Yleisen hyvän katoaminen

Jukka Relander & Jarmo Saarti (toim.) (2015), Kirjaston kuolema. BTJ Finland Oy, Helsinki.

Jukka Relander ja Jarmo Saarti ovat julkaisseet artikkelikokoelman, jonka keskiössä on kirjastojen kriisi. Kirjaston kuolema ei jätä otsikkona epäselväksi, missä tilassa kirjastojen hahmotetaan olevan. Mutta miksi?

Vielä pari vuotta sitten olemme juhlineet maailman parhaita suomalaisia kirjastoja, erinomaista lukutaitoa ja kirjastokortin omistamista, joka tutkimusten mukaan on osoittautunut pitkään ja terveenä eläneen suomalaisen merkiksi. Pääkaupunkiseudun uusista kirjastoista on myös tullut, ja tulossa, poikkeuksellisia rakennuksia, jotka kirjaston perinteisen roolin ohella toimivat arkkitehtuurisina monumentteina ja matkailunähtävyyksinä.

Kirjaston kuolinkellot eivät myöskään soi siksi, että käyttäjät ohittaisivat ne e-kirjojen, sosiaalisen median, Googlen tai liian perinteisen palveluvalikoiman ja pysähtyneisyyden takia.


Kirjastojen uudet haasteet tulevat yhteiskunnan murenemisesta sellaisena, kuin olemme sen tunteneet, ja siitä käytännössä seuraavasta palvelujen uudelleenjärjestelystä. Julkiset palvelut ovat kaventumassa, julkista sektoria pidetään taakkana ja demokratian, tasa-arvon ja perusoikeuksien ei enää tulkita takaavan kaikille oikeutta sellaisiin resursseihin kuin terveyden- ja vanhustenhoito, koulutus ja kirjastot. Hyvinvointiyhteiskunta nähdään vanhentuneena ideana, jota on mahdotonta ylläpitää. Ajatus yleisestä hyvästä on tekemässä kuolemaa, ja sen mukana ne instituutiot, jotka sen tarjoavat.

Julkisen palvelun lisäarvo

Kirjaston kuolema etsii ideoita ja konsepteja, joiden varassa kirjastojen toimintaa voisi edelleen nopeasti muuttuvissa olosuhteissa perustella. Uusliberalistisille pyrkimyksille kritiikkiä esittävä Huzar korostaa, että instituution säilyttäminen muuttuvassa ympäristössä ei riitä, vaan edellyttää ajattelua siitä, mikä on instituution idea.

Olisikin kysyttävä, mitä kirjastot tai julkiset palvelut ovat mahdollistaneet kautta aikojen. Tähän vastaaminen on tullut haasteellisemmaksi. Kirjastojen syntyvaiheen ideat kasvatuksesta ja sivistyksestä eivät enää vuosiin ole tuntuneet eläviltä käsitteiltä. Vesa Suominen kysyy artikkelissaan, eikö voisi ajatella, että kirjasto on toisaalta käyttäjän asialla, toisaalta välittämiensä sisältöjen asialla ja näiden kautta myös yhteisöllisellä ja yhteiskunnan asialla.

Kirjastot ovat myös vastanneet näihin tavoitteisiin. On korostettu asiakkuutta, laajennettu tarjontaa verkon aineistoihin ja palveluihin, mutta myös painotettu kirjastojen yhteisöllistä merkitystä ja vaikutusta. Viimeksi mainituista kirjassa esitetään malliksi tanskalainen kirjastoideologia, jonka mukaan kirjastot tarjoavat paikan oppimiselle, inspiraatiolle, kohtaamiselle ja esiintymiselle ja sellaisenaan antavat kokemuksia, voimaannuttavat, osallistavat ja tuottavat innovaatioita. Kaiken lisäksi kirjastot ovat osoittautuneet halvoiksi ja kannattaviksi: niiden tuottama lisäarvo yhteisölle on havaittu eri tutkimuksien perusteella 3-4 kertaiseksi sijoitettuihin varoihin.

Maksava asiakas vai palvelu kansalaiselle?

Markkina-ajattelun pohjalta kirjastoista on pyritty tekemään yhä houkuttelevampia ja vastaamaan ajanmukaisesti käyttäjien tarpeisiin. Samalla kirjastojen tiloihin ja toimintaan on tullut kevennystä ja erilaisia oheispalveluja. Panostukset teknologiaan ovat toisinaan olleet niin merkittäviä, että ne ovat kaventaneet mahdollisuuksia hankkia  tarpeellisia julkaisuja. Saarti ja Tuomi siteeraavat jälleen McMenemyä: ”Mitä todella saavutamme korvaamalla instituutio, joka on varmistanut pääsyn tietämykseen, lukemiseen ja oppimiseen jo 150 ajan sellaisella, joka keskittyy teennäiseen vapaa-ajan kokemukseen?”.

McMenemy ei kuitenkaan niinkään kyseenalaista viihdettä, elämyksiä tai teknologiaa, vaan lyhytnäköisen panostuksen suunnanmuutoksiin, joissa kirjaston keskeiset historiassa kantaneet ideat jäävät taka-alalle. Nopeasti muotoaan muuttava yhteiskunta sekoittaa käsitteitä ja ideoita ja markkinoi niitä haluttaviksi näyttämällä ne historiattomasti, ilman perusteluja ja näyttöä niiden toimivuudesta. Samalla se hävittää tehokkaasti ideoita, instituutioita ja ideologioita niiden osoitetusta hyödystä huolimatta. Kirjaston brändiä ei olekaan tarkoituksenmukaista uhrata mielikuville ja markkinasloganeille, joiden pohjalta tuotetaan lyhytikäisiä palveluja ilman kiinnekohtia kirjoihin, lukemiseen tai oppimiseen.

Kaikkien mahdollistaminen on arvo

Miten kirjastot ovat sitten kokemassa eroosion? Saarti ja Tuomi kuvaavat tilan eräänlaisena perustan rappeutumisena. Kirjastoista, kuten muistakin julkisista palveluista, on tullut yksityistämisen kohteita, eikä vain tosiasiallisesti vaan myös sisältäpäin ja kielellisesti. Käyttäjistä on tullut asiakkaita. Tulosjohtamisessa tavoitellaan mahdollisimman suuria käyttäjä- ja lainamääriä ja mahdollisimman pienellä työpanoksella. Määrälliset mittarit ovat tulleet tavaksi määrittää myös julkisten palvelujen elinehtoja. Kirjaston tehtävänä on kuitenkin olla kaikkien halukkaiden mahdollistajana ja kannattavana voimana toimiin, joiden tulokset eivät ole mitattavissa kvartaaleittain.

Saarti ja Tuomi siteeraavat managerismin haitallisia vaikutuksia pohtinutta David McMenemyä, joka esittääkin, että kirjaston toimintaperiaatteissa ”ainoa oppi pitäisi olla paras mahdollinen palvelu kaikille.” Tim Huzarin artikkelissa tutkittu demokratian olemus nostaa esiin saman teeman toisesta näkökulmasta: demokratiassa on kyse käytännössä siitä, ketkä ovat osallisia, ja ketkä on suljettu ulkopuolelle. Juuri näissä tiivistyvät kirjastojen keskeiset tulevaisuusongelmat: millaisia julkisia palveluja on rakennemuutosten jälkeen tarjolla kaikille. Se, mitä kirjastot mahdollistavat kaikille on keskeinen uhanalainen arvo.

Markkinamekanismi on lähtökohdiltaan juuri käänteinen idea julkisille palveluille; vaikka esimerkiksi suuret kaupalliset verkkopalvelut tavoittelevat laajaa kansainvälistä asiakaskuntaa, palvelukonsepti on toinen. Asiakas ja hänen tuottamansa tiedot ovat tuote, joita myydään kolmansille osapuolille. Heidän tarkoituksenaan on seuloa massasta esiin kannattavimmat asiakkaat ja suunnata tarjonta heille. Heikoimmat asiakkaat voidaan jopa rajata palvelujen ja etuuksien ulkopuolelle. Julkisen palvelun idea on päinvastainen; sen tarkoituksena on taata tietyn tason peruspalvelut ja resurssit kaikille ja tasapainottaa tuloerojen ja polarisoitumisen ongelmia.

Yleinen hyvä katoaa verkossa

Yhdeksi mielenkiintoisimmista osista kirjassa osoittautuu Tere Vadenin kirjoitus, joka kyseenalaistaa verkon yleisenä hyvänä. Verkon infrastruktuuri ja suurimmat palvelut ovat jo käytännössä yksityisessä omistuksessa. Se, että niiden käyttäjämäärä laajenee, ei välttämättä koidu käyttäjien hyväksi. Verkkokehityksen paradoksi on siinä, että mitä pidemmälle verkkoon on menty, sitä enemmän käyttäjien oikeudet ovat kaventuneet.

Tekijänoikeudet ja massavalvonta käyvät esimerkeiksi siitä, miten käyttäjistä on tullut taloudellisten ja poliittisten intressien kohteita. Käyttäjä saa palvelut käytännössä myymällä henkilötietonsa ja tuottamansa sisällöt, mutta samalla hän tulee yhä tarkemman kontrollin kohteeksi. Käyttäjien oikeudet ovat ajan myötä hämärtyneet ja tulleet tulkinnallisiksi; käyttäjä joutuu miettimään itse, mitä mistäkin verkkoon kirjoitetusta tai siellä jaetusta seuraa. Jopa Britanniassa väärät mielipiteet ja verkossa puhuttu voi johtaa pidätykseen. Tekijänoikeuksia on käsitteenä koko ajan laajennettu niin, että niiden oikeudellinen etu alkaa näyttää suhteettomalta ja niiden perusteella langetetut rangaistukset käyttäjien kannalta kohtuuttomilta.

Vaden esittääkin, että käyttäjille on verkossa tasa-arvoinen tila vasta sitten, kun heillä on käytettävissään valvonnasta ja kaupallisesta hyväksikäytöstä vapaa tila esimerkiksi omien palvelimien perustalta. Vadenin näkemys tuo mieleen Verkko suljettu -kirjan ruotsalaiset kirjoittajat, jotka kiinnittivät huomiota siihen, miten verkkotilaa vallataan omistuksellisesti yhä syvemmin esimerkiksi siirtämällä datan ja sovellukset käyttäjien koneilta pilveen; näin käyttäjien keinot hallita omaa dataa ja tietoympäristöään kaventuvat merkittävästi.

Uusi keskustelunavaus

Seinäjoen kaupunginkirjasto Apila julkisena tilana.

Kirjaston kuolema on lähtökohdiltaan ja kysymyksenasetteluiltaan kirja, joka olisi täsmäisku leikkausten aikakaudelle. Se pyrkii vastaamaan kysymyksiin, jotka tulevat hyvin pian vastattavaksi julkisen sektorin rakennemuutoksen myötä. Artikkelit antavat paikoin erinomaista tukea nykytilan ongelmien määrittämiselle, mutta kokoelma on epätasainen ja kokonaisuudesta ei vielä nouse punaista lankaa tai uutta suuntaa. Artikkelikokoelma antaa kuitenkin hyvän lähtölaukauksen keskustelulle, ei vain kirjastojen, vaan julkisen palvelun luonteesta ja yleisestä hyvästä.




Päivikki Karhula