksi. Teknisesti olemme ylivertaisia – vaikka emme täysin ymmärräkään kuinka Egyptin suuret pyramidit rakennettiin tai kuinka Keski-Amerikan mayat olivat niin eteviä astronomeja, että osasivat ennustaa auringonpimennyksiä ja laativat tarkkoja kalentereita.

Olemme moderneine keksintöinemme uniikkeja, toisenlaisia, älykkäämpiä ja valveutuneempia yhteiskunnassamme kuin meitä edeltävät sukupolvet. Annamme enemmän arvoa vanhuksille tai vähemmistöille – ennen ei ehkä osattu, voitu, älytty tai haluttu – mutta toisin kuin ennen kohtelemme naisia ja etenkin lapsia.

Mutta mitä paljastaa viimeksi mainitusta oma kirja-aarteeni, aikoinaan divarista Hakaniemestä löytämäni Charles Perraultin Hanhiemon satuja, vuodelta 1941? Teoksen kuvitus on muuten Gustave Dorèn (1832–1883) käsialaa. Perrault (1628–1703) katsotaan painettujen satujen isäksi. Hänen kertominaan ovat tulleet tunnetuiksi sellaiset satuklassikot kuin Prinsessa Ruusunen, Saapasjalkakissa, Tuhkimo sekä Pieni Punahilkka. Perrault lisäsi joidenkin satujen loppuun omat, riimitellyt kommenttinsa. Punahilkan loppuun hän kirjoitti näin:

Kas tästä näkyy, ettei milloinkaan
saa lapset seisahtua kuulemaan,
kun oudot sedät suotta pakinoi.
Se tyttöselle turman tuoda voi.
Hei hops vain, jo susi heidät syö!
Se susi-kuomalle on hetken työ.
Vaan kaikki sudet hampaitaan ei näytä,
ei kaikki ulvo, kynsiänsä käytä.
On susia myös lauhamielisiä,
ja liukkaita on lipokieliä,
ne mairitella tietää makeasti,
ne seuraa neitosia kotiin asti.
Vaan joutuin, tyttö, juokse pakohon!
Ne sudet vasta ilkiöitä on.


Raija Hietala


http://fi.wikipedia.org/wiki/Gilgameš
http://fi.wikipedia.org/wiki/Gustave_Doré
http://fi.wikipedia.org/wiki/Charles_Perrault

Kaikki kirja-aarteet:

perjantai 8. tammikuuta 2010

Sosiaalista mediaa???

Katsoin erään tutun Eduskunnan kirjaston facebookfanin tietoja huomasin että eräs hänen ystävänsä oli kommentoinut tuttavan faniksi liittymistä lauseella " bored :)?? ensimmäinen mun tuntema ihminen joka fanittaa kirjastoa :)) " Mikäli tulkitsen lauseen ajatuksen oikein, hänen mielestään elämän pitää olla todella tylsää että fanittaa kirjastoa. Luullakseni aika yleinen ajattelutapa nuorison keskuudessa.

Osallistuin marraskuussa Kirjaston NYT – päivään . Siellä käsiteltiin mm. kirjastojen mahdollisuuksia hyödyntää sosiaalista mediaa palvelujensa markkinoinnissa ja asiakaskontakteissa. Päällimmäisenä mieleen jäi puhujien viesti siitä, että kirjastojen tulee tarjota omanlaisiaan palveluja ja nimenomaan aitojen vuorovaikutusmahdollisuuksien luominen on tärkeää, jotta ihmiset kiinnostuisivat. Siinäpä haastetta kirjastolaisille, jotka ovat enemmän tottuneet tarjoamaan palveluita reaktiivisesti, eivät proaktiivisesti.

Labs-projekti tutkii ja kehittää mm. kirjaston roolia semanttisessa verkossa sekä suhdetta sosiaalisiin verkostoihin ja hakupalveluihin. Projektin "pojat" näyttivät Sellossa mm. kirjaston levyjen ja kirjojen uutuusluettelon visuaalista versiota, jota olivat kokeilleet. Hyvältä näytti, mutta tekniikan ja tekijänoikeuksien viidakossa hyödyllisten ja hauskojenkin palvelujen tuominen kirjastojen sivuille voi jäädä haaveeksi.

Googlen teoshakukaan ei anna lisätietoja eurooppalaisista kirjoista ainakaan toistaiseksi tekijänoikeusriitojen vuoksi. Sen vuoksi Eduskunnan kirjaston kokoelmaluettelon Selman linkit Google-teoshakuun tuottavat suomenkielisen aineiston osalta kokeilijoita turhauttavan Not found –fraasin. En todellakaan ajattele, että Googlella olisi oikeus ottaa haltuunsa digitaalisia aineistoja maksamatta niiden tekijöille korvauksia. Tuntuu vaan hassulta kun amerikkalaisten kirjoittamista kirjoista löytyy lisätietoja ja suositteluja meidänkin kokoelmaluettelomme kautta, mutta suomalaisten ei. Kansallisten yhteispalvelujen tuottaminen tälläkin saralla olisi tarpeellista, myös muussa mielessä kuin kirjastojen palveluja ajatellen.

Sari Pajula