Parlamenttikirjasto

perjantai 28. joulukuuta 2007

Kirjaluetteloiden historia, nykyisyys ja tulevaisuus



Näin vuodenvaihteen tienoilla sitä huomaa miettivänsä kirja- tai dokumenttimuotoisen tiedon hallinnassa aivan viime vuosikymmeninä tapahtuneita valtavia muutoksia.



Kuvassa on vuonna 1888 painettuna ilmestynyt Suomen valtiosäätyjen kirjaston luettelo, joka on ensimmäinen systemaattinen kuvaus Eduskunnan kirjaston kokoelmista. Luettelon on laatinut N.B. Grotenfelt, joka on nimitetty "valtiosäätyjen talouden- ja kirjaston hoitajaksi". Inventaariotoimeensa hän on ryhtynyt "pankkivaltuusmiesten antamasta käskystä".

Helmikuussa 1888 päivätyssä esipuheessa Grotenfelt on tyytyväinen siihen, että kirjasto on "jo saanut haltuunsa jotenkin täydellisen kokouksen kotimaisia komiteamietintöjä ja muita virallisia julkaisuja". Kirjaston 1200 nidosta käsittävien kokoelmien tilaa hän kuvaa seuraavasti:

Läpilukiessa nyt valmistunutta Säätyjen kirjaston luetteloa havaitsee kuitenkin helposti, että suuria vaillinaisuuksia löytyy ja odottaa kirjasto vielä että se sopivain toimenpiteiden kautta pantaisiin semmoiseen kuntoon, jotta se voisi täyttää tarkoituksensa olla käsikirjastona maamme valtiopäiville kokoontuneille edusmiehille ja niiden valiokunnille.


Lienee turvallista sanoa, että Eduskunnan kirjaston kokoelmien ja palvelujen kehittämisessä on otettu selkeitä edistysaskeleita kuluneiden 120 vuoden aikana.

Se Suomen valtiosäätyjen kirjaston luettelo, jota parhaillaan pitelen käsissäni, on aikoinaan toiminut tärkeimpänä kirjaston kokoelmatietojen hallintavälineenä. Kyseessä on erikoispainos, jossa on runsaasti tyhjiä sivuja, joille on käsin kirjattu kokoelmaan tulleita lisäyksiä. Käsiala on huolellista ja pikkutarkkaa, ja koristeellisuudestaan huolimatta yllättävän selkeää. Vuonna 1888 ei ole tarvinnut tyytyä hätäiseen sähköposti- tai tekstiviestikirjoittamiseen, eikä pienestä kokoelmasta ole jouduttu tekemään poistoja.

Painetut kokoelmaluettelot olivat aikoinaan tärkeitä kirjastotyön ja tiedonhankinnan apuneuvoja. Kirjamuotoiset kokoelmaluettelot levisivät myös muihin kirjastoihin, jotka saivat tällä tavoin tiedon toistensa kokoelmista. Tieto ei tietenkään ollut ajantasaista, vaan se kuvasi kokoelmien tilaa kokoelmaluettelon painatushetkellä. (Yhteen kirjaan tehdyt luettelointimerkinnät eivät valitettavasti kopioidu muihin niteisiin kuin korkeintaan Tylypahkan kirjastossa.)

Nykyään tilanne on toinen: esimerkiksi Selma-tietokanta esittää Eduskunnan kirjaston kokoelmassa tapahtuvat muutokset reaaliaikaisesti. Selma välittää tietoa jopa hankintavaiheessa olevista kirjoista, jotka eivät ole vielä fyysisesti saapuneet kirjastoon.

Eduskunnan kirjaston hakuteoskokoelmia pinnallisestikin selailemalla voi havaita menneiden informaatiomullistusten jälkiä. Esimerkiksi bibliografioita ilmestyy painettuna suhteellisen runsaasti vielä 1970- ja 1980-luvuilla, mutta vuoteen 1995 mennessä kotimainen bibliografiatuotanto alkaa tyrehtyä, ja 2000-luvulla painetaan enää vain joitakin kirjamuotoisia bibliografioita.

Kokoelmaluetteloissa olemme siirtyneet painetuista kirjoista kirjastokortistoihin ja niistä edelleen tietokantoihin. Tänään kirjaston kokoelmaluettelo voi olla portaaliratkaisu, joka koostuu monista osista, mutta (toivottavasti) näyttäytyy luettelon käyttäjälle yhtenäisenä kokonaisuutena. Kokoelmatkaan eivät enää välttämättä ole kirjaston hallussa sanan perinteisessä merkityksessä: verkkolähteet, kuten vaikkapa kirjaston hankkimat e-kirjat ja tieteelliset aikakauslehdet, sijaitsevat palvelimilla eri puolilla maailmaa. Kirjaston tarjoamien hakutyökalujen lisäksi tiedonhankinnassa ja -hallinnassa hyödynnetään muidenkin palveluntuottajien välineistöä, kuten Google Scholaria.

Olemmeko nyt kokoelmaluettelokehityksen päätepisteessä? Tuskinpa olemme, mutta on kuitenkin vaikeaa, ellei mahdotonta, ennustaa, millaisia kehitysaskeleita luettelokehityksen saralla on odotettavissa tulevina vuosikymmeninä tai -satoina. Selvää edistystä kuitenkin on se, että kirjastojen luettelot ovat tätä nykyä verkossa, eikä kirjastonhoitajien tarvitse enää tehdä reunamerkintöjä painettuihin kokoelmaluetteloihin. Kirjastojen portaalit toimivat myös kohtuullisen hyvin ja hakukoneetkin palvelevat tiedonetsijöitä sangen joustavasti ja monipuolisesti.

Kovin pitkälle on vaikea nähdä, mutta itse uskon, että kokoelmaluetteloevoluution seuraavassa vaiheessa aletaan aiempaa systemaattisemmin hyödyntää kirjastojen ja kirjakokoelmien käyttäjillä olevaa hiljaista tietoa: sitä aineetonta pääomaa, jota joskus juhlallisesti kutsutaan myös parviälyksi tai jopa ryhmäviisaudeksi. Vastaisuudessa käyttäjienkään ei tarvitse enää kirjoittaa kommenttejaan ja huomioitaan painettujen kirjojen marginaaleihin.

Tulevaisuuden kirjastoluettelot mahdollistavat siis myös kirjojen lukijoiden tietämyksen ja elämyksien jakamisen. Vaikka 2.0-muotitermit kymmenen vuoden päästä unohtuisivatkin, yhteisölliset osallistumispalvelut ovat tulleet kirjastoihin jäädäkseen.

Kimmo Tuominen

PS: Ohessa on
Heikki Rajalan skannaamia kuvia Säätyjen kirjaston luettelosta vuodelta 1888.

perjantai 21. joulukuuta 2007

Joulun aikaa, kirjan taikaa

Joulu on aivan ovella, ja vaikka sitä onkin jo aikuinen, toivoo silti saavansa pari lahjaa. Toistaiseksi joulupukki on aina jotakin tuonutkin. En ole varmaan ainoa, joka toivoo saavansa lahjaksi kirjan, miksei useampiakin. Mutta pettymys on kova, ellei sitä yhtä edes tule. Olen kovasti viestittänyt tänäkin vuonna asiasta Korvatunturin suuntaan, joten toivossa eletään!


Omassa syntymäkodissani eivät vanhemmat paljon kirjoja harrastaneet, mutta isosiskoni ahmi kirjoja ja minä sitten aikanaan perässä. Tosin ihan lapsena, ennen kuin itse osasin lukea, niitä kirjoja ei minulle paljon luettu, ääneen tai muutenkaan. Ensimmäisen luokkani syksy meni kirjainten mysteeriä opetellessa, mutta "homma loksahti" juuri joulun alla. Kokemus oli hieno ja sitten pitikin saada lukemista. Hetkeen sopivasti joulupukki toi kaksi kirjaa: Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen tarinoita ja Thorbjörn Egnerin Hyppelihiiri Myökki-Pyökki-Metsässä. Ne luinkin heti ja lisää piti tietysti saada. Onneksi koulullani sijaitsi myös sivukirjasto, jonka ahkeraksi käyttäjäksi sitten päädyin ja kannoin jatkossa kirjoja sieltä kotiin kasapäin.

Lukeminen on tärkeimpiä harrastuksiani edelleen. Mutta minulle on ollut tärkeää myös yrittää omalta osaltani houkutella tai kannustaa kummilapsia ja tuttavien lapsia lukemisen maailmaan. Pienemmille lapsille on ollut helppo ostaa kirjoja, mutta sitten huomasin, että noin kymmenvuotiaille olikin hankalampi löytää sopivia kirjoja. Ilmeni myös, että toisia se lukeminen ei kiinnostakaan, korkeintaan Aku Ankat. Mutta "akkareissakin" löytyy vaikka mitä hienoja versiota eri aikakausilta.

Viime aikoina on ollut ihana huomata kahden läheisen, nuoren lukijan tavoittaneen ns. ahmimisiän. Kirjoja luetaan, ja se mikä on hauska yksityiskohta huomata on se, että luetun kirjan paksuus on merkittävä asia. "Siinä oli 1 100 sivua", totesi ystäväperheemme esikoinen viimeisimmän Harry Potterin luettuaan. Muistan itse, että melkein heti niiden joululahjakirjojen jälkeen luin Laura Ingalls Wilderin teoksen Pieni talo preerialla, ja olin ylpeä kun olin lukenut niin paksun kirjan.

Ahmimisikäiselle ei kannata kaikkia kirjoja ostaa itse, jos parin kympin kirja menee parissa tunnissa. Siksi olen tyytyväinen, kun voin nyt tehdä löytöjä divareista myös näille pojille. Koetan tarjota myös vanhempia kirjoja mm. Nuorten seikkailukirjastosta ja Punainen sulka -sarjasta. Tarkoitus on jatkossa etsiä myös Tarzaneita. Ja löytyy sieltä divarista hyviä joululahjoja aikuisellekin! Ei kirjan tarvitse olla kirjakaupasta ostettu lahja, jos se on siisti ja hyvässä kunnossa.

Todella mukava pieni yhteinen hetki koettiin viikko sitten, kun tuon toisen pojan kotona tutkittiin perheen kirjahyllyä. Sieltä nimittäin löytyi monta kirjaa vanhempien nuoruudesta, jotka voisi kohta lukea: Maailman ympäri 80 päivässä, Monte Criston kreivi, Tom Sawyerin seikkailut…

Ei silloin joulunpyhinä välttämättä paljon ehdi lukea, on niin paljon muutakin tekemistä. Täytyyhän sitä syödä, nukkua ja laiskotellakin. Leffojakin on tarjolla, ja kaikkea muuta. Mutta kyllä sitä silti varaa mielellään jouluksi hyviä kirjoja. Tosin ei kuitenkaan sellaisia pinoja kuin kesälomaa varten. Nyt odottaa lukemista ainakin Ian McEwanin uusin ja Åke Edwardssonin Winter-juttu.

Hyvää lukuintoa ja joulutunnelmaa itse kullekin!

Kristiina Hakala

torstai 20. joulukuuta 2007

Arvi Korhonen ja Risto Ryti – ajatuksia erään kirjan alkuperästä

Vuonna 1948 New Yorkissa julkaistiin englanninkielisenä merkittävä kirja, joka puolusti Suomen sodanaikaisen poliittisen johdon toimintaa. Tämä kirja - Finland and the World War II - julkaistiin anonyymina, mutta sen toimittajaksi oli merkitty suomalaissukuinen Columbian yliopiston professori John H. Wuorinen. Kirjan johdannossa Wuorinen ilmoitti saaneensa anonyymin käsikirjoituksen vuoden 1945 lopulla. Omien sanojensa mukaan Wuorinen ei ollut varma käsikirjoituksen alkuperäisestä tekijästä, mutta "on todennäköistä, että tekijä kuuluu – tai kuului – Suomen ylimpään poliittiseen johtoon. On myös aihetta uskoa, että enemmän kuin yksi kynä kirjoitti käsikirjoitusta."


Kirjan alkuperä ei pysynyt kauan salaisuutena. Suomalaiset historiantutkijat kykenivät varhain yhdistämään käsikirjoituksen historian professori Arvi Korhoseen, joka myöhemmin tuli kuuluisaksi mm. kehittämästään ajopuuteoriasta, jonka mukaan "Suomi joutui sotaan tapahtumien pyörteissä kuin ajopuu kosken kuohuihin". Finland and the World War II -kirjassa hahmoteltiin ensimmäisen kerran Suomea ajopuuna, joka tahdottomana joutui sotaan ulkoisten tapahtumien paineessa.

Finland and the World War II –teoksen alkuperäisen käsikirjoituksen kirjoittajaksi on tiedetty Arvi Korhonen, mutta oliko hän sittenkään teoksen ainoa tekijä? Ranskalaisen kirjallisuustieteilijän Roland Barthesin mielestä tekijyys on yliarvostettua länsimaisessa kirjallisuudessa. Kirjoittajan on perinteisesti ajateltu olevan kaikkitietävä, itsenäinen ja luova persoona teoksen takana. Barthesin mielestä kirjoittaja on kuitenkin pikemminkin kudelman laatija, joka kopioi teokseensa juonteita ympärillä olevan kulttuurin kerroksista. Tästä syystä teoksista kuuluu aina enemmän kuin yhden ainoan autonomisen kertojan ääni.

Nämä Barthesin ajatukset tulivat mieleen, kun eduskunnan kirjastosta löytyi sattumalta tuntematon käsikirjoitus, jolle oli annettu nimeksi "Menneet vuodet." Käsikirjoitus löytyi kirjaston Risto Ryti -kokoelmasta. Pian kävi ilmi, että tämä suomenkielinen tuntematon painate oli se alkuperäinen käsikirjoitus, joka oli lähetetty New Yorkiin vuonna 1945. Wuorinen käänsi käsikirjoituksen englanniksi ja julkaisi sen nimellä Finland and the World War II.

Suomenkielisen käsikirjoituksen lukeminen antaa aihetta uskoa, että Arvi Korhosen lisäksi myös Risto Ryti piti kynää, kun käsikirjoitusta kirjoitettiin. Käsikirjoituksessa on hyvin tarkkoja selostuksia presidentti Rytin kahdenkeskisistä keskusteluista, joista tuskin kukaan muu on voinut olla tietoinen kuin Ryti itse. Tekstissä on myös suoria lainauksia Rytin henkilökohtaisesta päiväkirjasta ja eräissä tekstinkohdissa kertoja puhuu valtion ylimmän johdon päätöksistä "minä" tai "me" -persoonamuodoissa. Rytin sotasyyllisyysoikeudenkäynnin puolustuspuheessa on lukuisia täsmälleen samoja kappaleita ja tekstin osia kuin löydetyssä käsikirjoituksessa. Käsikirjoituksessa on persoonallisia ilmauksia, joita Risto Rytin tiedetään käyttäneen puhuessaan sodanaikaisista tapahtumista.

Ohto Mannisen mukaan Arvi Korhonen antoi käsikirjoituksensa Risto Rytin tarkistettavaksi (Arvi Korhonen ja Barbarossa –suunnitelma HAIK 1/1990, s. 34). Alkuperäiskäsikirjoituksen lukeminen ja analysointi antaa aihetta olettaa, että Rytin rooli käsikirjoituksen laatimisessa oli huomattavasti suurempi kuin aiemmin on tiedetty. Ryti ei ollut ainoastaan käsikirjoituksen tarkastaja vaan keskeinen kertoja, jonka ääni kuuluu kirjan historiallisissa ja poliittisissa tulkinnoissa.

Timo Turja

keskiviikko 12. joulukuuta 2007

Yhteisöllistä, liian (vähän) yhteisöllistä?

Erään Kirjasto 2.0 -luentoni kuulija pysäytti minut väittäessään, ettei verkossa voi olla yhteisöä tai yhteisöllisyyttä, minkä vuoksi ei myöskään voida puhua "yhteisöllisistä ohjelmistoista". Tämä näkemys on jäänyt askarruttamaan minua.



Puhuessani ja kirjoittaessani olen itse niputtanut monia Web 2.0 -tyyppisiä palveluita yhteen kutsumalla niitä huolettomasti milloin yhteisöllisiksi ohjelmistoiksi, yhteisöpalveluiksi tai yhteisöllisiä komponentteja sisältäviksi palveluiksi. Teen näin, sillä kaipaan kattokäsitettä, joka kuvaisi välittömästi sen, mistä useimmissa 2.0-palveluissa on kyse.

Samantyyppinen tarve on tuntunut olevan myös "social software" -termin popularisoijana kunnostautuneella verkkoguru Clay Shirkyllä. "Social software" nousi yleisempään tietoisuuteen, kun Shirky organisoi sosiaalisia tai yhteisöllisiä ohjelmistoja tutkivien ja kehittävien avainhenkilöiden huippukokouksen marraskuussa 2002. Shirky on kertonut halunneensa luoda sateenvarjokäsitteen, jonka merkityskenttä kattaisi kaikki mahdolliset ryhmävuorovaikutusta synnyttävät ja tukevat ohjelmistot.

Itselleni Kirjasto 2.0 ja Web 2.0 ovat koodisanoja. Ne viittaavat verkkoympäristön muuttumiseen eläväksi ja vuorovaikutukselliseksi kokonaisuudeksi, mutta kummallakaan termillä ei ole samaa kuvauksellista voimaa kuin puheella yhteisöpalveluista, sosiaalisista ohjelmistoista tai sosiaalisesta mediasta. Esimerkiksi "yhteisöpalvelu" kertoo kuulijalleen heti, minkä tyyppisestä palvelusta on kyse, kun taas erilaiset 2.0 -ilmaisut synnyttävät asiaan vihkiytymättömissä hämmennystä pikemminkin kuin konkreettisia mielikuvia. Jonkun olen jopa kuullut sanovan, ettei Web 2.0 tai Kirjasto 2.0 tarkoita mitään.

Ymmärrän 2.0 -slangin leimaamisen teknologiaintoiluksi, mutta pragmaattisena luonteena pitäisin kuitenkin kumpaakin koodisanaa edelleen käytössä, sillä asiantuntijalle "web 2.0" ja "library 2.0" toimivat hyvinä hakutermeinä ja vaikkapa RSS-seurantaa helpottavina ilmaisuina (esim. "library 2.0" noutaa usein kiinnostavaa aineistoa, kun virittää sen RSS-syötettä tuottavaksi hakutermiksi Googlen Blog Searchiin). Wittgensteinilaisittain ilmaistuna: 2.0-termeillä on edelleen tärkeä rooli verkkoympäristön muutosta koskevassa kielipelissä ja elämänmuodossa. Tieteellisiäkin 2.0-määritelmiä lienee vastaisuudessa luvassa, sillä Åbo Akademin informaatiotutkijat ovat vastikään saaneet Suomen akatemialta rahoitusta Library 2.0 -tutkimushankkeeseen.

Verkkoyhteisöllisyyden mahdollisuutta epäillyt kuulijani tuntui olevan samoilla linjoilla kuin Leena Eräsaari, yhteisösosiaalityön professori Tampereen yliopistosta. Eräsaari oli taannoin Hesarin Vieraskynä-palstalla huolissaan siitä, että ketään ei saisi jättää yksin nettiin. (Tämä erinomainen kirjoitus löytyy myös Eräsaaren blogista.)

Eräsaari ei eksplisiittisesti huomioi verkon yhteisöllistä potentiaalia. Olenko yksin netissä käyttäessäni sen välityksellä yhteisöpalveluja tai sosiaalista mediaa, chattaillessani ja mesettäessäni tai vaikka keskustellessani amerikkalaisten kirjastonhoitajien kanssa Second Lifessa? Jos jotakin sosiaalista ohjelmistoa käyttää ryhmä ihmisiä, joka ei koskaan fyysisesti tapaa toisiaan, mutta ryhmän jäsenet kokevat ohjelmistoa käyttäen yhteisöllisyyden tunnetta ja tekevät kiinteää yhteistyötä, emmekö tällöin voi puhua virtuaaliyhteisöistä? Jos ihmiset uskovat olevansa osa yhteisöä, he omalla arkipäivätoiminnallaan tuottavat yhteisön olemassa olevaksi. Näin ainakin nationalismia tutkiva Benedict Anderson todistelee kirjassaan Kuvitellut yhteisöt (ks. saatavuus Selmassa).

Chattaillessa ja mesettäessäni olen vähintäänkin sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, mutta täytyy myöntää, että Second Lifessa tunnen joskus olevani osa globaalia kirjastoalan salaseuraa, joka ei kenties ole yhtä pahamaineinen kuin Al Qaida tai Opus Dei, mutta kuitenkin omalla tavallaan kummallinen. Toisaalta en juuri koe yhteisöllisyyttä käyttäessäni del.icio.us-linkkienhallintaa tai lukiessani Wikipediaa tai muiden laatimia kirja-arvosteluja Amazonista. Kirjoittaessani parhaillaan tätä viestiä en myöskään oikein kykene hahmottamaan itseäni osaksi valtavaa blogistaniaa tai blogiyhteisöä. Huomaan, että toisaalla ei myöskään Facebookia nähdä sosiaalisena tai yhteisöllisenä mediana.

Eräsaaren mukaan yhteisön olemassaolon edellytyksiä on kaksi: tarvitaan ensinnäkin ihmisryhmä, joka kokee yhteisöllisyyttä sekä konkreettinen fyysinen paikka, jossa yhteisön jäsenet kohtaavat toisensa. Verkkoyhteisöstä puhuttaessa Eräsaaren näkemys johdattaa filosofiseen kysymykseen siitä, kuinka fyysinen ja virtuaalinen nivoutuvat toisiinsa jo nyt ja kuinka virtuaalisuus tulee vaikuttamaan kehollisen läsnäolon kokemukseen vastaisuudessa. Haptisten kosketusteknologioiden kehitys, rutiinileikkauksia kirurgin ohjauksella suorittavat robottikädet, kalifornialaista mikroskooppia etäkäyttävät suomalaiskemistit, virtuaalihansikkaat ja -kypärät, Matrix-elokuvat, kyberpunk-kirjallisuus, videoneuvotteluteknologiat ja jopa Wii-peliohjain sekä tanssimattopelit viittaavat siihen suuntaan, että tulevaisuuden netissä olemme kehollisinakin olentoina entistä enemmän läsnä. Näyttää varmalta, että yhteisökäsityksemme muuttuu, sillä paikallisuuden ja kehollisuuden kokemukset mullistuvat teknologisen ja yhteiskunnallisen kehitysprosessin tuloksena lähivuosikymmeninä.

Vaikka pidän Eräsaaren yhteisömääritelmää turhan tiukkana, jaan kuitenkin hänen huolensa siitä, että yksilö voi netissä hakeutua vääränlaisiin yhteisöihin tai piireihin, umpioituneisiin ja ilmatiiviisiin klikkeihin, jotka kierrättävät keskuudessaan yksipuolista informaatiota – juoruja, hataria uskomuksia ja valheita, joiden pohjalta muodostuu vinksahtaneita, yhteiskunnallisesti vaarallisia tai muuten vain kieroutuneita maailmankatsomuksia. Vieraantuminen fyysistä yhteisöistä ja uppoutuminen seurusteluun netin etäkontaktien kanssa voi olla haitallista, kuten olemme kuluneen syksynkin aikana joutuneet huomaamaan: Jokelan ampumatapaus on jälleen yksi osoitus siitä, että kaikki nettiyhteisöt eivät ole ylösrakentavia tai edes tervehenkisiä.

Kvanttifyysikot, vapaaehtoistyöntekijät ja moraalifilosofit yhtä lailla kuin uusnatsit ja terroristitkin voivat hyödyntää verkkoa ja rakentaa omia yhteisöjään erilaisten sosiaalisten medioiden välityksellä. Kuppikuntia, kaiken maailman koplia ja koplaajia sekä manipuloijia ja manipuloituja riittää valitettavasti sekä fyysisessä että virtuaalisessa maailmassa.

Sosiaalisesta mediasta ja yhteisösovelluksista on voitava edelleen puhua, vaikka kaikki sosiaaliset ohjelmistot eivät olekaan yhteisöllisiä Eräsaaren tarkoittamassa vanhanaikaisen arvosidonnaisessa mielessä.

Eräsaaren kuvaaman yhteisöllisen sosiaalityön tavoin myös yhteisöllinen kirjastotyö edellyttää edelleen virtuaalisten palvelujen lisäksi fyysisiä palveluja ja fyysiseen paikkaan sidottujen yhteisöjen rakentumisen tukemista. Erityisen aktuellia fyysisyyden ja paikallisuuden tarve on lasten- ja nuortenkirjastotyössä sekä koulukirjastoissa. Itse olen miettinyt, että lapset ja nuoret tarvitsevat paikkaan sidottuja lähikirjastoja sekä satutunteja ja kirjavinkkausta psykofyysisesti läsnä olevan aikuisen seurassa juuri sen vuoksi, että monet heistä ovat erityisen sofistikoituneita yhteisöpalvelujen käyttäjiä.

Kaikki yhteisöt eivät ole yhtä intensiivisesti olemassa, vaan on olemassa löyhempiä ja kiinteämpiä yhteisöllisiä kokonaisuuksia. Näitä kokonaisuuksia voi muodostua sekä fyysisessä että virtuaalisessa todellisuudessa, vaikka vielä tätä nykyä useimmat meidän elämäämme nivoutuvat yhteisöt ovat sidoksissa johonkin määriteltyyn maantieteelliseen alueeseen, organisaatioon tai paikkaan.

Yhteisöllisyydellä ja yhteisöllisyydellä on siis eroa – vähintäänkin aste-ero.

Kimmo Tuominen


tiistai 27. marraskuuta 2007

Kirjan tulevaisuus puhuttaa

Amazon-verkkokauppa on juuri julkistanut lukulaitteen, Kindlen, e-kirjatiedostojen lukemiseen. Viime vuonna tuotiin ryminällä markkinoille Sony Reader -lukulaite. E-kirjojen lukulaitteiden kehitystoiminnan aktivoitumisesta huolimatta kuluttajien kiinnostus laitteita kohtaan ei ole laajalti virinnyt. Hinta on korkea eikä kirjojen lukeminen erillisellä laitteella kiinnosta, kun taskussa ja/tai repussa kolisevat jo kännykät, kamerat, soittimet ja kannettavat mikrot. Asiaa pohditaan mm. kansalliskirjastolaisten Digitaalinen kirjasto -blogissa.

Painetun kirjan formaatti on käytettävyydessään toistaiseksi ollut lyömätön. Newsweek-lehden The Future of Reading -artikkelissa (Nov 17, 2007) todetaan, ettei kirjan lukemiseen tarvita "For Dummies" -opasta. E-kirjojen lukeminen nykyisellä näyttötekniikalla sen sijaan on vaivalloista ja epäergonomista, ainakin pöytätietokoneella.

Nyt kehitetty uusi kannettava, langaton lukulaite on tähänastisista monipuolisin tarjoten mahdollisuuden paitsi e-kirjojen lukuun myös sanomalehtien ja blogien tilaamiseen, Wikipedian käyttöön ja Google-tiedonhakuihin. Amazon uskookin kehittäneensä lukemisen iPodin, ja sen myötä tapahtuisi jo näkyvissä oleva lukemiskulttuurin muutos. Tämä merkitsisi kirjafetisismistä luopumista ja julkaisujen yhteisöllisen tuottamisen yleistymistä. Viestimet ovat digitalisoituneet, miksei siis kirjakin?

Suomalaisista kirjastoista vain muutamissa on testattu e-kirjojen lukulaitteita, mutta tietokoneella luettavia e-kirjoja on käytössä yli puolessa kirjastoista. E-kirjoja on hankittu kirjastoihin sekä lisensoituina että maksuttomasti. Ne eivät kuitenkaan ole laajasti tavoittaneet asiakaskuntaa, vaikka ne yleensä on luetteloitu tietokantoihin ja olisivat monissa tapauksissa helposti saavutettavia vaihtoehtoja painetulle, esimerkiksi lainassa olevalle teokselle.

E-kirjojen tunnettuus myös kirjastoalalla on yllättävän heikkoa. Tämä ilmeni alkukesällä (2007) tekemästäni kyselystä. Kysely liittyi pro gradu -tutkielmaani (Tampereen yliopisto) "E-kirjat kirjastojen kokoelmissa – uuden aineistotyypin diffuusio suomalaisissa kirjastoissa". Kyselyn tavoitteena oli selvittää e-kirjojen omaksumista kirjastoihin ja integroitumista kokoelmiin sekä kirjastojen näkemyksiä e-kirjojen tulevaisuudesta. Kyselystä ilmeni monen kirjaston hämmennys e-kirjojen äärellä.

Kyselyn tuloksista saattoi päätellä, että e-kirjojen lukemiseen liittyvät ongelmat ovat vaikeuttaneet e-kirjojen omaksumista kirjastoihin. Kirjastojen asiakkaat suosivat painettuja kirjoja ja verkkoaineistoista kokotekstiartikkeleita, jotka lyhyytensä vuoksi koetaan soveltuvan kirjoja paremmin ruudulta luettaviksi.

E-kirjojen käyttöönottoon liittyvänä hankaluutena on ollut myös sopivan e-kirja-aineiston tarjonnan vähäisyys. Kun kirjastoilla ei ole tarjota asiakkaille kiinnostavia e-kirja-kokoelmia, ei e-kirjoihin tutustuminen houkuttele.

Vaikeuksista huolimatta niissä kirjastoissa, joihin e-kirjoja on hankittu, on sekä asiakkaiden että kirjastojen oman henkilökunnan suhtautuminen tähän uuteen aineistotyyppiin ollut varovaisen myönteistä. Vertailussa painettuihin kirjoihin e-kirjojen etuina nähtiin parempi tavoitettavuus ja pienemmät varastointikustannukset.

E-kirjainnovaation elinkelpoisuutta arvioidessaan kyselyyn vastanneet kirjastot osoittivat optimistisuutta. Melkein kaikki arvioivat e-kirjanimekkeiden määrän tulevaisuudessa kasvavan, niiden käyttöominaisuuksien kehittyvän ja käytön lisääntyvän. Edellytyksenä käytön kasvulle on e-kirjanimekkeiden kriittisen massan saavuttaminen mutta myös kirjastojen oma-aloitteinen perehtyminen erilaisiin e-kirjapalveluihin ja tämän tietouden levittäminen kirjaston käyttäjille.

E-kirjojen lukulaitteiden kirjastokäytöllä on tarkoitettu joko laitteiden lainaamista asiakkaille tai mahdollisuutta lainata kirjaston tarjoamia e-kirjatiedostoja asiakkaiden omiin laitteisiin. Tällöin e-kirjan laina-ajan umpeutuessa tiedoston lukuoikeus päättyy. Amazonin toimitusjohtaja Jeff Bezos arvioi, että Kindle-lukulaitteeseen tällainen toiminto voisi tulevaisuudessa olla mahdollista lisätä.

E-kirjalukulaitteiden yleistyminen kirjanlukijoiden piirissä nopeuttaisi e-kirjojen leviämistä kirjastoihin. Newsweekin artikkelissa Jeff Bezos hehkuttaa Kindleä todeten sen parantavan kirjan "käyttöliittymän" ominaisuuksia merkittävästi. Kindlen kaltainen helppokäyttöinen laite ei kuitenkaan vähään aikaan radikaalisti vaikuta painettujen kirjojen tuotantoon. Lukulaitteiden hinnan halventuessa tilanne voi muuttua.

Kirjastoilta voisi toivoa aktiivisuutta ja ennakkoluulottomuutta uusiin aineistotyyppeihin tutustumisessa. Kirjastonkäyttäjät löytävät kyllä hyvät palvelut, kunhan niitä on tarjolla.

E-kirjoista on tehnyt gradunsa myös Jari Paavonheimo: Digitaalisen ja painetun rajalla: kirjan olomuotojen tarkastelua (HY, 2006). Hyviä lähteitä e-kirjauutisten seurantaan ovat amerikkalaiset TeleRead - Bring the E-books Home ja if:book -blogit.

Sirkka-Liisa Korkeila

perjantai 23. marraskuuta 2007

Digitaalinen tuulahdus historiasta

Tutustuin vastikään uusittuna avattuun Historialliseen sanomalehtikirjastoon. Sivuilla on suorat linkit päivän sanomalehtiin 150 vuoden takaa. Kokeilin hakua "riksdagsbiblioteket" ja sainkin esille useita uutisia. Mielenkiintoisin uutinen itselleni oli 21.09.1871 ilmestyneen Helsingfors Dagbladin numerossa 256 ollut lyhyt juttu siitä, kuinka Ruotsin Riksdagsbiblioteket oli lahjoittanut Suomen valtiopäiville Ruotsin ritarisäädyn ja aateliston pöytäkirjoja 47 nidettä ja näihin liittyviä esityksiä ja mietintöjä 64 nidettä. Jutussa todetaan, että Suomen valtiopäivien olisi järjestettävä kirjastonsa ja arkistonsa, jotta suomalaiset voisivat lähettää pöytäkirjoja ja asiakirjojaan vastavuoroisesti Ruotsiin. Tämä lahjoitus oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että nyttemmin Eduskunnan kirjastona tunnettu säätyjen arkisto ja kirjasto saivat alkunsa:

Från riksdagsbiblioteket i Stockholm har till finska landtdagens samlingar blifvit öfversänd en värderik gåfva, bestående af Ridderskapets och Adelns
protokoll vid 1786 års riksdag, samt riksdagens protokoll från 1867 till och med
1871, tillsammans 47 volymer samt derlill börande bihang (propositioner och
betänkanden) 64 volymer, förutom någraäldre komifébetänkanden.

Man harflärekildt riksdagsbibliotekarien d:r Sandahl och några riksdagsmän att tacka för detta bevis på intresse. Böckerna äro aflemnade å Riddarhuset, ─ och då numera de finska landtdagarnes periodicitet är tryggad torde man äfven här böra anlägga ett ordnadt landtdagsbibliotek eller arkiv, som genom öfversändande af våra landtdags publikationer kunde etablera reciprocitet med svenska riksdagsbiblioteket.

Kansalliskirjasto tekee erinomaista työtä saattaessaan historiallisesti tärkeää aineistoa tutkijoiden ja suuren yleisön käyttöön. Nykypäivän sähköiset arkistot ovat vanhoja paperi- ja mikrofilmimuotoisia kokoelmia helpommin käyttöön saatettavissa. Pelkkä tallentaminen ei kuitenkaan riitä, vaan sähköiset arkistot on myös pidettävä käyttökunnossa. Onneksi opetusministeriön asettama sähköisen aineiston pitkäaikaissäilytystä ja käyttöä koskeva työryhmä on paraikaa pohtimassa pitkäaikaissäilytyksen kansallisia ratkaisuja, joita aikanaan pääsevät soveltamaan myös muut sähköisiä arkistoja suunnittelevat tahot, kuten esimerkiksi eduskunta. Kaikki tämä vaatii paljon resursseja. Jos kansallista kulttuuriperintöä halutaan digiajalla säilyttää, kuten asiaa koskevassa hallituksen esityksessä 68/2007 ehdotetaan, satsauksia on myös tehtävä. Muussa tapauksessa kansakunnan itselleen asettama tavoite ei toteudu.


Sari Pajula

perjantai 16. marraskuuta 2007

Terveisiä tulevaisuuteen

Kulttuuriperintö on hieno käsite. Se on ymmärtääkseni jotain sellaista "kulttuuria" mitä olemme saaneet "perintönä" edellisiltä sukupolvelta ja jota sitten luovutamme seuraavalle sukupolvelle. Perinnönjakotilaisuutta ei varsinaisesti järjestetä - luovutamme kulttuuria perinnöksi tänäänkin.

Suomessa julkaistiin vuonna 2006 lähes 14 000 kirjaa, karkeasti arvioituna vajaa 40 000 sanomalehtien irtonumeroa, 29 000 aikakauslehtien irtonumeroa ja vajaa 3000 musiikki-CD:tä. Lisäksi lukematon joukko ns. pienpainatteita, esitteitä, mainoslehtisiä, julisteita jne. Kaikki nämä on tallennettu osana suomalaista kulttuuriperintöä Kansalliskirjaston suojiin.

Kulttuuriperinnön säilyttäminen ja suojeleminen edellyttää jonkinlaista käsitystä tulevaisuudesta sekä niistä keille perinnön jätämme. Mutta kuinka pitkälle tulevaisuuteen kykenemme ajattelemaan? Parin sukupolven päähän, vuosikymmeniä vai vuosisatoja? Olettaisin, että pitkälle tulevaisuuteen menevä pohdinta lienee harvinaisempaa. Satoja tai tuhansia vuosia eteenpäin ulottuvat tulevaisuusvisiot on jätetty science fiction-kirjailijoille ja joukolle tulevaisuuden tutkijoita. Henkilökohtaisesti mieleeni on jäänyt Gregory Benfordin kirja Deep Time, missä esitellään vaihtoehtoja ydinjätteiden säilytyspaikan merkitsemiseen. Ydinjätehän on vaarallista vielä kymmenen tuhannen vuoden päästä. Mitä varoitusmerkkejä loppusijoituspaikalle tulisi jättää, kun varaudutaan kylttien kulumiseen, kielen ja symbolien merkitysten muuttumiseen ja yksinkertaisesti tietojen painumiseen unholaan? Kiveenhakattu viesti ei ole tässä tapauksessa riittävä toimenpide.

Juuri nyt eduskunnassa on käsittelyssä Laki kulttuuriaineistojen tallettamisesta ja säilyttämisestä. Kyseessä on nykyisen vapaakappalelain paranneltu toteutus, tietoyhteiskunta-aikaan päivitetty 2.0 versio. Vapaakappaleiden idea on vanha. Suomessakin se on tietyssä mielessä ollut voimassa 300 vuotta aina Ruotsin vallan ajalta saakka. Kirjastojen suojiin on luovutettu julkaisuista ns. vapaakappaleet ilmaiseksi. Uudistusta vapaakappalelakiin on kaipailtu ainakin kymmenen vuotta ja nyt vihdoin se näyttää pullahtavan eduskunnasta. Asiaa seuranneet tietävät hyvin mihin uudistus pureutuu: sähköisiin aineistoihin. Tavoitteena on verkkosivujen, digitaalisten tallenteiden sekä radio- ja tv-aineistojen tallentaminen tuleville kulttuurintutkijoille.

Koska tämäkin blogimerkintä todennäköisesti tallentuu useampaankin "kulttuuriperintöarkistoon" ja on siten luettavissa parin sadan (tai tuhannen?) vuoden päästä, lähetän tässä terveiset tulevaisuuden lukijalle. Toivottavasti hän ymmärtää vielä vanhaa suomea.

Terveiset talvisesta Helsingistä vuodelta 2007. Toivottavasti ilmastonmuutos on saatu kuntoon ja maailmassa on kaikki hyvin. Olemme teidän iloksenne koittaneet säilyttää kaikenlaisia kulttuurin ilmentymiä, jotka toivon mukaan ovat edelleen luettavissanne. Kovasti olemme yrittäneet ajatella teitä tulevia sukupolvia, mutta nykyhetkessäkin on omat vaikeutensa.

Jani Stenvall

tiistai 6. marraskuuta 2007

Miksi demokratia?

Olen vihdoin saanut katsottua läpi digiboxiin sullotut osat sarjasta Miksi demokratia? Sarjan osat esitettiin televisiossa lokakuun puolivälissä. Miksi demokratia? Why Democracy? oli maailman yleisradioyhtiöiden yhteinen projekti, johon osallistui 38 maata. Suomessa näytettiin kaikkiaan kymmenen eri dokumenttilyhytelokuvaa, jotka olivat seuloutuneet näytettäväksi alun perin noin kahdeksasta sadasta ehdotuksesta.

Sarjan osat herättivät monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Dokumenteista koskettavin oli mielestäni aivan ensimmäiseksi tullut Äänestä minua! Se kertoi kiinalaisesta koulusta ja sen kolmasluokkalaisista, jotka ensimmäisen kerran saivat soveltaa demokratiaa ja valita luokalle valvojaoppilaan kolmesta ehdokkaasta. Ehdokkaat olivat opettajien valitsemia. Ehdokkaat olivat innostuneita ehdokkuudestaan ja heidän piti käydä läpi kolmivaiheinen "kampanja" eli esiintyä luokalle ja esitellä taitojaan, osallistua väittelyyn toisen ehdokkaan kanssa ja lopuksi ennen vaalia pitää herättävä puhe siitä, miksi juuri hänet pitäisi valita valvojaoppilaaksi.

Ällistyttävää oli se, miten demokratia jo noin pienien keskuudessa sai kummallisia piirteitä. Yksi ehdokkaista oli tyytyväinen tultuaan valituksi ehdokkaaksi, koska "silloin voi käskeä muita". Myöhemmin puheessaan hän julisti, että jos hänen valitaan, hänestä tulisi demokraattinen esikuva muille eikä diktaattori. Kampanjat saivat myös heti loanheiton luonnetta, vaikka oli kyse kolmasluokkalaisista!

Jokainen ehdokas sai valita luokasta kaksi avustajaa. Heitä ehdokkaat käskivät buuaamaan muille ehdokkaille esitysten jälkeen ja tuomaan esille, että esitys oli huono. Näin esiintyvä ehdokas saatiin itkemään. Kukin ehdokas teki "vaalityötä" kehottamalla äänestämään juuri häntä. Loppumetreillä yksi ehdokkaista sai toisen ehdokkaan avustajan puolelleen. Kilpailu oli kovaa, kasvoja ei saanut menettää ja häviäminen kirvoitti kyyneliä, joihin avustajien sympatiakyyneleet antoivat oman lisänsä.

Mutta huikeinta oli vanhempien käyttäytyminen. Alusta lähtien he ryhtyivät sparraamaan kolmasluokkalaistaan: puheita ja esiintymistä hiottiin kotona koulupäivän jälkeen. Välillä puheeseen oli tulla niin vaikeita lauseita, etteivät lapset itse olisi ymmärtäneet sanotusta mitään. Vanhemmat siis syöttivät suoraan sanoja ehdokkaan suuhun. Erään ehdokkaan vanhemmat tarjosivat koko luokalle junaretken voidellakseen äänestäjiä.

Kampanja oli siis täynnä uhkailua, mustamaalaamista, taivuttelua, loanheittoa, lahjontaa ja toisen kunnioittamisen unohtamista kuin jonkin suurvallan presidenttikampanjassa ikään. Vanhemmat näyttivät siirtävän lapsilleen tällaista mallia itsestäänselvyytenä. Jäin miettimään, voiko demokratia missään paikassa tai missään muodossa olla "puhdasta", jos näin kova kisailu on tosiasiallista jo pelkän 8-vuotiaan valvojaoppilaan valinnassa?

Dokumenttisarjan osa Taksi pimeyteen kertoi kidutuksista Afganistanissa ja Irakissa. Ohjelmassa esitettiin todistusaineistoa kidutuksen "hyväksymisestä" varsin korkealla tasolla. Dokumentti oli järkyttävä: kuulustellaanko vai tehdäänkö jotain muuta?

Rouva Presidentti puolestaan kertoi Liberian johtoon nousseesta naispresidentistä, joka joutuu rakentamaan yhteiskuntaa sodan jäljiltä. Tehtävä näytti välillä epätoivoiselta, oli aloitettava varsin perustavista asioista.

Hämmästystä herätti Egyptistä kertova osa Me valvomme. Ihmiset eivät päässeet äänestämään vapaasti. Vaalihuoneistojen ovet suljettiin, vaikka vain osa äänestäjistä oli päässyt äänestämään. Vaaleja valvovat tuomarit eivät pystyneet toimimaan ilman että heidän toimiinsa vaikutettiin. Ohjelmassa kerrottiin kolmen naisen perustamasta liikkeestä, jonka tarkoitus oli edistää tuomarikunnan riippumattomuutta.

Usko ja pelko käsitteli Tanskassa julkaistuja Muhammed-pilapiirroksia sananvapauden näkökulmasta. Islamilaisissa maissa järjestettyjen mielenosoitusten ja Tanskan suurlähetystörakennusten polttamisten taustat saivat hämmennyksiin. Erilaisia voimia on totisesti liikkeellä!

Dokumenttien läpikäyminen oli tietenkin surullista katsottavaa, koska niin paljon on sarkaa kynnettävänä demokratian eteenpäin viemisessä. On myös tärkeää pohtia itse kysymystä "Miksi demokratia?" Kysymys on vaikea, kuten yksi kollegani totesi. Miksi demokratia eikä jotain muuta? Miksi juuri demokratia on hyvä? Onko se samalla tavoin hyvä kaikista maailman kolkista katsottuna?

Sarja avasi silmiä demokratian tilasta eri maissa, mutta se oli antoisa myös siksi, että sen ansiosta havahtui taas näkemään, miten erilaista elämä eri puolilla maailmaa on.

Kristiina Hakala

maanantai 5. marraskuuta 2007

Katoava yksityisyys

Uusi teknologia puuttuu yhä enemmän ihmisten yksityisyyteen. Suomi on maailman kärjessä esimerkiksi tilastoissa valvontakameroiden tiheydestä. Kännykkä- ja verkkoliikennöinnin tiedot tallennetaan koko väestöltä. Verkossa sana on vapaa, mutta sanojen valinta paikallaan, jos haluaa välttyä niiden seurauksilta.

Kansalaisten sähköisiä oikeuksia verkossa puolustava järjestö, EFFI, järjesti hiljattain yhdessä vihreän eduskuntaryhmän kanssa erinomaisen tietoyhteiskuntaa, valvontaa ja yksityisyyttä käsittelevän seminaarin. Tilaisuudessa puhujina olivat mm. ruotsalainen integriteettiasiamies, Per Ström, tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio ja IT-yrittäjä ja journalisti Oscar Swartz. Tapahtuma löytyy myös verkosta videoituna.

Julkinen ja yksityinen kontrolli lisääntyy
Pär Strömin katsaus jo olemassa olevista valvonnan menetelmistä sai yleisön hiljaiseksi. Kuvan, äänen ja tekstin analyysin sekä paikantamisen ja tunnistamisen teknologioita sovelletaan jo melkoisen huolestuttavilla tavoilla eri maissa. Niillä jäljitetään ryhmien ja yksittäisten ihmisten mielenliikkeitä, mutta seurataan myös yhä tarkemmin ympäristössä liikkumista. Soveltajina ovat julkiset ja yksityiset toimijat.

Valvontateknologian avulla tarkkaillaan ihmisten kulkua ja käyttäytymistä julkisilla paikoilla, liikenteessä ja matkoilla. Kameroiden lisäksi käytössä on äänitystä sekä sirukortteihin tai -tarroihin perustuvaa jäljitystä. Valvonta tunkeutuu paitsi julkisille paikoille, myös kotitalouksiin. Esimerkiksi jätehuoltoa voidaan seurata valvontakameroilla.

Satelliittivalvonnan tuella voidaan paikallistaa auton sijainti tai raportoida välittömästi vakuutusyhtiölle auton kolaroinnista. Autoilijan käyttäytymistä voidaan seurata ja analysoida tätä tarkemminkin. Nopeat kiihdytykset esimerkiksi voidaan tulkita vaaralliseksi ajokäyttäytymiseksi, jolloin vakuutusmaksu voitaisiin päivittää ajotyylin mukaiseksi.

Verkkoasiointi piirtää käyttäjän kuvan
Tarjolla on myös erilaisia verkkotiedon seurannan ja analysoinnin välineitä. Näillä voidaan nopeasti saada käsityksiä esimerkiksi ihmisten asioinnista verkossa ja heidän verkkokirjoituksiensa luonteesta. Kirjoitusten teemoja ja niiden asenteita voidaan analysoida tai tarkastella henkilön kontaktiverkostoja. Välineet soveltuvat yhtä hyvin yksittäisen henkilön tai ryhmien käyttäytymisen seurantaan.

Teknologia voi siis avustaa henkilökuvien rakentamista paremmin kuin itse koskaan pystyisimme omaa käyttäytymistämme kuvailemaan tai ymmärtämään ryhmien käyttäytymistä. Harva muistaa esimerkiksi ostoksiaan viime vuoden ajalta. Tietovarastoista tiedot kuitenkin voidaan haluttaessa saada esille nopeasti ja analysoituna. Samoin kuin verkossa kirjoitetun teemat, kirjoitusten asenteet tai kontaktiverkostot.

Joukkojen käyttäytymistä voidaan seurata myös fyysisessä ympäristössä. Schenzenissä Kiinassa on viime elokuussa asennettu 20 000 valvontakameraa kaduille. Käytössä uudenlaista valvonnan teknologiaa, jossa kameravalvonta on yhdistetty kuva-analyysiin. Samalla kertaa voidaan seurata ja hälyttää, mikäli kaduille alkaa muodostua suurempia joukkoja.

Yksityisyyden kiusallisuus
Yksityisyyttä ja tietosuojaa pidetään yhä useammin jopa tietoteknistä kehitystä haittaavana kapulana rattaissa. Oscar Swartzin mukaan keskustelun henki alkaa olla sellainen, että tietosuojaa vahvistavan teknologian kehittämistä on alettu pitää rikollisena. Yksityisyyden ja tietosuojan kannattajien motiiveja siis epäillään. Jos yksityisyyttä ei enää voida, eikä kannata puolustaa, käsitykset perusoikeuksistamme ovat käytännössä jo muuttuneet.

Yksityisyyden suoja olisi kuitenkin yhä tarpeellisempaa, kun katsotaan tiedonkeruun ja analysoinnin uudenlaisia mittasuhteita. Suurten tietovarastojen käsittämien tietojen hyödyntäminen ja yhdistäminen henkilön muihin tietoihin on yhä tehokkaampaa, nopeampaa ja laaja-alaisempaa. Samalla niiden käyttöön liittyvät riskit tulevat yhä suuremmiksi.

Teletunnistetietojen tallennuksen saattaminen pakolliseksi ja koko väestön kattavaksi on yksi tämän kehityksen hedelmä. Liberaaliksi mielletyssä Tanskassa, on yllättäen otettu kovin linja tämän tallennuksen toteuttamisessa. Ruotsissa asia on etenemässä päätökseen tämän syksyn aikana, eikä aivan kivutta.

Verkossa rakentuu vahinko
Kaikesta ja mistä tahansa verkossa sanotusta, olipa se Facebook tai blogi, on tulossa yhä varmemmin sellaista tietoa, joka vaikuttaa henkilöstä tehtäviin arviointeihin. Siitä huolimatta, että ei olisi varmuutta, missä määrin asiat pitävät paikkansa tai olisivat edes sen henkilön kirjoittamia, jonka nimi mainitaan.

Viranomaisten luottamus verkon viihteellisessä käytössä annettuihin tietoihin näyttäisikin lisääntyneen. Reijo Aarnio kertoi esimerkkejä Ruotsista, jossa viranomaiset ovat käyttäneet yksityisiä blogikirjoituksia päätöksenteon pohjana arveluttavalla tavalla. Verkossa elämäntilannettaan työttömyyden ja opiskelun sekoitukseksi kuvaillut nuorelta naiselta katkaistiin tällä perusteella työttömyyskorvaus. Työpaikkaa hakenut nuori mies ohitettiin haussa, koska tyttöystävä oli blogissaan ilmaissut toivovansa, että miesystävänsä "ei saisi paikkaa".

Verkkoa pidetään identiteetin muodostamisen välineenä. Valvonnan näkökulmasta asiaa voi katsoa niin, että myös muut tahot tuottavat meistä käsityksiä ja identiteettejä. Niistä meillä ei ole, eikä välttämättä tule koskaan olemaankaan kuvaa. Näyttäisi siltä, että näillä käsityksillä tulee kuitenkin olemaan yhä enemmän elämänkulkuumme liittyviä vakaviakin seurauksia.
Pelisääntöjä henkilöä koskeville tiedoille kaivataan kipeämmin kuin koskaan aiemmin.

- Päivikki Karhula

perjantai 26. lokakuuta 2007

Lukutaito ei enää ole sitä, mitä se oli ennen

Mediakasvatusseura ja Tampereen yliopiston mediakasvatushanke ja kasvatustieteen laitos järjestivät viime viikolla Hei me blogataan -seminaarin uusista lukutaidoista, johon osallistuimme Kimmo Tuomisen kanssa. Teemasta oli tilaisuuteen kutsuttu puhumaan amerikkalaiset Michele Knobel (McGill University) ja Colin Lankshear (Montclair State University).

Puheiden punainen lanka tiivistyi siihen, miten lukutaito on uusien teknologioiden mahdollisuuksien myötä syventymässä. Tämä näkyy jo siinä, miten Knobel ja Lankshear määrittelivät lukutaidon.

Lukutaito ei kiinnity ainoastaan kirjoitettuun tekstiin. Puhujat näkivät lukutaidon enemmänkin tunnistamisen taitona, johon kuuluu sisältöjen lisäksi ymmärrys yhdessä toimimisen tavoista ja viestintävälineiden käytöstä.

Knobel ja Lankshear katsovat siis lukutaitoa sosiaalisesta näkökulmasta. Mikä on sopivaa ja mitä asioilla tarkoitetaan eivät löydykään riveiltä, vaan rivien välistä ja siitä, miten sisältöjä käytetään.

Arkikokemus todistaa tämän tietysti oikeaksi. Lukeminen ei riitä ymmärrykseksi, jos ei sillä ole käyttöä. Ja kirjoitettu saa merkityksen sitä kautta, miten se ymmärretään.

Uusi tapa havainnoida
Mielenkiintoiseksi Knobelin ja Lankshearin näkemykset tulivat kuitenkin uuden verkkomaailman esimerkkien kautta. Paitsi lukukulttuuri, myös havainnoinnin tavat ovat muuttumassa ja ovat jo muuttuneetkin. He aavistelevat uudenlaisten toimintamallien ja voimien (ethos) vaikuttavan lukemiseemme ja ilmaisuumme.

Luennoijat puhuivat ajattelun ja havainnoinnin malleista, joissa verbaalinen ilmaisu ei välttämättä ole enää etusijalla. Kuvallinen ajattelu ja ilmaisu on eräs uusista lukutaidon muodoista, joita käytetään verkossa sekä kuvien lukemiseen että tuottamiseen. Esimerkkinä luennolla näytettiin Machinima -palvelua, jossa verkkovideoita ja niiden hahmoja on yhdistelty "omiksi elokuviksi".

Tutkijoiden kiinnostuksen kohteena olivat uudet ja tuloaan tekevät verkkopalvelut. Etenkin kysymys siitä, miten ne muotoutuvat eli miten tuotetaan ja luetaan sisältöjä. Verkossa sisällöt ovat yhä enemmän jatkuvassa sekoittumisen ja uudelleensekoittumisen tilassa (remix). Siksi ymmärtääkseen verkkotietoa, ei voi jäädä ulkopuoliseksi, vaan on mentävä mukaan ja koettava, miten yhteistä ymmärrystä rakennetaan.

Yhteisöllisesti muokattavat verkkosisällöt ovat myös luonteeltaan kirjoista poikkeavia. Kun painettu kirja on kiinteä ja muuttumaton kokonaisuus, on vapaa verkkoaineisto jatkuvassa muutoksen tilassa. Se on kuin liukas esine – jatkuvasti sormien ulottumattomissa. Sen merkitykset ja sisällöt muotoutuvat aina uudelleen osallistujien välisessä keskustelussa.

Uudenlainen asiantuntijuus
Luennoijat näkivät verkon uuden keskustelukulttuurin tuoneen mukanaan myös kokonaan uudenlaisen käsityksen pätevyydestä ja asiantuntijuudesta. Karkeasti tulkittuna perinteinen koulutukseen ja oppiarvoihin sidottu asiantuntijuus (conventional expertise) on verkossa tullut haastetuksi asiantuntijuudella, joka painottuu puolestaan ongelmanratkaisukykyyn ja yhdessä keskustelun taitoon (conversational expertise – termi on allekirjoittaneen).

Kansalaisjournalismi ja blogit ovat jo eräs esimerkki asian levinneisyydestä ja vaikutuksista, mutta se ei jää siihen. Luennoijien mukaan esimerkiksi lääketehtaat etsivät ratkaisuja kehitystyössään tavallisilta kansalaisilta, joilla on kiinnostusta farmasiaan tai todisteita jonkin korjaavan ratkaisun tehokkuudesta. Kun yritykset etsivät ratkaisumalleja käyttäjiltä tai "maallikoilta", on siirrytty uudenlaiseen toimintatapaan, jossa käsitys pätevyydestä ja toimivuudesta nähdään toisin tai yhdistetään täydentämään perinteisten asiantuntijoiden näkemyksiä.

Sillä, mitä olisi aiemmin pidetty kotikutoisena asiantuntijuutena, alkaa olla yhä enemmän ja laaja-alaisempaa vaikutusta. Se otetaan vastaan joukon yhteisöllisen korjaavan vaikutukseen uskoen tai tuloksien osuvuuteen vedoten. Missä määrin massat tai asiaan kiinnostuksesta paneutuneet henkilöt ovat missäkin asiassa oikeassa, se jää kai nähtäväksi, mutta yhä suurempaa vaikutusta sillä epäilemättä tulee olemaan.

Medialukutaito Suomessa
Tampereella julkaistiin saman tilaisuuden yhteydessä myös suomalaisten mediakasvatuksentutkijoiden toimittama artikkelikokoama Näkökulmia mediakasvatukseen. Teemaa tarkastelee kirjastojen näkökulmasta nykyisin Tampereen kaupunginkirjaston johtajana toimiva ja kirjastoalan pitkäaikainen vaikuttaja Tuula Haavisto.

- Päivikki Karhula


tiistai 16. lokakuuta 2007

Astrid Lindgren - vaarallinen kirjailija

Tanten är farlig! – Astrid Lindgren lehtiotsikossa.

Lastenkirjailijana tunnettu Astrid Lindgren oli paljon muutakin kuin Peppi
Pitkätossun luoja. Peppi sanoo: “Den som är väldigt stark, måste vara också väldigt snäll.” Kirjailija oli kantaa ottavana kansalaisena rohkea, mutta ei aina kovin kiltti. Lindgrenin syntymästä on kulunut tänä vuonna sata vuotta, ja kirjailijaa on muistettu laajalla näyttelyllä Kungliga biblioteketissä (KB), Ruotsin kansalliskirjastossa. Näyttely esittelee Astrid Lindgrenin nimenomaan yhteiskunnallisena vaikuttajana.

Näyttelyssä "Ingen liten lort" on esillä pieni osa kirjailijan arkistosta, joka on sijoitettu KB:hen. Kokonaisuutta pidetään laajimpana ruotsalaisen kirjailijan jättämänä arkistona. Se sisältää kirjeitä, käsikirjoituksia, päiväkirjoja, lehtileikkeitä. Arkiston järjestäminen on vielä kesken; sen laajuudeksi arvioidaan 125 hyllymetriä.


“Man ska leva för sitt land, inte dö för det”

Astrid Lindgren tavoitti kirjoituksillaan kaikki ikäpolvet lähes 60 vuoden ajan 1940-luvulta lähtien. Lindgren-tutkija Lena Törnqvist pitää Astrid Lindgreniä aikansa suurimpana ruotsalaisena mielipidevaikuttajana. Kirjojen lisäksi Lindgren sai palstatilaa lehdissä ja näkyvyyttä sähköisessä mediassa. Kun jotakin tapahtui, siitä tultiin tekemään juttuja ulkomaita myöten.

Lindgren esiintyi näkyvästi 1960-luvulla Vietnamin sodan ja ydinkokeiden vastustajana. Lindgren toimi aloitteellisesti myös lakien muuttamiseksi, ja ainakin kolmessa tapauksessa toiminta johti tuloksiin. Näyttelyssä on dokumentoitu prosessi vuodelta 1987 eläintensuojelulain muuttamisesta. Kotieläinten ei pidä elää ahtaissa tiloissa, vaan - “Min ko vill ha roligt!”

Voiko henkilön marginaaliverotus olla 102 %, kysyy Lindgren ja vastaa, ettei sellaista lukua voi olla olemassakaan. Expressen-lehdessä oli julkaistu keväällä 1976 Lindgrenin satu Pomperipossa i Monismanien. Sadussa valtioviisaat perivät kirjailijalta yli sadan prosentin veroja. Näyttelyssä on silloisen valtiovarainministeri Gunnar Strängin kirje Lindgrenille. Strängin vastaukset eivät tyydyttäneet kirjailijaa; hän ehdotti ammatinvaihtoa, koska hän osaa laskea ja Sträng kertoa satuja. Ruotsin verojärjestelmästä käyty keskustelu vaikutti osaltaan saman vuoden vaalitulokseen ja sosiaalidemokraattien lähes 40 vuotta kestäneen valta-aseman päättymiseen.

Lindgrenin päiväkirjasta on esillä aukeama 11.9.1941. Hän on kirjoittanut sivun ylälaitaan: "Saksalaiset mellastavat ympäri Euroopan". Aukeamalle on liimattu kolme lehtileikettä, joista yksi käsittelee kolmen ranskalaisen surmaamista (”Ack, Herre”), toinen juutalaisten pakkoa pitää esillä kuusisakaraista tähteä (”Huru länge?”) ja kolmas radioiden takavarikointia Saksan miehittämässä Norjassa.


“Det är varje barns heligaste och oförytterligaste rättighet att ha ett eget smultronställe”

Kirjoissaan Lindgren ei kaihtanut vaikeitakaan aiheita. Hän kirjoitti
kuolemasta, luopumisesta, rohkeudesta olla eri mieltä, poiketa sovinnaisesta käyttäytymisestä. Väkivalta kaikissa muodoissaan ja lasten pahoinpitely erityisesti olivat aina tuomittavia.

Ainakin kerran Lindgrenin teos ei ole sopinut viralliseen levitykseen. Veljeni Leijonamieli oli 1980-luvun alussa Tšekkoslovakiassa ns. maanalaista kirjallisuutta, samizdat-kirjallisuutta. Se levisi kädestä käteen konekirjoitettuna tšekinkielisenä versiona. Harvinainen laitos on näyttelyssä esillä, samoin Tšekkoslovakian oppositioliikkeen Charta 77:n kirje Lindgrenille.

Näyttelyn käsikirjoitusaineiston äärellä herää väistämättä kysymys, löytyykö arkistosta ehkä julkaisematonta kirjallisuutta. Tutkija ja arkiston asiantuntija Lena Törnqvist lupaa paljastaa yllätyksen vielä kuluvan vuoden marraskuussa.

Mistä näyttelyn nimi? Tietysti Astrid Lindgrenin kynästä: ”Det finns saker man måste göra fast man är rädd, annars är man ingen människa utan bara en liten lort.”

Kaisa Paavilainen

keskiviikko 10. lokakuuta 2007

Metaluulo? Metavalhe? Metavirhetulkinta?

Asiakirjahallinnon tuoreet SFS-standardit ovat herättäneet niin paljon kiinnostusta, että niiden julkistamistilaisuuskin oli pidettävä kahteen kertaan. Kävin eilen Helsingin messukeskuksessa seuraamassa julkistamistilaisuuden informatiivista uusintaa.

Kansainvälisten ISO-standardien kääntäminen ja kotouttaminen on eittämättä tarpeellista asiakirjahallinnon alalla käytetyn käsitteistön ja terminologian sekä asiakirjahallinnan hyvien käytäntöjen vakiinnuttamiseksi. Koska alan standardit ovat ainakin toistaiseksi suositusluonteisia, organisaatioiden ei kuitenkaan ole pakko ottaa niitä käyttöön.

Kansainvälisessä standardointityössä ansioitunut sota-arkiston johtaja Jaana Kilkki kertoi eilen, että lausuntokierroksella standardiluonnokset kohtasivat myös jonkin verran muutosvastarintaa ja kritiikkiä. Käyttöön otettu uusi terminologia ja käsitteistö on oudoksuttanut joitakin asiakirjahallinnon ammattilaisia: "asiaa ei voida sanoa näin, koska näin ei ole sanottu koskaan ennenkään…"

Oma muutosvastarintani keskittyi aluksi standardeissa käytettyyn termiin "metatieto", sillä olen itse tottunut puhumaan "metadatasta". Metadatan olen ymmärtänyt verkkodokumentin tai muunlaisen informaatioresurssin kuvaukseksi, jolla yritetään helpottaa tiedon hakua ja paikallistamista sekä löydettyjen dokumenttien relevanssin, käyttökelpoisuuden, luotettavuuden, laadun, uskottavuuden, alkuperän ja saatavuuden arviointia. Tämän määritelmän mukaan kyse on sekundaari-informaatiosta, jota käytetään primaari-informaation tai -dokumentin erilaisten piirteiden kuvailemiseen.

Puhe metatiedosta toi mieleeni Ilkka Niiniluodon käsiteanalyysin teoksessa Informaatio, tieto ja yhteiskunta (ks. saatavuus Selmassa). Niiniluoto kritisoi "tieto"-sanan väärinkäyttöä suomenkielessä: vaikkapa tietokone, tietoyhteiskunta, tietoverkot ja tietojenkäsittelyoppi saavat meillä tietoon assosioituvaa ansiotonta arvonnousua. Kuitenkin tiedämme kaikki, että tietoverkoissa virtaa paljon muutakin dataa kuin "hyvin perusteltuja tosia uskomuksia".

Informaatiotutkimuksen yliassistentti Marjo-Rita Valtosen esitystä kuunnellessani kuitenkin tajusin, että "metatieto" voi olla käypä sana asiakirjahallinnon kontekstissa. Asiakirjahallintohan lähtee siitä, että käsiteltävien asiakirjojen ja niitä koskevan metatiedon autenttisuus, luotettavuus, eheys ja käytettävyys on varmistettu. Asiakirjahallinnon ympäristö on avointa verkkoa kontrolloidumpi: metatiedon tuottajat ovat identifioitavissa ja heidän tuottamansa asiakirjojen kuvailutiedot ovat todennäköisesti suhteellisen laadukkaita.

Vaikka metatiedosta voitaisiinkin puhua asiakirjahallinnon ja -hallinnan yhteydessä, avoimessa verkossa laadittuja erilaisten verkkodokumenttien kirjavia kuvailutietoja (mm. avainsanat, tägit, diggaus- tai äänestysdata, kirja- ja media-arviot, aihehakemistot) tarkoittamaan tarvitsemme väljempää terminologiaa. Systemaattinen vilppi – käyttäjien ja automaattisten agenttien sekä hakukoneiden tarkoitushakuinen harhauttaminen tai manipulointi metadatan avulla – on verkkoympäristössä valitettavan yleistä. Huijaustarkoituksessa laaditun metadatan kutsuminen metatiedoksi särähtää ainakin minun korvaani.

Ehkä olisi syytä nostaa metadata kattokäsitteeksi, jolloin metatieto olisi varmennettua ja todennettua metadataa. Lisäksi olisi olemassa ainakin metaluuloja ja metavirhetulkintoja sekä suoranaisia metavalheita.

Aiempaan viestiini liittyvässä keskustelussa tule, vaisuus -blogia kirjoittava tutkija Tero Heiskanen kuvailee sitä, kuinka automaattiset agentit tulevat vastaisuudessa tekemään heuristisia päätelmiä metadatan ja muunlaisen informaation luotettavuudesta:



[R]atkaisun etsiminen kannattaa suunnata myös "tunnettujen" agenttien väliseen viestimiseen ja jonkinlaiseen sumeaan päättelyyn täysin luotettavien sertifikaattien lisäksi. Tilanteissa, joissa henkilökohtaista agenttia lähestytään käyttäjälle relevantin tiedon kanssa, niin tiedon lähettäjän luotettavuus voitaisiin tarkistaa läheisten agenttien (ystävien, naapureiden, viranomaisten agenttien kautta). Periaatteena siis, että metadatan lähde on luotettava, jos lähteen historia tunnetaan ja luotettavuus varmennetaan luotettujen kontaktien kautta.

Agenttitutkijoiden tavoitteena on semanttisessa webissä toimiva luottamusverkko eli toimintaympäristö, jossa erilaiset sovellukset voisivat tehdä päätelmiä ja laskelmia dokumenttien ja sivustojen luotettavuudesta. Hyvin toimiva automaattinen agentti voisi siis luottamusverkkoa analysoiden ja muiden agenttien kanssa yhteistyötä tehden löytää neulan heinäsuovasta, noukkia rusinat pullasta, erottaa luulon tiedosta jne.

Minä tarvitsisin moisen agentin vähintään ylihuomiseksi, kiitos.


Kimmo Tuominen




perjantai 5. lokakuuta 2007

Keskustelutrendien seuranta, digitaalinen läsnäolo ja osallistumisen välineiden koulutus – Chilen kongressin kirjasto luo uutta suuntaa kansalaispalveluihin

Chilen kongressin kirjaston kansalais- ja tietopalveluhankkeet, joihin olemme Eduskunnan kirjastossa tutustuneet eri yhteyksissä kuluneen vuoden aikana, ovat avanneet meille monia kiinnostavia toimintamalleja. Kansalaispalveluhankkeet ovat lähteneet liikkeelle Chilessä jo 2000-luvun alussa, mutta nyt uudelleen otettu suunta tähtää tiiviimmin verkkoon - digitaaliseen läsnäoloon siellä, missä kansalaiset ovat.

Osallistumisen aktivointia
Kansalaispalvelujen kehittämishankkeiden, joita esitellään Ana María Pino Yánezin "I have a right to know" -artikkelissa, suuntautuminen on vahvasti sosiaalipoliittinen. Tiedon tarjonta ei riitä, jos ei ole lukutaitoa, digitaalista lukutaitoa tai muita tarvittavia taitoja hyödyntää tarjolla olevia tiedonvälityksen ja osallistumisen välineitä. Kuten monissa muissakin maissa, Chilessä löytyy haasteita myös yhteiskunnallisessa aktiivisuudessa, sillä äänestysaktiivisuus on laskenut 6 viime vuoden sisällä yli 20 % (2000 55,3%, 2006 31,8%). Maassa onkin näyttänyt tarpeelliselta kehittää tietoyhteiskuntaa, kansalaisyhteiskuntaa sekä digitaalista lukutaitoa rinnakkain.

Kongressin kirjastolla on ollut tilanteen korjaamisessa tärkeä rooli. Tiedon saatavuuden parantaminen, koulutuksen kehittäminen sekä kansalaiskeskustelun virittäminen ja osallistumiseen kannustaminen ovat heidän hankkeissaan keskeisiä tavoitteita. Eri puolille maata ulottuvalla tiedonvälityksellä, koulutuksella ja tapahtumien järjestämisellä on vastattu näihin tavoitteisiin.

Alueellista tukea
Koulutuksen piiriin on kuulunut muun muassa blogien käyttöönoton opastaminen. Hankkeiden tavoitteissa on yhtenevyyttä myös Chilen hallituksen tietoyhteiskuntaohjelmaan (Digital Agenda 2006-2010), joissa suuntaudutaan lisäksi sähköisen asioinnin edistämiseen.

Alueellisten tapahtumien, koulutuksen ja verkostoitumisen lomassa on yhteyksiä luotu myös paikallisiin kirjastoihin. Koska maassa on alueita, joissa ei ole kirjastoja, kongressin kirjasto on joutunut samalla laajentamaan omaa tehtäväaluettaan. Kirjasto tukee näillä alueilla muita paikallishallinnon yksikköjä toimimaan hankkeen tehtävissä.

Näin muualla kirjastojen kautta tarjoamat hankkeen palvelut on saatettu tarjolle muiden paikallishallinnon yksikköjen kautta. Toimintamalli hankkeessa muistuttaa suomalaisille tuttuja monipalvelukeskuksia.


Mallikasta viestintää
Chilen kongressin kirjaston toimintamalli kanavoitui laajaksi kansalaiskeskustelujen hankkeiksi, jotka lähtivät liikkeelle 2003 ja ovat jatkuneet edelleen vuosina 2004, 2005 ja 2006. Eri alueilla järjestettiin julkisia konsensuskonferensseja ja seminaareja teemoista, jotka ovat olleet keskeisiä kehitteillä olevien kansallisten hankkeiden tai lainsäädännön uudistamisen kannalta.

Tapahtumien taustamateriaalit ja keskustelut on dokumentoitu esimerkillisellä tavalla. Tilaisuudet on myös videoitu ja niissä käydyt keskustelut ja tapahtumien materiaalit löytyvät myös julkaisuista ja verkkosivustoilta.

Hankkeessa tavoiteltiin pysyvien verkostojen luomista keskushallinnon, akateemisten tutkimusyksikköjen, kolmannen sektorin toimijoiden ja kansalaisten välille, joita voitaisiin hyödyntää kansalaiskeskustelun ja tiedonvälityksen kanavina. Myös paikallishallinnon toimijat eri alueilla osallistuivat aktiivisesti verkoston toimintaan.

Tiedonvälitystä kanavoitiin moniin medioihin, kuten lehtiin, radioon ja televisioon. Lisäksi kutsuja tilaisuuksiin levitettiin paikallishallinnon virastojen ja oppilaitosten kautta eteenpäin. Koska Internet-yhteyksien tiheys maassa ei ollut vielä kovin kattava, verkkopalveluilla voitiin tavoittaa vain osa kansalaisista.

Lähestymistapa oli hyvin toimiva. Arvioiden mukaan yli kolmannes maan kansalaisista ja laaja kirjo erilaisia sosiaalisia ryhmiä tavoitettiin eri kanavien kautta.

Teemapalveluja ja avoimen lähdekoodin ohjelmien hyödyntämistä
Chilen kongressin kirjaston kehittämisohjelma on vaikuttava ja laaja-alainen. Se näyttää myös saavuttaneen kansalaiset. On tarpeellista seurata jatkossakin Chilen parlamenttikirjastojen kokemuksia siitä, miten heidän luomansa verkostot ja toimintamallit vaikuttavat.

Jo aiemmin olemme tutustuneet myös Chilen kongressin kirjaston ajankohtais- tai teemapalvelun mainioon toteutukseen (Mirada en Profundidad -osio sivustolla). Aihesivustolla on johdantoteksti, johon on linkitetty siihen liittyviä lainsäädäntöaineistoja, tilastoja, julkaisuja, artikkeleita ja uutisia. Teemapalvelu kokoaa aiheesta keskeistä ja monimuotoista tietoa, joka on tarjolla yhden sivun kautta ja helppokäyttöisessä muodossa. Kongressin julkisilla verkkosivuilla sijaitseva teemapalvelu voi palvella sekä kansalaisten että kongressin tiedontarpeita.

Mielenkiintoista on myös, että open source –ohjelmistot on Chilen hallituksen tietoyhteiskunta- ohjelmassa nähty strategisena välineenä sosiaalisen ja teknologisen kehityksen edistäjinä (Digital Agenda 2006-2010). Linuxin kotimaana suomalaiset voisivat ottaa tästä oppia.

Ennakointia ja keskustelutrendien seurantaa
Kansalaisten tavoittamisessa on Chilessä jo otettu uutta suuntaa. Soledad Ferreiron ja José Miguel Mugan esityksessä "Understanding cybersocial network trends for innovation in libraries", joka pidettiin IFLA:n parlamenttikirjastojen esikonferenssissa, kuulimme viimeisimmistä kehityksen suunnista.

Kirjasto toimii nyt paitsi osallistumisen välineiden, kuten blogien käyttönoton tukijana ja kouluttajana myös kansalaiskeskustelun trendien seuraajana sekä keskustelualueiden tai -yhteisöjen rakentamisen tukijana. Lähestymistapa on ennakoiva - ja tekstissä toistuvatkin sitä kuvaavat ilmaukset, kuten "emerging conversations", "emerging collectives" ja "early warning systems for emerging possibilities".

Kongressin kirjasto ei enää siis ole kiinnostunut vain saamaan aikaan keskustelua niistä teemoista, joita lainsäädäntötyössä on tulossa käsittelyyn. Kiinnostuksen kohde on kääntynyt siihen, millaisissa yhteiskunnallisissa teemoissa kansalaisten julkinen keskustelu ylipäänsä liikkuu ja miten keskustelut muotoutuvat. Ennakointi tai proaktiivisuus voi siis olla monensuuntaista.

Chilestä meillä on paljon opittavaa. Ajankohtais- ja teemapalveluiden toteutustapa on erinomainen ja ainutlaatuinen. Kansalaiskeskustelujen seurannasta voi myös nousta erinomaisen tarpeellista tietoa hyödynnettäväksi. Osallistumalla saatua tietoa voitaisiin samalla käyttää myös keskustelun välineiden kehittämiseen. Digitaalinen läsnäolo - tai strateginen läsnäolo, kuten chileläiset sitä kutsuvat, on löytämässä uusia muotoja.

- Päivikki Karhula

perjantai 28. syyskuuta 2007

Books, books, books

Helsingissä järjestettiin 20 – 23.9.2007 Habitare 07 -messut, jotka ovat suurimmat sisustus-, design- ja huonekalumessut maassamme. Habitaren kahdessa messukerroksessa oli esillä niin yksityisten kuin julkisten tilojen erilaisia sisustusratkaisuja ja uusimpia innovaatioita.

Messujen ehdottomasti mielenkiintoisin osio oli toisen kerroksen Ahead! -designalue ja siellä esillä olleet muotoilualan yritykset Suomesta sekä ulkomailta, joiden tuotteita on aikaisemmin päässyt ihailemaan vain muotoilu- ja sisustusalan lehdistä. Designalueella messuvieras näki myös kirjastoalaa ja kaikkia lukemisen ystäviä kiinnostavan kohteen: Suomen messujen ja Taideteollisen korkeakoulun yhteistyössä järjestämän suunnittelukilpailun neljä parasta työtä!

Nuorille muotoilijoille ja arkkitehdeille kohdistetun suunnittelukilpailun aihe oli tänä vuonna Books, books, books, jonka tarkoituksena oli johdatella kilpailijat luomaan kokonaismielikuva tilasta, joka on tarkoitettu kaunokirjallisuuden lukemista varten. Messuosastolla oli yleisön ihailtavana tai ihmeteltävänä kilpailun neljä palkittua työtä, joista voittaja oli Hyun Sun Parkin, Christian Göbelin ja Satoko Taguman Read Field. Kunniamaininnan saivat Yuko Takagin ja Dylan Kwokin työ Jenga’em ja Dong Uk Leen, Roman Vrtiskan ja Timothy Austinin Home Sweet Home sekä Maarit Eskolan ja Jenni Herkaman 108 M.

Kaikki neljä työtä poikkesivat toteutuksiltaan toisistaan, mutta eivät niinkään lähtökohdiltaan. Kaikissa palkituissa kilpailutöissä nousi nimittäin selvästi esille suunnittelijoiden tavoite lisätä omien arkkitehtonisten ratkaisujensa kautta kaunokirjallisuuden lukunautintoa.

Kilpailutöistä saatujen vaikutteiden virittämänä jäin pohtimaan niitä tekijöitä, jotka ohjaavat lukutottumuksiamme ja tekevät lukemisesta usein niin kivaa ja rentouttavaa. Jos unohdan kirjan ja sen sisällön, niin oleellisesti lukunautintoon vaikuttavat tila ja hetki, jossa nautin lukemisesta. Itselleni mieluisimpia tiloja ja paikkoja lukemiseen ovat ulkotilat, jotka kesäaikana ovat järvimaisema ja rantakalliot. Talvisina lukuhetkinä muistot kesämaisemista siivittävät lukemishaluja. Syksyllä taas kirjan kanssa on mukava järjestää lukuhetki kalustettuun tilaan, kotiin tai kirjastoon, ja viettää lukunautinto muun maailman ulottumattomissa.

Kilpailun voittanutta työtä Read Fieldiä kuvailtiin "tulkinnaksi urbaanin ihmisen kaipuusta luonnon helmaan sekä tuntemuksesta kaislikossa istumisesta, tuulen vireestä ja kostean viileän maan tuoksusta", ymmärsin mihin työn suunnittelijat olivat pyrkineet ja miten paljon tila voi parhaimmillaan vaikuttaa lukunautinnon lisäämiseen. Varmasti moni lukija haaveilee hetkestä kirjan kanssa tällaisessa ympäristössä. Aina se ei onnistu, mutta keskellä kylmintäkin talvea kirjaston lukutilat ovat käytössä. Kirjastot ovat osa kansallista sivistystarjontaa, niin miksi emme niitä käyttäisi. Talvellakin.

Kilpailun toisen vaiheen tuomarina toiminut ruotsalainen Åke Axelsson totesi, että neljä palkittua kilpailutyötä voisivat olla hyvinkin toteutettavissa myös julkisissa tiloissa, esimerkiksi kirjastoissa. Tämähän olisi kerrassaan mielenkiintoista, jos kirjastoissa olisi "tiloja tilojen sisällä" eli erilaisia hetkiä ja tunnelmia synnyttäviä nurkkauksia tai huoneita. Joissakin kirjastoissa on jo kokeiltukin kansalaisten lukuharrastuksen aktivoimista, mutta paljon on vielä käyttämättömiä ideoita. Mutta miten luoda samankaltaisia tiloja esimerkiksi tieteellisiin kirjastoihin tai erikoiskirjastoihin, joissa käyttäjien tarpeet ovat usein perinteisistä kyläkirjastoista poikkeavia? Voitaisiinko järjestää kilpailu, jonka aiheena on "Books, books, books – tieteellisissä kirjastoissa ja erikoiskirjastoissa"? Millaista satoa se toisi?

Kirjastojen arkkitehtuurista, sisustuksesta sekä asiakkaiden käyttötarpeista on tarpeellista keskustella varsinkin silloin kun uutta kirjastoa suunnitellaan tai kirjaston peruskorjausta mietitään. Eduskunnan kirjastossa käydään parhaillaan keskustelua siitä, miten informaatioteknologia muuttaa niin kirjaston käyttäjien kuin työntekijöiden tilankäyttötarpeita ja kuinka strategiset tavoitteet, teknologia ja infrastruktuuri saadaan arvorakennuksen peruskorjauksen yhteydessä kohtaamaan toisensa.

Toivoa sopii, että Habitare-messujen kilpailun tulossatoa toteutettaisiin edes jossakin Suomen kolkassa. Jotta Suomi on ihan oikeasti innovatiivinen ja kansainvälinen maa, sen on rohkeasti otettava edistysaskeleita kehittämällä kirjastotilojaan niin, että ne avaavat "luonnon urbaanin ihmisen luokse"!

Jenni Mikkonen

tiistai 25. syyskuuta 2007

Laiskaa läsnäoloa?

Koskettelin tässä blogissa taannoin informaation litistymisen ilmiötä blogitiedon laadun arvioinnin ja RSS-syötteiden lukuohjelmien kannalta. Kenties hieman moralisoiva argumenttini oli, että vaikka RSS on kätevä ja nopea teknologia, se houkuttaa meidät tarkastelemaan grafiikasta, identiteetistä ja tekijyydestä riisuttua syötevirtaa, kollektivisoi tietoa ja rapauttaa lähdekritiikkiä.

RSS-syötteet ovat varhainen esimerkki informaatioympäristömme tulevista muutoksista. Itsenäinen tiedonhankinta on vähenemässä, räätälöidyn ja entistä kontekstiherkemmän informaation vastaanotto lisääntymässä.


Tämän suuntaisesta kehityksestä puhuu informaatioarkkitehti Peter Morville kiinnostavassa teoksessaan Ambient Findability (ks. saatavuus Selmassa). Morville povaa, että tulevassa älykkään läsnäinformaation yhteiskunnassa yksilö voi löytää miltei kenet tahansa tai minkä tiedon tahansa ajasta ja paikasta riippumatta.

Henkilökohtaisten digitaalisten assistenttien lisäksi myös esineet ja huonekalut alkavat Morvillen mukaan tulevaisuudessa viestiä meille. Tiedot työmatkan ruuhkatilanteesta näkyvät auton tuulilasinäytöllä moottoria startattaessa. Säätiedotus tulee aamulla kylpyhuoneen peiliin. Akateemisen kirjakaupan alennuskuponki saapuu mobiililaitteelle joka kerta, kun laitteen käyttäjä kävelee pitkin Pohjoisesplanadia.

Jos RSS-syötteet ovat samanaikaisesti käteviä ja ongelmallisia, vielä hankalampia voivat olla syötevirtoja älykkäämmät läsnäinformaation teknologiat. Uumoilen, että ne tulevat tarjoamaan meille pehmeän ja kulmattoman informaatioympäristön, jossa on mukava lillua ja jossa tietoa ei tarvitse itse hakea, vaan se liihottaa kuin valmiiksi paistettu pyy laiskan kitaan.

Tyydymmekö älykkään läsnäinformaation yhteiskunnassa siihen, mikä on lähinnä ja välittömimmin saatavilla? Tulemmeko yhä ponnettomammiksi kustannuksia ja tiedonhankintavaivaa edellyttävän laatuinformaation jäljittämisessä?

Itseäni on aina ärsyttänyt, kun "älykäs" sovellus yrittää arvata tarpeeni ja reagoida niihin kontekstiherkästi. Toisinaan olen joutunut tappelemaan jopa Wordin virheenkorjaustoiminnon kanssa, kun se on väkisin yrittänyt oikoa tekstiäni. Office-ohjelmistojen käytössä neuvovaa tekopirteää klemmarikaveria en siedä lainkaan.

Jos älykkään läsnäinformaation yhteiskunta toteutuu, tavoittaako kriittinen ja tärkeä tieto meidät? Vai joudummeko epätäsmälliseen viestipommitukseen, joka sisältää enemmän huteja kuin osumia?

Läsnäinformaation ja sen käyttäjien älykkyyden tasosta riippuu, lisääntyykö infoähky tulevaisuudessa vai väheneekö se.

Kimmo Tuominen

torstai 20. syyskuuta 2007

Kehittyvä demokratia kaipaa tietotukea

Edellisen IFLA-konferenssia käsittelevän kirjoitukseni jälkimaininkina, en voi jättää käyttämättä tilaisuutta esitellä muutamia helmiä parlamenttikirjastojen tapaamisesta Kapkaupungista. Jeremy Cronin, eteläafrikkalainen kansanedustaja ja kirjailija, tarkasteli puheenvuorossaan tapahtumassa parlamentin työskentelyn ja demokratian kehitystä kannaltaan.

Etelä-Afrikassa on meneillään nyt parlamentin kolmas apartheidin jälkeinen istuntokausi. Cronin muistutti, että parlamentaarisen demokratiaan siirryttiin 1990-luvulla laajalti eri Afrikan maissa. Näillä valtioilla on ollut tyypillisesti rinnakkain kaksi valtaisaa haastetta, demokratian kehittäminen ja ratkaisujen etsiminen kehitysmaiden yleisimpiin ongelmiin, kuten köyhyyteen, lukutaidottomuuteen ja terveydenhoitoon.


Uudelleenrakennettu lainsäädäntö ja lisääntyvä kompleksisuus
Etelä-Afrikan demokraattiselle kehitykselle ensimmäisen vaiheen suurena haasteena oli luoda maalle uusi lainsäädännöllinen viitekehys perustuslaista alkaen. Ensimmäisellä 5-vuotiskaudella käsiteltiinkin epätavallisen suuri määrä lakiehdotuksia - yli 470 kappaletta lisäyksineen.

Cronin käsitteli puheessaan odottamattomalla avoimuudella nykyisen lainsäädäntötyön kipukohtia, joihin hän näki kuuluvan mm. päättäjien osaamisen ja moniäänisyyden kehittämisen demokratiassa. Rivien välissä hänen puheessaan kaikui samalla moninäkökulmaisen ja neutraaliuteen pyrkivän tiedonsaannin kaipuu.

Matkan varrella myös päätöksenteon luonne on muuttunut. Cronin kuvasi lainsäädäntötyössä käsiteltävien asioiden monimutkaistuneen, lakiehdotusten valmisteluaikojen pitkittyneen ja painopisteen siirtyneen poliittisilta päättäjiltä valmisteleville elimille ja virkamiehille. Kaikkinensa hän katsoi tämän johtavan siihen, että kompleksisuuden lisääntymisen myötä osaamisen vaatimukset tulevat yhä korkeammiksi sekä poliitikoille että virkamiehille.

Tietotukea lainsäädännön valmisteluun
Cronin korosti tiedon käsittelyyn ja verkostoitumiseen liittyviä haasteita. Hänelle ei riitä, että parlamentissa on tartuttu asioihin ottamalla esille epäonnistuneiden päätösten seurauksia. Hän kaipaa yhä enemmän tiedollista tukea ja arvioinnin valmiuksia jo asioiden valmisteluvaiheeseen. Tämän roolin hän näkee parlamenttia tukevilla laaja-alaisilla tiedonvälityksellisillä ja tutkimuksellisilla palveluilla.

Nimenomaan tätä tiedollista tukityötä tekevät tyypillisesti parlamenttien kirjastot, tieto- ja tutkimuspalvelut - työnjaosta riippuen hieman eri tavoin eri maissa. Cronin paikallisti kuitenkin hyvin erään parlamenttikirjastojen keskeisistä haasteista. Kuinka rakentaa objektiivisia, eri näkökulmista asioita tarkastelevia ja käyttäjät oikeaan aikaan tavoittavia tiedonvälityspalveluja?

Suomessa vastauksia lainsäädännön valmistelun tietotukeen on muuten kehitetty esimerkiksi "Säädösvalmistelun tietotuki" -hankkeessa, jonka taustalla olevassa verkostossa ovat mukana valtioneuvoston tietopalvelut ja kirjastot sekä Eduskunnan kirjasto.

Demokratian "kolmas aalto"
Etelä-Afrikassa on onnistuttu vastaamaan sekä demokratian että taloudellisen kehityksen haasteisiin verrattain hyvin. Maassa on toteutunut viime vuosina n. 5 % vuotuisen kansantulon kasvu, joka on nostanut sen ongelmistaan huolimatta erääksi kukoistavimmista Afrikan valtioista. Cronin uskaltaa kuitenkin kaivata vastapainoksi keskustelua kasvun tavoitteista, välineistä ja päämääristä, jossa erityisesti kansalaisten ääni voisi yhä paremmin kuulua.

Se, että erään demokratian 15 vuoden kehitys on johtanut poliitikon kaipaamaan modernia monipuoluejärjestelmää, kansalaiskeskustelua ja tiedonvälityspalvelujen tukea kuulostaa kaikkinensa hyvältä. Pelkästään näiden teemojen esille nostaminen viittaa jo siihen, että aika näiden askelten ottamiseen voi olla näkyvillä. Cronin viittaakin Etelä-Afrikan kaltaisen kehityksen etenevän globaalissa katsantokannassa demokratian "kolmantena aaltona."

Croninin esille ottamat teemat eivät lopultakaan tunnu kovin vierailta. Kansalaiskeskustelua kaivataan täälläkin enemmän. Ja niin poliitikkojen, virkamiesten kuin kansalaisten haasteena ovat yhä kompleksisemmat asiat, riittävät taustatiedot ja mahdollisuus tarttua asioihin niiden monivaiheisessa käsittelyssä oikeaan aikaan.

- Päivikki Karhula

perjantai 14. syyskuuta 2007

Yksinäinen ja kolea iPod- tai lumekirjasto?

Alati kiihtyvä teknologinen kehitys, ihmisten uudenlaiset informaatiokäytännöt sekä mediatodellisuuden monimuotoistuminen muuttavat väistämättä myös kirjastokäsityksiä ja -tarpeita. Itseäni on viime aikoina askarruttanut parikin välähdystä siitä, millainen kirjastojen ja kirjakokoelmien tulevaisuus voisi olla.

Kattava e-kirjasto iPodissa tai aivosirussa?

OCLC:llä työskentelevä Lorcan Dempsey siteeraa blogissaan hämmästyttävää ennustusta siitä, kuinka iPod-tyyppisten laitteiden tallennuskapasiteetti tulevaisuudessa kehittyy:


  • koko vuoden videot (8,760 tuntia) vuoteen 2012 mennessä (viiden vuoden päästä)

  • kaikki koskaan luotu kaupallinen musiikki vuoteen 2015 mennessä (kahdeksan vuoden päästä)

  • kaikki sisältö (kaikilla mahdollisilla medioilla) vuoteen 2020 mennessä (kolmentoista vuoden päästä)


Tämänpäiväisessä Hesarissa haastateltu [SORRY: linkin toimivuus edellyttää näemmä kokotekstipalvelun käyttöoikeutta] tietokonemuistiguru Stuart S.P. Park puhuu 5-7 vuoden päästä tuotantokäyttöön ilmaantuvista pienistä mutta lujatekoisista muistisiruista, jotka eivät sisällä liikkuvia osia. Teknologia on Parkin mukaan jopa Mooren lain mullistava: "kilparatamuisti"-sirulle mahtuu kymmen- tai jopa satakertaisesti enemmän dataa kuin nykyisille kovalevyille.

Parkin ennustuksia lukiessa muistuu mieleen Uuden-Seelannin Kansalliskirjaston kokoama Flickr-valokuvasetti "Millainen kirjasto on vuonna 2017?", joka sisältää mm. ennustuksen siitä, että kirjasto redusoituu tulevaisuudessa muistisiruksi yksilön aivoissa.

E-kirja-alan iPodia odoteltaessa voidaan miettiä, että jos vaikkapa Eduskunnan kirjaston tai peräti Kansalliskirjaston kokoelmat mahtuvat tulevaisuudessa taskuun, mihin tällöin enää tarvitaan varsinaista kirjastoa? Itsekin voisin ottaa reaaliaikaisesti synkronoituvan globaalin maailmankirjaston mielelläni taskulaitteeseen, mutta luettuani viime aikoina M. T. Anderssonin laatimaa teknodystopiaa Feed en ole varma siitä, olisiko jatkuvasti langattoman verkon välityksellä päivittyvä kirjastosiru aivoissa kovinkaan hyvä idea.


Lumekirjasto


Tulevaisuuden lume- tai keinomaailmojen kehitystä ennakoivassa Metaverse-skenaariossa kaavaillaan iPod-kirjaston sijaan digitaalisen kirjaston immersiivistä 3-D-käyttöliittymää, joka jäljittelee sangen uskollisesti fyysisen kirjaston käyttökokemusta: kirjan voi ottaa virtuaalikirjahyllystä, selailla digitoituja sivuja ja lukea kansitekstejä. Siihen voi myös kirjoittaa marginaalimerkintöjä, alleviivauksia jne. Fyysisistä kirjoista poiketen kirjan tekstiin voi tehdä sanahakuja ja atomien kahleista vapautuneita kirjakokoelmia voidaan järjestää samanaikaisesti mm. tekijän, aiheen ja kronologian perusteella. Jos kirja osoittautuu riittävän kiinnostavaksi, käyttäjä voi ilmeisesti imaista sen esimerkiksi omaan iPodiinsa. Tämä utopistinen skenaario päättyy kysymykseen, joka kirjastojen tulevaisuuden kannalta on kaikkea muuta kuin positiivinen: "Tarkoittaisiko tällainen palvelu loppua fyysisille kirjastoille?"

Missä on teknoutopioiden yhteisö?

Teknoutopioiden globaalit universaalikirjastot ovat hyytävän yksinäisiä paikkoja: on vain kokoelma ja sitä käyttävät yksilö. Kirjasto – niin fyysinen kuin digitaalinenkin – edellyttää aineistokokoelman, mutta olennaista kirjastossa on kuitenkin sen yhteisöllisyys. Teoksessa From Gutenberg to the global information infrastructure (ks. saatavuus Selmassa) informaatiotutkija Christine L. Borgman kritisoi jo vuonna 2000 yksiulotteisia ja asosiaalisia digitaalisen kirjaston määritelmiä. Borgmanin mukaan digikirjastot ovat käyttäjille rakennettuja ja myös pitkälti käyttäjien rakentamia kohtaamispaikkoja. Yksilöt ja ryhmät hyödyntävät ja luovat erilaisia tietoresursseja (dokumentteja, dataa, videoleikkeitä, jne.) vuorovaikutuksellisesti digikirjastojen tarjoamilla välineillä. Lisäksi digikirjastot tulee nähdä informaatioinstituutioina: sosiaalisesti järjestyneinä toimintakokonaisuuksina, joissa dokumentteja ja muita tietoresursseja luodaan, valitaan, kerätään, evaluoidaan, organisoidaan, säilytetään ja otetaan käyttöön. Borgmanin ihanteessa digikirjasto integroituu saumattomasti laajempiin tietotyön prosesseihin, kuten esimerkiksi laskennallisen tutkimusdatan tuottamiseen, tekstintutkimukseen tai laboratoriotyöskentelyyn. Digikirjastojen tulee siis nivoutua käyttäjien informaatioympäristöön ja mahdollistaa koko informaatiosykli dokumenttien luomisesta niiden käyttöön tai tallentamiseen vastaisuuden varalle.

Täysdigitaalisen kirjaston hankaluudet

Borgman painottaa myös fyysisen ja digitaalisen kirjaston yhdentymistä. Metaversen lumekirjastoskenaarioon sisältyvä idea täysdigitaalisista kirjastoista tuntuu tätä nykyä kaukaiselta, sillä paperimuotoisen kulttuuriperinnön digitoinnissa ollaan vasta alkutaipaleella. Vaikka Googlella, Yahoolla ja Microsoftilla on kaikilla meneillään kunnianhimoisia digitointihankkeita, joissa konvertoidaan nimekkäiden amerikkalaisten ja eurooppalaisten muistiorganisaatioiden kokoelmia nolliksi ja ykkösiksi, digitoitavaa riittää, eikä digitointityön laadussakaan ilmeisesti ole aina hurraamista.

Maailman laajin kirjastojen kokoelmia kuvaava yhteisluettelo, Worldcat, sisältää yli 32 miljoonaa kirjaa. Puolitoista vuotta sitten laskeskeltiin, että nopeimmilla tuolloin nykyisin käytössä olevilla robottiskannereilla (jotka kykenivät digitoimaan noin tuhat sivua tunnissa) 32 miljoonan kirjan digitointi veisi kymmenellä yötä päivää käytössä olevalla laitteella yli 120 vuotta. Vertailun vuoksi todettakoon, että jo vuonna 1971 syntynyt satojen vapaaehtoisten muodostama Project Gutenberg -verkkoyhteisö on tähän mennessä kyennyt digitoimaan runsaat 20 000 tekijänoikeusvapaata kir­jaa, joista 350 on suomenkielisiä.

Kuka maksaa sisällöt ja tuottaa lisäarvon?

Vaikka laitteiden ja muistisirujen tallennuskapasiteetti kehittyisikin lähivuosina Mooren lakia nopeammin, tämä ei yksin riitä globaalin ja universaalin sekä langattomasti päivittyvän iPod- tai aivosirukirjastokokoelman muodostamiseen. Kokoelma ei olisi ilmainen, ellei se rajautuisi vain tekijänoikeusvapaaseen aineistoon. Tätä nykyä kirjastot neuvottelevat digitaalisen aineiston käyttöehdoista kustantajien kanssa ja maksavat digitaaliset resurssit keskitetysti koko käyttäjäyhteisön puolesta. Lisäksi kirjastot testaavat uusia tietoresursseja ja tuottavat digitaalisen kokoelman päälle erilaisia lisäarvopalveluita, kuten portaaleja. Fyysisen kirjaston tulevaisuudesta riippumatta nämä tehtävät on jonkun hoidettava myös tulevaisuudessa.


Mihin unohtuu paikallisuus ja sivistys teknoutopioista?

Kirjasto on ja tulee olemaan fyysinen ja virtuaalinen paikka myös tulevaisuudessa, kulttuuritapahtuma- ja sivistyskeskus, kuten olen aiemmin kirjoittanut. On löydettävissä 33 muutakin syytä sille, miksi aivosiru- tai iPod-yhteiskunnassa tarvitaan edelleen kirjastoja.

Sivistys on ominaisuus, johon ihmisaivot pystyvät vain yhteisön ja historian tuella. Jos ihmisaivot syrjäytyvät tekoalyllä singulariteetin jälkeen, kuten Ray Kurtzweil povaa teoksessaan The Singularity is Near (ks. saatavuus Selmassa), toivottavasti moinen tekoäly ei ole pelkästään laskentakapasiteetiltaan ylivertainen, vaan myös äärimmäisen tunneälykäs ja sivistynyt kapine. Muuten meidät hukka perii…


Kimmo Tuominen

PS: Valikoima Eduskunnan kirjaston tuoreista kirjahankinnoista löytyy täältä.


keskiviikko 12. syyskuuta 2007

Innostusta IFLA:sta

IFLA (International Federation of Library Associations) on kirjastoalan laajin kansainvälinen yhteistyöorganisaatio, joka järjestää myös vuosittain konferenssin. Eduskunnan kirjastolle IFLA:lla on erityistä merkitystä myös siksi, että organisaatioon sisältyy parlamenttikirjastojen jaosto, joka on kaikkinensa laajin ja merkittävin parlamenttikirjastojen kansainvälinen foorumi. IFLA:n konferenssit ovat siksi kirjastollemme eräs tärkeimmistä kansainvälisten yhteyksien muodoista.

IFLA:n tämänvuotinen konferenssi Etelä-Afrikassa tarjosi varsinaisen runsaudensarven asiaa ja erinomaisesti järjestettyä oheisohjelmaa. Matkasta tuli ehdottomasti mieleenpainuva ja virkistävä, vaikka virallinen ohjelma piti useimpina päivinä tiiviissä otteessaan aamu kahdeksasta ilta kymmeneen. Eteläafrikkalaiset kollegamme yllättivät myös ylipursuavalla vieraanvaraisuudella.



Parlamenttikirjastojen tärkein foorumi
Eduskunnan kirjastosta osallistuimme Sari Pajulan kanssa, kuten kirjastossa on ollut tapana, IFLA:an kahdessa jaksossa. Varsinaista konferenssia Durbanissa edelsi parlamenttikirjastojen jaoston järjestämä esikonferenssi Kapkaupungissa.

Parlamenttikirjastoilta on runsaasti opittavaa, mutta keskustelut ja esitykset vahvistivat myös käsitystä siitä, miten työn haasteet ovat eri puolella maailmaa perusteiltaan samankaltaisia. Nopea, ajantasainen ja luotettava tiedonvälitys on eräs peruskysymyksistä, johon jatkuvasti etsitään vastausta. Ratkaisuja tähän haetaan ympäristöistä riippuen esimerkiksi lehtileikkeitä ja julkaisuvinkkejä kokoamalla, rakentamalla verkkotiedon seurannan välineitä tai kokoamalla ajankohtaisaineistoja Wiki-ympäristöihin.

Innovaatiot ja verkkopalvelut olivat konferenssin ohjelmassa tänä vuonna keskeisellä sijalla. Web 2.0 palvelut tekevät tuloaan myös parlamenttien ympäristöihin. Australian parlamentti kirjastossa Wiki-sovelluksia hyödynnetään neuvonnan ja tietopalvelun apuvälineinä. Chilen parlamentin kirjaston tuottamat ajankohtaispalvelut, jossa kirjallisuus-, laki- ja tilastoaineistoja kootaan ajankohtaisten teemapakettien tueksi oli toinen varsin näyttävä palvelu.


Yhä uudelleen kuitenkin hämmästelen sitä, miten innovatiivisia afrikkalaiset kollegamme ovat hyödyntäessään niukkoja, teknologialtaan epävakaita tai enimmäkseen paperimuodossa olevia aineistoja ja resursseja. Yllättävää oli myös kuulla kommentti siitä, miten paperimuodossa olevia ajankohtaisaineistot näyttävän miellyttävän kiireisessä ja jatkuvissa keskeytyksissä työskenteleviä edustajia eräässä kehittyneemmänkin maan parlamentissa – paperille koottua tietoa on sittenkin helpointa palata silmäilemään keskeytyksen jälkeen.

Kansalaispalvelujen osalta pyrkimys näyttäisi olevan yhä syvempään koulujen, opettajien ja parlamenttien väliseen yhteistyöhön, vaikka työskentelyyn selvästikin haetaan erilaisia toimintatapoja. Mieleenpainuva oli myös erään parlamentin tapa ottaa kontaktia nuoriin, jossa jokaiselle 18-vuotta täyttävälle lähetettiin syntymäpäiväkortti kysymyksellä: "Miten aiot käyttää ääntäsi?".

Parlamenttikirjastoja näyttävät yhä tiiviimmin kiinnostavan myös johtamiseen, markkinointiin ja toiminnan tarkoituksenmukaisuuteen, kohdentamiseen ja tehostamiseen liittyvät kysymykset. Hyviä esimerkkejä työn sisältöjen muutoksista, laadunseurannan menetelmistä ja erilaisista kumppanuus- ja yhteistyöhankkeista kuultiin eri puolilta maailmaa.

Afrikan aurinko
Iltaohjelmiin kuului illallisten lomassa upeita musiikki- ja tanssiesityksiä. Etelä-Afrikan parlamenttikirjastolla oli jopa oma gospel-henkinen kuoro, joka esiintyi ensimmäisessä illanvietossa.

Kun sekä Kapkaupungissa että Durbanissa saimme vankat suositukset varoa omatoimista ulkona liikkumista, oli iltaohjelmien ja lyhyiden retkien puitteissa mahdollisuus nähdä joitakin välähdyksiä Etelä-Afrikan maisemista. Kapkaupungin eräs illallinen oli järjestetty Stellenboschin viinitilalla, Durbanissa iltaohjelmaa oli myös meren rannalla. Näiden lisäksi kiersimme eräänä päivänä lyhyellä safarilla muutaman sadan kilometrin päässä Durbanista.

Afrikassa kohtaavat monella tavalla erilaiset äärimmäisyydet. Etelä-Afrikassa otetaan nyt satunnaisen matkailijan silmiinkin näkyvästi uutta suuntaa vakaampaan rotujen väliseen yhteiseloon pääsemiseksi ja avautumiselle muulle maailmalle. Taksikuskeja myöten maassa halutaan vakuuttaa ystävällisyyttä ja tyytyväisyyttä muutoksiin, joita rodullinen tasa-arvoistuminen on saanut maassa aikaan.

Eräs mieleenpainuvimmista vierailukohteistamme oli Robben Island. Saari, jossa Nelson Mandela oli vankilassa aikanaan ja jossa maan historian tuskallisten vaiheiden kasvot halutaan nyt tehdä tunnetuksi muulle maailmalle. Samat tunnelmat kuuluivat IFLA:n avajaispuheissa, joita on totuttu pitämään muodollisuuksina. Eteläafrikkalaiset osasivat käyttää tilaisuutensa tehdä PR:ää ja kirjastopolitiikkaa ja tekivät sen äärimmäisen hyvin. Jostain syystä Afrikka näyttää aina jättävän auringon sisään.

Parlamenttikirjastojen esikonferenssin ohjelma ja kuvia tapahtumasta:
http://ifla.parliament.gov.za/ParConf/Programme.aspx

http://ifla.parliament.gov.za/News.aspx

- Päivikki Karhula

maanantai 3. syyskuuta 2007

Kauneusleikkaus kirjastojärjestelmälle?

"Vaikka sialle laittaisi huulipunaa, se on edelleen sika." Näin kiukkuisesti kommentoi Roy Tennant kirjastoluetteloiden kehittymättömyyttä pari vuotta sitten ilmestyneessä kolumnissaan. Kosmeettisten korjausten sijaan Tennant vaatii kirjastoammattilaisia ja järjestelmätoimittajia tekemään vallankumouksen: kirjastoluetteloiden kehittäjien on ajateltava isosti, visioitava rohkeasti ja keskityttävä käyttäjänäkökulmaan. Pikkuparannusten tiellä ei ole enää syytä jatkaa.

Tennantin tuskastuminen tuo mieleen Kansalliskirjaston Digijulkaisut -blogissa taannoin julkaistun vertailun, jossa Amazon ja perinteinen kirjastojärjestelmä asetetaan vastakkain. Kirjastojen kannalta on huolestuttavaa, että käyttäjät suosivat verkkokirjakauppaa paitsi ostoksia tehdessään, myös hankkiessaan tietoa. Vaikka kirjastojärjestelmät tarjoaisivatkin Amazonia monipuolisempia hakutoimintoja, ne koetaan edelleen kömpelöiksi ja hankalakäyttöisiksi. Sikamaista!




Vallankumouksen enteitä on ollut ilmassa jo Tennantin kolumnin kirjoittamisajankohtana. Varsinaista revoluutiota ei ole vieläkään tullut, mutta evoluutio on kirjastojärjestelmien kohdalla viime aikoina kiihtynyt. Kehityksen vauhdittajana on ollut ajatus Kirjasto 2.0:sta: on kysytty, kuinka web 2.0 -filosofiaa ja -teknologioita voitaisiin hyödyntää kirjastoalalla. Juhlallinen tarkoitus on saada kirjaston kätköissä olevat sisällöt entistä paremmin käyttäjien ulottuville: kirjastoluettelon ei tarvitse olla pelkkä varastoinventaariosysteemi, vaan se voi kertoa kirjaston tarjonnasta monipuolisesti ja syvällisesti. Niinpä kirjastoluetteloiden on tuotettava aiempaa enemmän lisäarvoa käyttäjilleen.


Suomalaisten yliopisto- ja ammattikorkeakoulukirjastojen sekä mm. Eduskunnan kirjaston käytössä oleva Voyager-kirjastojärjestelmä ei sellaisenaan ole Kirjasto 2.0 -yhteensopiva. Ohjelmointiasiantuntijat kertovat myös, ettei Voyagerin tarjoama API ole kaikkein helppokäyttöisimpiä, minkä vuoksi web 2.0 -tyyppisten toiminnallisuuksien ohjelmointi Voyagerin päälle on kimuranttia.

Ruotsalaiseen Bibliotek 2.0 -blogiin kirjoittava Urban Andersson valittaa Voyagerin "pientä neliskanttisuutta", sulkeutuneisuutta ja API:n käytön hankaluutta, mutta osoittaa kuitenkin, että taitava ohjelmoija saa Voyagerinkin taipumaan tahtoonsa: Högskolan i Boråsin uusi näyttöluettelo toteuttaa Kirjasto 2.0 -toiminnallisuuksia sangen näppärästi.

Voyageriin tottuneille Högskolan i Boråsin näyttöluettelo tarjoaa monia kiinnostavia innovaatioita:

  • Tekijä-, asiasana- ja otsikko-kenttien indeksitermeihin perustuva kirjoitusvirheiden korjaustoiminto (esim. tarkoititko "kuolutuksen" sijaan asiasanaa "koulutus")
  • Catchwords (viime vuoden hakutilastojen perusteella tehtyjä ehdotuksia haun rikastamiseksi tai uudelleensuuntaamiseksi)
  • Amazonista poimitut kirjojen kansikuvat ja kirja-arviot
  • Sisällysluettelot
  • Anonymisoiduille lainatilastoille perustuvat suositukset ("henkilöt jotka lainasivat kirjan X, lainasivat myös kirjan Y"), jotka on esitetty lainausmääräjärjestyksessä
  • "Samassa hyllyssä" -toiminto (kirjastoluokitukseen perustuva suositusvalikoima, joka on järjestetty lainausmäärien perusteella)
  • Mahdollisuus kirjoittaa omia arvostelua ja käydä keskustelua kirjoista
  • Henkilökohtaiset kirjalistat (bookbag-toiminto)
  • Mahdollisuudet jatkohakuihin muista järjestelmistä (SFX-ohjelmistolla sekä suoraan esim. Worldcatista ja LibraryThingistä)

Högskolan i Boråsin järjestelmä ei vielä ole täysiverinen Näyttöluettelo 2.0, kuten Urban Anderssonkin myöntää, mutta 1.9BETA se varmasti on. Itse jään kaipaamaan lähinnä RSS-syötteitä, käyttäjälähtöistä avainsanoitusmahdollisuutta sekä folksonomioiden tai avainsanapilvien hyödyntämistä.

Suomessa Laurea-ammattikorkeakoulu on luonnostellut Kirjasto 2.0 -lisäpalikoita Voyageriin. Pirkanmaan ammattikorkeakoulun kirjaston Voyager-järjestelmä tarjoaa uutuusluettelonsa aihepiirikohtaisina RSS-syötteinä, mikä on erinomainen ja ilman muuta Kirjasto 2.0:n hengen mukainen toiminnallisuus. Tarkoitushan on ennen kaikkea edistää kirjastojärjestelmien sisältämän datan saavutettavuutta, siirrettävyyttä ja ketterää miksailtavuutta.

Näitä edistysaskeleita listatessa tulee mieleen, voitaisiinko Kirjasto 2.0 -toiminnallisuuksien rustata Voyager-ympäristöön esim. pohjoismaisena yhteistyöprojektina? Parviälyn ja yhdistetyn ohjelmointiosaamisen voimalla voitaisiin kenties saada se kauan odotettu revoluutiokin aikaiseksi. Voyager ei taida muuttua Primoksi ihan huomenissa, joten kai maar sitä jottai tarttis tehrä!

Kimmo Tuominen

PS: Eduskunnan kirjaston syyskuun kirja-aarre on Rachel Carsonin Äänetön kevät ja kuluvan viikon kirjavinkki puolestaan Ensimmäinen ja neljäs valtiomahti, Suomen eduskunta 100 vuotta -kirjasarjan 10. osa, johon sisältyy mm. dosentti Tuula H. Laaksovirran laatima tutkimus eduskunnan tiedotus-, tietopalvelu-, kirjasto- ja arkistotoiminnan kehityksestä.