Matkalla Postitaloon

Eduskunnan kirjaston muutossa ollaan juuri nyt siinä vaiheessa, että suljetun kirjavaraston aineisto on siirretty Konalan varastoon ja kirjasto sulki lauantaina 21.4 ovet yleisöltä Aurorankadulla. Seuraavaksi vuorossa on henkilökunnan tavaroiden sekä avokokoelmassa ja lukusalissa olevan aineiston siirto Postitaloon, jossa kirjasto taas avautuu yleisölle kesäkuun alkupuolella.

 Kirjastossa päätettiin ennen muuttoa, että pyritään dokumentoimaan muuton eri vaiheita kuvin ja videoin ja hyödyntämään tätä materiaalia myös muuttoviestinnässä. Tähän mennessä muutamia videoita ja kuvia on myös julkaistu kirjaston sivuilla, Facebookissa ja YouTube:ssa. Ylipäätään kuva- ja videomateriaalia on syntynyt kohtuullisesti, mutta muiden kiireiden takia aineiston valikoiminen, editoiminen ja julkaiseminen on jäänyt suunniteltua vähäisemmäksi. Kuvaaminen jatkuu kuitenkin edelleen ja uskon myös, että tätä aineistoa tullaan hyödyntämään jatkossa eri muodoissa ja yhteyksissä.

Nyt kun kirjasto on sulkenut vähäksi aikaa ovensa itselläni alkaa työhuoneeni perkaaminen siitä aineistosta, joka ei lähde mukaani Postitaloon. Tässä riittää työtä, sillä olen keräilijä luonteeltani ja heitän pois tarpeetontakin tavaraa vasta pakon edessä. Tein jo helmikuussa karsintaa huoneeseeni vuosien varrella kertyneestä ylimääräisestä atk-roinasta. Siitä video tämän maanantain kevennykseksi.

Olen myös koonnut Picasa -kansioon joitakin kuvia muuton ympäriltä tähän mennessä tallennettua. Mukana on myös kuvia Postitalosta, mutta sisätilojen kuvia kansiossa ei juurikaan ole. Tämä johtuu siitä, että tilojen kunnostus on viivästynyt (erityisesti kirjastosalin osalta) ja on niin sanotusti edelleen vaiheessa, kuten kansion viimeisestä kuvasta käy ilmi. Mutta tältäkin osin kuvamateriaalia on luvassa lähitulevaisuudessa ja uskon myös, että kesäkuun alkupuolella päästäämään avaamaan Postitalon tilat myös asiakaskäyttöön.

Heikki Rajala

Päivä varastomiehenä

“Kirjaston kaikkia aineistoja ei siirretä Postitaloon. Suurin osa kirjaston kokoelmista siirretään varastotiloihin Konalaan, mikä aiheuttaa jonkin verran viivästyksiä aineiston toimitusaikoihin.”

Tämä on aika lakoninen kuvaus siitä, mitä Eduskunnan kirjastossa juuri nyt tapahtuu.

Eduskunnan peruskorjaus etenee kuluvan vuoden keväällä Aurorankadun kiinteistöön, ja tämä koskee myös kirjastoa. Remontin tieltä kirjasto muuttaa palvelunsa, käsikirjastonsa ja uudemman, lainattavan kokoelmansa (avokokoelman) Postitaloon. Kirjavaraston julkaisut siirretään Konalasta vuokrattuihin tiloihin, saman rakennuskompleksin kolmeen varastotilaan.

Muuttoon on valmistauduttu usean vuoden ajan. Eduskunnan arkiston aineistoja siirrettiin väliaikaisesti Kansallisarkistoon. Kirjaston kokoelmien evaluointi aloitettiin kirjavarastoon sijoitetusta aineistosta, ja siitä ehdittiin evaluoida reilusti yli puolet. Kokoelmat mitattiin – varastokokoelmasta siirrettävää kertyi 12 hkm.

Matka Arkadianmäeltä Konalaan, autokauppojen ja varaosaliikkeiden maailmaan on kymmenen kilometriä, 30 minuuttia. Iso harppaus pienelle kirjalle.


Päivä Konalassa

Muuttoauto käy Konalassa kolmekin kertaa, ja ne tuovat 40- ̶50 rullakkoa päivässä. Rullakkoon on pakattu kirjoja kolmeen kerrokseen, yhteensä seitsemän metriä. Muuttofirma hoitaa pakkaamisen kirjastossa ja purkamisen Konalassa.

Kaikki muu on kirjaston vastuulla.

Mitkä ovat perusasiat varastomiehen työssä? Tärkeimmät työvälineet ovat tussi, mittanauha, excel-taulukko, varastohanskat ja paksupohjaiset jalkineet. Ja kärsivällisyys.

Olennaista on kokoelman systematiikan säilyttäminen, signumit ja julkaisut niiden sisällä, jotta aineisto on löydettävissä. Myös tilantarve pitää arvioida pariksi vuodeksi. Kaikki signumit eivät ole valmiita vaan osa karttuu.

Muuttoajan varastonhoitaja pääsee seuraamaan, millaiseen etävaraston aineistoon kohdistuu kyselyjä. Mitä 1900-luvun alun eläinsuojelusäädöksen valmisteluaineistoa löytyy Ruotsin valtiopäiväasiakirjoista? Millaisesta taloudellisesta avusta Afrikan maille Yhdysvaltain virallisjulkaisut kertovat? Työ varastossa ei ole vain julkaisujen paikantamista, vaan myös tiedonhakua, kokoelmien selaamista. Kirjastojen kokoelmaluettelot eivät kerro kaikkea eikä kaikkea löydy tietokannoista.


Kirjan elämästä

Mitäpä kirjat voisivat tästä ajatella? On varmasti kirjoja, jotka eivät ole liikkuneet paikaltaan sitten vuoden 1978, jolloin Eduskunnan kirjasto muutti Eduskuntatalosta Aurorankadun kirjastotiloihin. Moni kirja pääsee pitkästä aikaa tuulettumaan. Joitakin kirjoja voi vähän jännittää, saavatko saman vieruskaverin. Sehän voi muuttua sattumalta tai vahingossa.

Niin kuin muutoissa yleensä tässäkin paljastuu yllätyksiä. Aina löytyy kokoelmatietokantaan sisältymätöntä, joskus varakappaleiksi, turvaan, kaikelta varalta säilytettäväksi ajateltua. Muuton yhteydessä tällaisista tehdään ns. lopullisia ratkaisuja. Piilottelu ei enää onnistu…

Mutta täälläkin kirjojen elämä jatkuu! Julkaisut lähtevät etävarastosta asiakkaiden käyttöön, kokoelmia evaluoidaan ja suurin osa niistä palaa parin vuoden päästä takaisin kotiin Arkadianmäelle.

Kaisa Paavilainen

Näyttää hienolta mutta miten se toimii?

Kuinka usein olet törmännyt laitteeseen, joka toimii mielestäsi epäloogisesti? Oveen, joka ei aukea kuten kuvittelit? Vesihanaan, josta et millään keksi, miten sieltä saisi veden valumaan? Valaisimeen, jonka saat syttymään vasta, kun olet käynyt läpi kaikki kymmenen seinällä olevaa katkaisijaa? Lieteen, josta kytket liian usein päälle väärän levyn - tai sellaiseen, jota et saa päälle ollenkaan?

Et todennäköisesti ole ainoa, joka on kamppailut kyseisten ongelmien kanssa.

Donald Normanin kirja: Miten avata mahdottomia ovia - suunnittelun salakarit, käsittelee käyttöesineiden psykologiaa ja korostaa jokapäiväisten esineiden ymmärtämistä. Norman viljelee päivittäisessä ympäristössä olevia esimerkkejä: valokatkaisijat, ovet, ikkunat, liedet... Hyvä esimerkki on kirjan nimessäkin mainittu ovi. Kuinka usein sinulle jää erityisesti julkisissa tiloissa epäselväksi, kumpaan suuntaan ovi aukeaa? Pitäisikö sitä työntää vai vetää? Kumpi on saranapuoli? Vastauksen pitäisi yksiselitteisesti löytyä oven muodosta, mutta näin ei kovin usein ole. Itse keksin heti muutaman oven, josta en koskaan osaa sanoa, kumpaan suuntaan se pitäisi avata. Enkä tunnu sitä myöskään helposti oppivan, sillä sadaskin avausyritys menee ensin väärin. Tällainen ovi on kokemukseni mukaan tyypillisesti metallikehyksinen lasiovi.

Toinen jokapäiväinen ja varmasti jokaisen kokema esimerkki on valaisimet, tai oikeastaan niiden kytkimet. Yhdessä tilassa voi olla monta valaisinta ja niillä yhtä monta kytkintä. Kytkimet ovat yleensä seinällä eikä niiden järjestys määräydy valaisimien järjestyksen mukaan. Ne on todennäköisesti kytketty siinä järjestyksessä, kun piuha on käteen sattunut. Niinpä joka kerta, kun haluat tietyn valaisimen päälle, käyt läpi lähes kaikki kytkimet, ennen kuin löydät oikean.

Kyse on esineen ja ihmisen vuorovaikutuksesta, joka joko toimii tai ei toimi.

Tuotesuunnittelun virheet voivat pahimmillaan johtaa katastrofeihin. Vähimmilläänkin ne aiheuttavat harmia.
Inhimillisten virheiden syyksi laitetut suuronnettomuudet johtuvat yleensä pohjimmiltaan suunnitteluvirheistä. Jos suunnittelussa ei oteta huomioon käyttäjiä - ihmisiä - ja tunneta heidän tyypillistä toimintaansa, voi toiminta laitteen kanssa pahimmillaan johtaa suuren luokan katastrofiin. Esimerkkinä palohälytin, joka hälyttää liian herkästi ja siksi hälytystä ei tositilanteessa oteta todesta. Suunnittelu on useimmiten liian tekniikkalähtöistä ja ihmisen toiminta erilaisissa tilanteissa jää vähemmälle pohtimiselle. On uskomatonta, kuinka paljon kamppailemme vaikeakäyttöisten laitteiden kanssa päivittäin.

Mikä näissä tuotteissa sitten on eniten pielessä? Normanin mukaan ymmärrettävyyden ja käytettävyyden periaatteita on kaksi: hyvä käsitteellinen malli ja näkyvyys. Hyvä käsitteellinen malli auttaa meitä ennustamaan toimintamme seuraukset. Hyvässä laitteessa säätimet ovat näkyviä ja jokaiselle toiminnolle on oma säätimensä. Säätimen ja sen käytön seurauksena tapahtuvan toiminnon kytkentä on luonteva, esimerkiksi auton vilkkuviiksiä liikutetaan siihen suuntaan, mihin ollaan kääntymässä. Hyvä laite antaa myös palautteen. Miettikääpä vaikka hissin tilausnappia, joka ei painu alas tai jossa ei syty lamppu, kun sitä painaa. Olisitteko varmoja, että tilaus meni perille vai painaisitteko uudelleen? Ja uudelleen? Kunnes hissin saapuminen vihdoin antaisi kaivatun palautteen.

Jos virhe on mahdollinen (ja näin yleensä on), joku varmasti sen myös tekee. Suunnittelijoiden pitäisi varautua kaikkiin mahdollisiin virheisiin varmistamalla, että virheistä aiheutuu mahdollisimman vähän vahinkoa. Pahinta on, jos käyttäjä ei puuttuvan palautteen vuoksi edes huomaa tehneensä virhettä.

Olin itse tutustunut käytettävyysajatteluun jo ennen kirjan lukemista, mutta se vei minut käytettävyysajattelun tietoteknisestä painotuksesta jokapäiväisten esineiden pariin. Kirja karisti suomut silmiltäni lopullisesti: maailma todella on täynnä huonosti suunniteltuja tuotteita - toki joukossa on myös hyvin suunniteltuja. Vaikka kirja ei ole uusi (alkuperäisteos: The psychology of everyday things, on vuodelta 1988), ja esimerkit ovat osittain vanhentuneita, on se silti edelleen mielestäni suositeltava lukukokemus, kuten myös Normanin uudemmat kirjat. Valitettavasti kirja on loppuunmyyty, mutta kirjastoista sitä vielä löytyy!

Teknisten laitteiden vaikeaselkoisuus saa ihmiset usein kokemaan itsensä huonoiksi ja tyhmiksi. Tämän kirjan luettuasi ymmärrät, että vika ei ole sinussa, vaan huonosti suunnitellussa laitteessa. Ainakin useimmiten.

Päivi Ylitalo-Kallio

Keskiaikaisista käsikirjoituksista ja kirjoista

Monesti kuulee puhuttavan, että kirja on kuollut. Useissa kirjastoissa, joissa olen työskennellyt, on painotettu digitaalisen kirjaston ja e-kirjojen lisääntyvää hankintaa sekä painettujen kirjojen tarpeen vähentymistä. On totta, että e-aineistoilla on omat etunsa, kuten parempi saatavuus ja käytettävyys, mutta painetulla kirjalla on kuitenkin pitkä historia ja tästä haluankin kirjoittaa.

Harva esine on muuttunut perusajatukseltaan ja käytännön ratkaisuiltaan yhtä vähän keskiajan jälkeen kuin kirja. Kirjan muuttumattomuus vuosisatojen vieriessä osoittaa, että se kehitettiin jo keskiajalla lähimain täydelliseksi tiedonvälityksen välineeksi. Tuskin minkään muun taidon kuin kirjoittamisen, tuskin minkään muun esineen kuin kirjan kehitys kuvastaa yhtä hyvin yhteiskunnan, sen tapojen ja kulttuurin kehitystä. Mikään muu kuin kirjoihin ja kirjoittamiseen tutustuminen ei avaa yhtä laajoja näköaloja menneeseen maailmaan. [kuva 1 ].

Siinä missä nykyaikana kirjan elinkaari on melko lyhyt ja kirjan tiedot voivat vanhentua jo muutamassa vuodessa ja kirja saattaa joutua kirjaston poistokoriin jo hyvin lyhyessä ajassa, niin keskiajalla asiat olivat toisin. Kirjat olivat keino säilöä, tallentaa ja siirtää ajatuksia satoja vuosia tai tuhansia kilometrejä ja niiden taloudellinen arvo oli hyvin suuri.



Käsikirjoituksesta kirjaan tai rotuluksesta koodeksiin

Keskiajalla käytettiin useita erilaisia kirjoitusmateriaaleja. Jo antiikista tutut kiveen hakatut piirtokirjoitukset tai metalliin pakotetut kirjoitukset olivat pakostakin lyhyitä. Keskiajan mittaan kuitenkin muut kätevämmät materiaalit mahdollistivat kirjallisen kulttuurin räjähdysmäisen kasvun. Niin antiikissa kuin keskiajallakin käytettiin vahatauluja arkipäiväisinä kirjoitusalustoina. Taulujen ongelmana oli kuitenkin niiden paksuus ja paino eivätkä kirjoitukset niissä säilyneet kovin kauan.

Antiikin kirjalliset tekstit laadittiin ensisijaisesti papyrukselle, joka periytyi kirjoitusalustana keskiajalle. Papyrus oli helppoa ja halpaa valmistaa, mutta sen heikkoutena oli huono kestävyys. Papyruslehdet - ja kääröt murtuivat helposti eivätkä kestäneet kosteutta. Papyruksen suosio kirjoitusalustana heikkenikin nopeasti varhaiskeskiajan kuluessa.

Pergamentti syrjäytti papyruksen ensin kirjojen materiaalina ja vasta sitten erilaisten hallinnollisten asiakirjojen kirjoitusalustana. Eräänä syynä tähän oli se, että väärentäminen pergamentilla oli helppoa, koska kirjoitusta pystyi helposti raaputtamaan siitä pois. Siirtyminen pergamentin käyttöön keskiajan Euroopassa vaikutti kulttuuriin monipuolisesti. Kirjalliselle kulttuurille avautui uusia mahdollisuuksia, kun kirjoitusmateriaalia pystyttiin valmistamaan paikallisesti, sillä pergamentti valmistettiin eläinten nahasta, jota oli helposti saatavilla, kun taas papyrusta valmistettiin vain Niilin alueen ruo´oista. Pergamentin sileä pinta mahdollisti myös miniatyyrien piirtämisen ja käsikirjoitusten kuvittamisen aivan eri tavalla kuin karkeapintainen papyrus. Pergamentti olikin keskiajan kirjoitusalustoista säilyvyytensä ja kirjoitusmukavuutensa takia ylivertainen.

Länsimaisessa kulttuurissa koodeksit vaiheittain korvasivat kirjakääröt. Koodeksimuotoisen kirjan etuna oli myös se, että sitä oli helpompi kuljettaa ja siihen mahtui enemmän tekstiä, joten pitkätkin tekstit saattoi kirjoittaa yhteen niteeseen.


Keskiaikaisten käsikirjoitusten koristeluista

Keskiaikaiset kirjat ja käsikirjoitukset ovat varsinaisia taideteoksia kauniine kapitaaleineen, väreineen ja kuvineen. Otsikoiden ohella yksinkertainen ja keskiajalla erittäin käytetty tapa koristaa käsikirjoitussivua ja ryhmittää sen tekstiä oli alkukirjainten initiaalien korostaminen. Valitut alkukirjaimet kirjoitettiin muuta tekstiä suuremmalla ja täytettiin värillä. [KUVA 2]

Initiaalien taidokas koristelu ja miniatyyrien tyylikäs toteuttaminen oli monimutkaista ja vaikeaa. Taito välittyikin useimmiten käytännön harjoitusten avulla mestarilta oppipojalle, aluksi lähinnä luostareissa ja keskiajan lopulla ammattimaisissa työpajoissa. Erikoistuminen käsikirjoitusten kuvittajaksi oli kuitenkin pitkän tien ja kovan työn takana. Koristeellisimmat käsikirjoitukset valmistuivatkin keskiajalla kuvittajien ja kirjoittajien yhteistyönä, sillä värit, alkukirjainten koristelu ja miniatyyrit lisättiin käsikirjoituslehdille vasta sen jälkeen kun varsinainen tekstiosuus oli jo valmis.

Käsikirjoitusten kuvituksen ja alkukirjainten koristusten tehtävänä ei ollut vain kaunistaa lukijan silmien eteen avautuvia sivuja ja aukeamia. Kun lukija saattoi nähdä esimerkiksi evankeliumin, ritariromanssin, faabelin tai kronikan tapaukset kuvien avulla silmiensä edessä, kuvatut tapahtumat saivat uutta sisältöä ja alkoivat todella elää. Näin kuvat auttoivat tekstin muistamisessa. Varhaiskeskiajallahan tekstit oli tapana lukea ääneen ja vasta 800- luvulta lähtien tekstejä alettiin lukea äänettömästi, itsekseen.

Initiaalien käyttö myös jaksotti tekstin väliotsikoiden tavoin. Kuten koko yhteiskunta oli keskiajalla hyvin hierarkinen niin myös alkukirjainten koolla ja niiden koristelulla pystyttiin osoittamaan tekstin hierarkiaa – mitä suurempi initiaali, sitä tärkeämpi asia.

Varsinaiset kuvat esiintyivät vain harvoin yksin, ilman sidosta tekstiin. Sen sijaan esimerkiksi initiaalien koristeiksi piirretyt eläimet, hirviöt, kukat ja muut kuviot eivät kaivanneet yhteyttä itse tekstiin. Samoin käsikirjoitusten marginaaleista voi löytää kirjoittajan, koristelijan tai lukijan piirtämiä vaatimattomia piirroksia, joilla ei ole mitään tekemistä sivun tekstin kanssa.


Kirjojen arvosta ja arvostamisesta

Kirjoja ja kirjoittamista arvostettiin suuresti keskiajalla, vaikka kirjoitus- ja lukutaito ei ollutkaan kaikkien saatavilla. Aina 1400- luvun lopun jälkipuolelle asti käsin kopioiminen oli ainoa keino monistaa ja levittää haluttua kirjaa. Vaikka keskiajalla laadittiinkin jatkuvasti uusia tekstejä, useimmat kirjoittajat kopioivat muiden laatimia teoksia kuin loivat omia.

Varhais- ja sydänkeskiajalla käsikirjoittamisen tuotanto oli ennen muuta hengellisten yhteisöjen dominoimaa. Luostarit, konventit ja kirkot tuottivat suurimman osan teksteistä – ja vaikuttivat valinnoillaan suoraan siihen, mitä tekstejä kristikunnassa kiersi.

Kirjat olivat sisältönsä, materiaalinsa ja niihin uhratun suunnattoman vaivan vuoksi arvokkaita. Aikakaudella, jolloin kirjojen valmistaminen tapahtui käsin, arvokkaalle materiaalille ja menetelmin, jotka olivat vain harvojen hallitsemia, oli kirjojen valmistaminen usein hidasta, vaivalloista ja hankalaa. Sen takia mustetta ei tuhlattu turhaan, vaan jokaisella piirretyllä kirjaimella oli nykyistä enemmän painoa. Vain tärkeimmiksi katsotut asiat saivat kirjallisen muodon.


Kulttuurikeskukset luostareista yliopistoihin

Ainoastaan suurimmissa luostareissa kirjoittamiselle ja kirjojen säilyttämiselle oli varattu omat huoneensa, scriptorium ja kirjasto. Varsinaisia kirjastohuoneita keskiajalla oli kuitenkin harvoin. Kirjastot olivatkin useimmiten niin pieniä, että niiden kokoelmat sisälsivät vain parisenkymmentä käsikirjoitusta. Suurimmista sydänkeskiaikaisista luostarikirjastoista voitaisiin mainita saksalainen Lorschin 590 ja italialainen Bobbion lähes 700 käsikirjoituksen kokoelmat.[kuva 3]

Keskiaikaisessa luostariyhteisössä kirjoittamisella oli tärkeä tehtävä. Luostarilaitos ja kirkko kannattelivat keskiajan vuosisadoilla antiikin oppineisuuden jäänteitä ja kehittivät sen saavutuksia eteenpäin. Luostarit olivatkin keskiajan tärkeimpiä kulttuurikeskuksia, joissa säilytettiin vanhaa viisautta, mutta luotiin myös uutta oppineisuutta.

Tieto oli valtaa, mutta myös pyyteetön tiedonhalu oli voimakas motiivi kirjoittamisen ja tekstien tulkitsemisen taustalla. Luostarit kehittivät laajoja verkostoja, joiden kautta omasta kirjastosta puuttuvia käsikirjoituksia voitiin kopioida, vaihtaa, myydä ja ostaa. Samoin yksittäiset oppineet kävivät usein laajaa kirjeenvaihtoa saadakseen käsiinsä heitä kiinnostavan opuksen. Tekstien ja käsikirjoitusten leviäminen tapahtui hämmästyttävän sujuvasti hengellisten yhteisöjen välisiä väyliä pitkin. Koska kirjallinen kulttuuri oli pitkälti uskonnollista, niin esimerkiksi hagiografiset tekstit löysivät usein otollisen ja laajan yhteisön hyvinkin nopeasti.

Kirkollisen, lähinnä luostareihin keskittyneen käsikirjoitustuotannon huippukausi oli 1100- luvulla, jolloin valmistettiin suuria määriä etenkin uskonnollisia ja liturgisia käsikirjoituksia. Näihin aikoihin scriptoriumissa, kirjoitussalissa, joukko munkkeja tai nunnia kopioi, tutki ja laati tekstejä kirjastonhoitajan ja luostarinjohtajan ohjeitten mukaan. Kuitenkin kirkon kirjallinen monopoli murtui sydänkeskiajan lopulla 1100 - 1200 - luvuilla, kun kaupungit ja niihin perustettavat yliopistot syrjäyttivät hiljalleen perinteisesti maaseudulla sijainneet suuret luostarit oppineisuuden, kirjoittamisen ja lukemisen keskuksina.

Lukutaito oli keskiajallakin käytännössä välttämätön menestyksekkäille yliopisto-opinnoille, mutta kuitenkaan vielä keskiajan lopullakaan läheskään kaikki opiskelijat eivät osanneet itse kirjoittaa. Kirjoitus- ja lukutaitoiset muodostivatkin keskiajalla oppineen säädyn, jolla oli suora pääsy tiedon lähteille, sen tulkintaan ja levittämiseen.


Soili Lintunen


Valokuvat
Kuva 1. Carmelite Book of Hours, f.16v-17, (157 x 110 mm), 16th century, Alexander Turnbull Library, MSR-11. http://www.flickr.com/photos/nationallibrarynz_commons/5343922621/

Kuva 2. Furness Abbey Manuscript
Description: Detail of illuminated manuscript page from documents relating to Furness Abbey in Cumbria. Date: 1412 Catalogue Reference: DL 42/3  http://www.flickr.com/photos/nationalarchives/2978810052/

Kuva 3. St Finbarr´ s Oratory, Gougane Barra, West Cork, Ireland


Lähteet ja kirjallisuus

Heikkilä, Tuomas: Piirtoja ja kirjaimia, kirjoittamisen kulttuurihistoriaa keskiajalla, SKS, 2009.

Merisalo, Outi: Manu Scripta, länsimaisen kirjan historia keskiajalla (500-1500), Kampus kustannus, 2003.

VALDA ON KUOLLUT – KAUAN ELÄKÖÖN VALDA

Valtionhallinnon IT-hankkeista on keskusteltu runsaasti viime vuosina. Keskustelun pääpaino on valitettavasti ollut hankkeiden viivästymisissä ja niiden kalleudessa. Tuloksia ei ole oikein tahtonut syntyä. Viime vuonna alkoi asianhallinta- ja arkistopiireissä levitä ”varma tieto”, että valtion yhteinen asian- ja asiakirjahallinnan ratkaisun kehittämishanke VALDA olisi suurissa hankaluuksissa. Itse kävin Valtion IT-palvelukeskuksen järjestämässä VALDAn esittelytilaisuudessa joulukuussa 2011 ja järkytyin. Hanke oli ollut käynnissä jo 5 vuotta ja tilaisuudessa esitelty asian- ja aiheidenhallinnan tietojärjestelmä oli todella keskeneräinen. Siitä huolimatta sitä markkinoitiin aggressiivisesti valtionhallinnon organisaatiolle.

Valtiovarainministeriö teki 8.3.2012 päätöksen, jonka mukaan VALDA-palvelun kehittäminen koko valtionhallinnon yhteiseksi ratkaisuksi vaatisi vielä laajoja kehittämistoimenpiteitä. Korkeiden käyttökustannusten sekä tarvittavien lisäinvestointien ja uudelleenkilpailuttamisen vuoksi palvelun jatkokehittäminen ei ole tarkoituksenmukaista. Siksi järjestelmän kehittäminen päätettiin lopettaa.

Asia liippaa läheltä myös eduskuntaa. Eduskunnan uusi asian- ja asiakirjanhallinnan tietojärjestelmä oli tarkoitus toteuttaa samalla IBM:n Filenet alustalle, jolle myös VALDA – järjestelmää yritettiin kehittää. Eduskunnassa Filenet havaittiin sellaisenaan määritettyihin tarpeisiin sopimattomaksi. Tuote vaati siis räätälöintiä. Kenellekään ei liene tule yllätyksenä, että myös eduskunnan Eduksi –hanke viivästyy .

Esimerkkejä hankaluuksissa olevista valtion tietojärjestelmähankkeista voisi nostaa esiin useampiakin. Mainitsen tässä vielä pari hanketta, jotka ovat pistäneet silmiini nimittäin Valtiokonttorin Kieku-tietojärjestelmähankkeen ja sähköisen potilastietojärjestelmähankkeen. Molemmat ovat nielleet rutkasti rahaa eikä valmista oikein tahdo tulla.

Kaikki tunnustavat tarpeet, joihin valtion IT-hankkeilla pyritään vastaamaan. Hankkeessa kuin hankkeessa tavoitteena on yhtenäistää valtion toimintatapoja, prosesseja ja tietorakenteita sekä saavuttaa kustannussäästöjä, tuottavuushyötyjä ja edistää hallinnon läpinäkyvyyttä. Miksi sitten hankkeet viivästyvät ja ainakin osin epäonnistuvat?

Ongelmia löytyy varmasti sekä tilaajan että toimittajan puolelta. Monesti tuntuu, että valtio on tilaajana vielä noviisi. Tuntuu siltä, että selkeä näkemys siitä mitä ollaan tilaamassa, puuttuu. Määrittelyt ovat usein jääneet puolitiehen. Tähän on toimittajan helppo tarttua. Se mitä ei ole sovittu toimitettavan, on maksullista lisätyötä. Olen valitettavan usein istunut kokouksessa, jossa keskustellaan siitä mikä kuuluu alkuperäisen määrittelyn piiriin ja mikä on lisätyötä. Ja tunnelma näissä istunnoissa ei kyllä ole mitenkään rakentava. Aikaa ja energiaa käytetään väärään asiaan.

Toimittajalla on puolestaan yleensä käynnissä useampi hanke yhtä aikaa. Samat henkilöt ilmoitetaan henkilöresursseiksi useisiin hankkeisiin. Lyhyelläkin matematiikalla pystyy laskemaan, että yhden henkilön kohdalle eri hankkeissa ilmoitetut henkilötyöpäivät eivät kohtaa reaalimaailmaa. Ja tämä näkyy. Hankkeet viivästyvät osin siitä syystä, että toimittajalla ei ole riittävästi henkilöresursseja. Valtion pitäisikin perustaa koordinoiva elin, joka jo tarjouspyyntövaiheessa katsoo tarjoajan ilmoittamat henkilöresurssit ja vertaa niitä jo käynnissä oleviin saman toimittajan hankkeisiin. Ja ne tarjoukset hylätään, joista nähdään, että henkilöitä on jo kiinnitetty muihin hankkeisiin niin ettei vuorokaudessa enää tunnit riitä.

Yksi suuri ongelma tilaajan puolella on kuitenkin ollut rohkeuden puute. Olen ollut mukana hankkeissa, joista on jo hyvissä ajoin nähty, ettei tästä kyllä tule takkia – hyvä jos kintaat. Siitä huolimatta hanketta jatketaan. Tärkeintä tuntuu olevan maaliin pääsy hinnalla millä hyvänsä. Pahoin viivästyneiden hankkeiden kohdalla toimintaympäristö on pahimmassa tapauksessa ehtinyt muuttua jo niin paljon että rakennettu järjestelmä on jo vanhanaikainen käyttöönottohetkellä.

Valtiovarainministeriölle täydet pisteet rohkeudesta tunnustaa tosiasiat ja lopettaa liian kalliiksi tuleva kehittämishanke. Eikä VALDA missään tapauksessa ollut hyödytön hanke. Siinä tehty työ ja saadut opit luovat hyvän pohjan toivottavasti uudelle VALDA2 –hankkeelle. Valtio nimittäin tarvitsee yhteisen asian- ja asiakirjahallintajärjestelmän.

Jari Suutari

Haasteena säädösvalmisteluun liittyvän tiedon saavutettavuus

Suomessa kansalaisen oikeus tietoon on turvattu perustuslaissa. Perustuslain 12 § turvaa sananvapauden ja asiakirjojen julkisuuden. Julkisen vallan on perustuslain 22 §:n mukaan turvattava perusoikeuksien, mukaan lukien sananvapauden ja tiedonsaannin, toteutuminen. Perustuslaissa on myös oma pykälänsä säädösten julkaisemisesta.

Suomessa oikeudellista tietoa on tänä päivänä melko hyvin saatavissa verkossa. Säädöksiin ja säädösvalmisteluun liittyvä tieto on kuitenkin hajanaista: Säädösvalmisteluun liittyvää aineistoa on valtioneuvoston hankerekisteri HARE:ssa ja ministeriöiden omilla verkkosivuilla. Eduskuntakäsittelyyn liittyvät asiakirjat ovat haettavissa eduskunnan valtiopäiväasiat ja –asiakirjat hakupalvelussa ja annetut säädökset Finlex-säädöstietopankissa. Relevanttien aineistojen kokoaminen näistä eri verkkolähteistä saattaa olla kansalaiselle hyvinkin aikaa vievää ja hankalaa.

Varsinaisen virallisaineiston lisäksi säädöshankkeesta tietoa hakevaa kiinnostaa usein hankkeen uutisointi, aiheesta käyty kansalaiskeskustelu, asian sääntely muissa maissa sekä erilaisten viranomaisten ja järjestöjen aihetta käsittelevät julkaisut ja verkkosivustot. Myös aihetta yleisemmin käsittelevä kirjallisuus saattaa olla aiheeseen perehtymisen kannalta hyvinkin keskeistä. Jos tietämystään säädöshankkeesta haluaa laajentaa näillä aineistoilla, tiedonhaku edellyttää entistä enemmän asiantuntemusta ja aikaa.

Eduskunnan kirjasto on vastannut säädösvalmisteluun liittyvän tiedon tavoitettavuuden ja ymmärrettävyyden haasteeseen avaamalla verkkoon Lakihankkeiden tietopaketit LATI –palvelun. Palvelun ideana on laatia keskeisistä lainsäädäntöhankkeista tietopaketteja, joissa on kootusti tietoa kyseisestä hankkeesta. Tietopaketteihin kerätään aineistoa sekä eduskuntakäsittelyä edeltävältä ajalta, että itse eduskuntakäsittelystä. Tietopaketteihin sisällytetään myös hankkeita koskevaa uutisointia, oikeusvertailevaa aineistoa, kirjallisuutta, sekä tutkimusaineistoa. Lisäksi tietopaketteihin lisätään soveltuvin osin tietoa esim. kansalaisten mahdollisuuksista vaikuttaa kyseisen hankkeen valmisteluun.

LATI-palvelu avattiin marraskuussa 2011 ja sai heti positiivista palautetta asiakkailtamme. Palvelussa on tällä hetkellä kahdeksan tietopakettia, joista kolme on jo loppuun saatettuja säädöshankkeita. Ensimmäisiksi tietopaketin aiheiksi valittiin mm. kuntauudistus, adoptiolaki ja kansalaisaloitelaki. Tässä vaiheessa palveluun on tarkoitus lisätä keskimäärin yksi uusi tietopaketti kuukaudessa. Tietopakettien aiheet valitaan siten, että ne kiinnostavat mahdollisimman laajasti eri asiakasryhmiämme.

LATI-palvelu on uusi ja hakee edelleen muotoaan. Palvelun pitkän tähtäimen visiona voidaan pitää tavoitetta luoda laajasti tunnettu, kiinnostavia säädöshankkeita seuraava, ajantasainen, kattava ja käyttäjiensä kanssa vuorovaikutuksessa toimiva oikeudellinen palvelu, joka omalta osaltaan edesauttaa eri asiakasryhmien mahdollisuuksia hahmottaa säädöshankkeisiin liittyvien aineistojen kokonaisuuksia.

Tämän vision toteutumiseen on ilman muuta pitkä matka kuljettavana. LATI-palvelun kehittäminen edellyttää asiantuntevaa ja pitkäjänteistä työpanosta kirjaston henkilökunnalta. Se edellyttää myös, hyvät asiakkaat, teidän panostanne. LATI-palvelua koskeva palaute on meille ensiarvoisen tärkeää, kuten ovat myös ehdotukset palveluun liittyvistä uusista tietopaketeista ja aineistosta jolla tietopaketteja tulisi täydentää. Tulkaa siis mukaan kehittämän kanssamme LATI-palvelusta tavoitteemme mukainen oikeudellinen palvelu!

Erika Bergström


Lakihankkeiden tietopaketit LATI -palvelu