Eduskunnan kirjaston blogitoimitus toivottaa lukijoilleen Hyvää ja Onnellista Joulua!
Uudet blogikirjoitukset julkaistaan tammikuussa.
Timo Turja
Parlamenttikirjasto
keskiviikko 23. joulukuuta 2009
perjantai 18. joulukuuta 2009
Arvokkaat kokoelmat näkyviksi ja käyttöön
Miksi ylläpitää kalliita kokoelmia, jos kaikki kuitenkin on siirtymässä Internetiin, kuten yleinen uskomus näyttää olevan. Miksi nähdä kaikki tämä vaiva, jos käyttäjät äänestävät hiirellään?
Suomen tieteellinen kirjastoseura ja Kokoelmakartta-konsortio järjestivät Tieteiden talossa 16.11.2009 seminaarin, jonka teemana oli Miten tehdä kokoelmat näkyviksi. Valtion taidemuseon kehitysjohtaja Susanna Petterssonin esityksessä vastauksia haettiin kolmesta näkökulmasta: kokoelmat, niiden arvottaminen ja käyttö.
Tarpeeseen vai varastoon
Museot ovat syntyneet taiteenkeräilijöiden kokoelmista. Millaisia teoksia kokoelmiin kelpuutettiin? Teosten piti olla esimerkillisiä, edustaa jotakin koulukuntaa, niiden piti olla klassikkoja, rakentaa jotakin kertomusta. Tänä päivänä pitää Petterssonin mukaan kokoelmissa tehdä painotuksia ja varmistaa niiden käyttömahdollisuudet, verkossakin. Se, mitä tänäänkin hankitaan taidekokoelmiin, sisältää aina arvottamista ja luokittelua.
Tämän päivän kirjastoista on vähän vaarallista puhua keräilijöinä. Kurt De Belder, Leidenin yliopiston kirjaston johtaja, totesi IGelu 2009 -kongressissa, että kirjastojen kokoelmia pitää kehittää ”from just in case to just in time” –periaatteella. Kirjastojen kokoelmissa ei ole paikkaa museaaliselle aineistolle. Tämä varmistetaan Belderin mukaan sillä, että hankinta painottuu asiakkaiden välittömiin tarpeisiin.
Taidekokoelmiin hankittiin arvokkaina pidettyjä, kuuluisien taiteilijoiden töitä. Kirjakokoelmien arvon yhtenä mittarina on käyttö (hyöty). Kirjastojen kokoelmiin hankitaan hyödyllisenä ja arvokkaana pidettävää aineistoa – painettuina tai käyttöoikeuksina sähköisiin aineistoihin.
Mikä määrittää kokoelman arvon? Onko tärkeintä aineiston välitön arvo asiakkaalle? Raine Wilén esitti kokoelmakarttaseminaarissa, että Conspectus-tasokoodien mukaan kokoelman kattavuuden mittari voi perustua paitsi käyttäjien tarpeisiin myös tieteenalan maailmanlaajuiseen julkaisutuotantoon.
Entä klassikot? Entä kokoelmien johdonmukaisuus, syvyys omilla erikoisaloillaan? 15 viime vuoden aikana tieteellinen tieto on kaksinkertaistunut, mutta mikä siitä on arvokasta, uutta luovaa. Kokoelmakarttaseminaarissa puhunut Anto Leikola luetteli pari kymmentä klassikkokirjoja tuottanutta tiedemiestä 1600-luvulta lähtien. Kaikki eivät saaneet arvostusta omana aikanaan ja on ei-luettuja klassikkoja, joiden teoksista puuttuu käännöksiä.
Kokoelmia käytetään edelleen – paljon
Miten kokoelmat saadaan näkyviksi ja käyttöön? Kirjastoluettelot ovat käyntikortteja kirjastoihin, mutta vielä pitkälti eräänlaisia päätepysäkkejä. Tiedonhausta ”tapahtuu” niin paljon näyttöluetteloiden ulkopuolella. Verkkoaineistosta vain murto-osa sisältyy perinteisiin luetteloihin. Amsterdamin kaupunginkirjaston hakukonetyyppinen AquaBrowser yhdistää sekä verkkoaineiston että kirjastoaineiston. Tämän lisäksi kirjasto tarjoaa myös perinteisen classic-käyttöliittymän.
Kokoelmakarttahankkeessa on edistetty kirjastokokoelmien kuvailua. Kokoelmakuvailujen tietokanta tarjoaa tietoa lähinnä toisille kirjastoille eikä se ole kovin kattava. Tampereen yliopiston kirjasto on esitellyt kokoelmien evaluoinnin tuloksia ainelaitoksille. Tieteenalakohtaisten kokoelmien kuvailevalla tiedolla on merkitystä mm. tuleville hankinnoille ja kokoelmien tehokkaammalle käytölle, ainelaitosten asiantuntemusta käyttäen.
Painettujen kokoelmien kansallisen yhteiskäytön tehostamista on pohdittu Linnea2-konsortion yleiskokouksessa 9.10.2009. Sähköinen aineisto on jo yhteiskäytössä. Kirjastojen painetun aineiston avaamista kaikille pitäisi tukea hyvin toimivalla kaukopalvelujärjestelmällä, ei kirjastojen kautta vaan suoraan tiedontarvitsijoille, asiakkaille. Ei hankittaisi kaikkea, kun kaukopalvelu toimii. ”Olisi tärkeä hyväksyä asiakkaiden valinnat ja se, etteivät asiakkaat välttämättä halua juuri sitä aineistoa, joka kirjastohenkilökunnan näkökulmasta olisi parasta.”
Kaikki ei ole siirtymässä Internetiin. Kokoelmia tullaan käyttämään paikallisesti vielä sukupolvien ajan. Toivottavasti kokoelmat saadaan näkyvämmiksi viemällä tiedot niiden sisällöstä sinne, mistä tietoa haetaan – verkkoon hakukoneiden ulottuville. Asiakkaat antavat kokoelmille arvon käyttämällä kirjaston kokoelmia olivatpa ne missä kirjastossa tahansa.
Kaisa Paavilainen
Suomen tieteellinen kirjastoseura ja Kokoelmakartta-konsortio järjestivät Tieteiden talossa 16.11.2009 seminaarin, jonka teemana oli Miten tehdä kokoelmat näkyviksi. Valtion taidemuseon kehitysjohtaja Susanna Petterssonin esityksessä vastauksia haettiin kolmesta näkökulmasta: kokoelmat, niiden arvottaminen ja käyttö.
Tarpeeseen vai varastoon
Museot ovat syntyneet taiteenkeräilijöiden kokoelmista. Millaisia teoksia kokoelmiin kelpuutettiin? Teosten piti olla esimerkillisiä, edustaa jotakin koulukuntaa, niiden piti olla klassikkoja, rakentaa jotakin kertomusta. Tänä päivänä pitää Petterssonin mukaan kokoelmissa tehdä painotuksia ja varmistaa niiden käyttömahdollisuudet, verkossakin. Se, mitä tänäänkin hankitaan taidekokoelmiin, sisältää aina arvottamista ja luokittelua.
Tämän päivän kirjastoista on vähän vaarallista puhua keräilijöinä. Kurt De Belder, Leidenin yliopiston kirjaston johtaja, totesi IGelu 2009 -kongressissa, että kirjastojen kokoelmia pitää kehittää ”from just in case to just in time” –periaatteella. Kirjastojen kokoelmissa ei ole paikkaa museaaliselle aineistolle. Tämä varmistetaan Belderin mukaan sillä, että hankinta painottuu asiakkaiden välittömiin tarpeisiin.
Taidekokoelmiin hankittiin arvokkaina pidettyjä, kuuluisien taiteilijoiden töitä. Kirjakokoelmien arvon yhtenä mittarina on käyttö (hyöty). Kirjastojen kokoelmiin hankitaan hyödyllisenä ja arvokkaana pidettävää aineistoa – painettuina tai käyttöoikeuksina sähköisiin aineistoihin.
Mikä määrittää kokoelman arvon? Onko tärkeintä aineiston välitön arvo asiakkaalle? Raine Wilén esitti kokoelmakarttaseminaarissa, että Conspectus-tasokoodien mukaan kokoelman kattavuuden mittari voi perustua paitsi käyttäjien tarpeisiin myös tieteenalan maailmanlaajuiseen julkaisutuotantoon.
Entä klassikot? Entä kokoelmien johdonmukaisuus, syvyys omilla erikoisaloillaan? 15 viime vuoden aikana tieteellinen tieto on kaksinkertaistunut, mutta mikä siitä on arvokasta, uutta luovaa. Kokoelmakarttaseminaarissa puhunut Anto Leikola luetteli pari kymmentä klassikkokirjoja tuottanutta tiedemiestä 1600-luvulta lähtien. Kaikki eivät saaneet arvostusta omana aikanaan ja on ei-luettuja klassikkoja, joiden teoksista puuttuu käännöksiä.
Kokoelmia käytetään edelleen – paljon
Miten kokoelmat saadaan näkyviksi ja käyttöön? Kirjastoluettelot ovat käyntikortteja kirjastoihin, mutta vielä pitkälti eräänlaisia päätepysäkkejä. Tiedonhausta ”tapahtuu” niin paljon näyttöluetteloiden ulkopuolella. Verkkoaineistosta vain murto-osa sisältyy perinteisiin luetteloihin. Amsterdamin kaupunginkirjaston hakukonetyyppinen AquaBrowser yhdistää sekä verkkoaineiston että kirjastoaineiston. Tämän lisäksi kirjasto tarjoaa myös perinteisen classic-käyttöliittymän.
Kokoelmakarttahankkeessa on edistetty kirjastokokoelmien kuvailua. Kokoelmakuvailujen tietokanta tarjoaa tietoa lähinnä toisille kirjastoille eikä se ole kovin kattava. Tampereen yliopiston kirjasto on esitellyt kokoelmien evaluoinnin tuloksia ainelaitoksille. Tieteenalakohtaisten kokoelmien kuvailevalla tiedolla on merkitystä mm. tuleville hankinnoille ja kokoelmien tehokkaammalle käytölle, ainelaitosten asiantuntemusta käyttäen.
Painettujen kokoelmien kansallisen yhteiskäytön tehostamista on pohdittu Linnea2-konsortion yleiskokouksessa 9.10.2009. Sähköinen aineisto on jo yhteiskäytössä. Kirjastojen painetun aineiston avaamista kaikille pitäisi tukea hyvin toimivalla kaukopalvelujärjestelmällä, ei kirjastojen kautta vaan suoraan tiedontarvitsijoille, asiakkaille. Ei hankittaisi kaikkea, kun kaukopalvelu toimii. ”Olisi tärkeä hyväksyä asiakkaiden valinnat ja se, etteivät asiakkaat välttämättä halua juuri sitä aineistoa, joka kirjastohenkilökunnan näkökulmasta olisi parasta.”
Kaikki ei ole siirtymässä Internetiin. Kokoelmia tullaan käyttämään paikallisesti vielä sukupolvien ajan. Toivottavasti kokoelmat saadaan näkyvämmiksi viemällä tiedot niiden sisällöstä sinne, mistä tietoa haetaan – verkkoon hakukoneiden ulottuville. Asiakkaat antavat kokoelmille arvon käyttämällä kirjaston kokoelmia olivatpa ne missä kirjastossa tahansa.
Kaisa Paavilainen
perjantai 11. joulukuuta 2009
Kieli se on mun rattoni
Eräs sattumalta tapaamani kansanedustaja tokaisi minulle käytävällä ystävällisesti, että "No päevee!" Ja nauroi siihen perään, että "Niin, vaikken minä savolainen olekaan! On vain niin mukava käyttää näitä sanoja." Tästä meille sukeutui hetkeksi keskustelu sanoilla herkuttelusta.
Mielenkiinnon kohteet ja kiinnostuneisuus asioihin tietysti suuresti vaihtelee ihmisillä. Ymmärrän kyllä, ettei kaikissa kieli herätä kiinnostusta, ennemmin olankohautuksen. Toisissa se taas aiheuttaa valtavan voimakkaita tunteita. – Yleensä puolesta tai vastaan.
Surullinen esimerkki jälkimmäisestä on törkeät herjaukset, joiden kohteeksi internetissä joutui tuttu virkamies.
Itselleni kieli tosiaan on herkkua. Savoa tai slangia, kaikki kelpaa. Kuten tapaamani kansanedustaja, omaksun sanan sieltä, toisen täältä. En kuitenkaan yleensä selittele tätä kuriositeettia, ellei joku erikseen kysy. Jos sanon tutulleni ihmetellen "Ai ovvai!?" saatan vain toivoa, että hän huomaa hämäläisen vireen. – Tai ei ainakaan pidä minua outona kielenkäyttöni vuoksi.
Kyllä, minulle on luettu lapsena! Tätä perinnettä olen jatkanut. Omien lasten käyttämä kieli on salaa ylpeydenaiheeni. Oli aika liikuttavaa, kun 11-vuotias poikani sanoi juuri: "Minä haluan, että sinä luet meille Harry Potter seiskan. On niin ihanaa, kun luet." Perinne siirtyy sukupolvelta toiselle. Olen kiitollinen mummolleni, joka vei minut ensimmäisen kerran "lainastoon", Lahdessa Möysän sivukirjastoon, jota ei enää ole.
Pysähdyinpä tässä katsomaan Oddasatia, saamelaisten, noiden Suomen intiaanien omaa uutisohjelmaa. Saamelaisille oli juuri luvattu vuodeksi 2010 määräraha 20 000 €, jolla saadaan juuri ja juuri yksi uusi oppikirja kouluun. Tuli mieleen onko saamelaisilla yhtäkään omaa kirjastoa? Sithää em miä tiäräkkää.
Mutta se virkamies, joka joutui herjausten kohteeksi. Miksi? Olemalla ruotsinkielinen.
Tuli hyvä mieli kirjailija Kjäll Westön kirjoittamasta kolumnista (Yhteishyvä 12/09, s. 37). Westö pohtii kielikysymyksiä rauhallisesti, kertoen olevansa kotonaan niin suomeksi kuin ruotsiksi, vaikkei ole syntynyt kaksikieliseksi. Kun hän ilmiselvästi taitaa ruotsin ohella hyvin suomen, ei voi kuin olla kateellinen, positiivisessa mielessä.
http://www.digipaper.fi/yhteishyva/36082/
Oma ruotsini joutui hunningolle yhdeksännellä luokalla. Tuli ikävä opettaja. Oma vikahan se oli, että kieli jäi retuperälle. Kaduttaa. Katumus johti siihen, että 2000-luvulla luin joitakin dekkareita ruotsiksi. Nyt en ehdi valitettavasti lukea kuin ruotsinkielistä Bamse-lehteä. Silti olen saanut paljon tästä vähästäkin harrastuneisuudestani. Olen oppinut koko ajan uutta Suomen kielestä lukemalla vaikka Agatha Christietä ruotsiksi. Ruotsinkieliset kirjat haen tietenkin kirjastosta. Vad kul att vi har bibban!
http://fi.wikipedia.org/wiki/Bamse
Raija Hietala
perjantai 4. joulukuuta 2009
Sodan monet kasvot
Tänä syksynä olen päässyt hyvin kirjauutuuksiin kiinni. Hotakainen, Westö ja Mankell on luettuna, parhaillaan on menossa Per Pettersonin Hevosvarkaat, johon tartuin kun Suojelupoliisin historia jäi kesken. Paras teos kuitenkin tähän asti on ollut Henrik Meinanderin uusin kirja Suomi 1944: sota, yhteiskunta, tunnemaisema.
Meinander ei petä tälläkään kertaa. Pidän hänen tyylistään kirjoittaa historiaa kiinnostavasti ja yleistajuisesti. Teksti soljuu eteenpäin ja lukeminen on nautinto. Meinander toteaa itsekin vuoden 1944 olevan monesti läpikäyty ajanjakso, mutta hän on ottanut kirjaan uuden näkökulman. Sotavuoden tapahtumien lisäksi Meinander kuvaa vuoden 1944 ilmiöitä, tunnelmia ja tunteita.
Sodan eteneminen asemasodasta hyökkäysvaiheeseen on kuvattu vain päällisin puolin menemättä jokaisen taistelun yksityiskohtiin, mutta sodan vaiheet Tienhaaroineen ja Tali-Ihantoloineen tulevat silti selväksi, samoin kuin presidentin ja hallituksen tasapainoilu rauhaa tunnusteltaessa.
Arki ja yhteiskunnan tila vuonna 1944 ovat vahvasti esillä. Kerrotaan syntyneestä yhteisyyden tunteesta ja tilanteesta kotirintamalla, missä kotityöt jäivät naisten harteille. Uutisia ja sotaraportteja kokoonnuttiin kuuntelemaan niihin kylien taloihin, missä oli jo radio. Olavi Virta ja Harmony Sisters viihdyttivät sotatilan suvaitsevaisuussääntöjen puitteissa. Elokuvateatterit näyttivät dokumenttien, opetuselokuvien ja uutiskoosteiden lisäksi amerikkalaisia ja saksalaisia elokuvia. Clark Gable ja Ingrid Bergman ihastuttivat. Meinander käy läpi myös tiedeyhteisön tilaa ja nostaa esiin kirjallisuushistoriaa.
Oman tilansa saa pakolaisten ja siirtolaisten evakuoinnit ja näiden ihmisten elämän järjestäminen. Sotalapsilla on oma traaginenkin historiakuvauksensa, ja työtä ja asuntoja piti järjestää myös sodasta palaaville. Meinander kertoo myös, miten sodasta palattiin ja miten kaatuneet saatettiin kotiin ja hautaan. Suomi oli muuten ainoa maa toisessa maailmansodassa, joka pyrki tuomaan kaikki vainajat taistelutantereelta kotipaikan multiin.
Sota-aika on taas esillä, talvisodan syttymisestä tuli juuri 70 vuotta täyteen ja itsenäisyyspäivää vietämme viikonloppuna. Helsingin Sanomien kuukausiliite kertoo marraskuun numerossa tuntemattomista ja nuorista sotilaista, jotka joutuivat sotaan vuonna 1939 tietämättä, että sotaa kestäisi monta vuotta. Osa selvisi ja osa ei: kuukausiliite kertoo, millaisen elämän ovat saaneet elää ne jotka eivät kaatuneet. Sodasta ei kuitenkaan yleensä jälkikäteen puhuttu. Tunteet oli eliminoitu jo sodassa ja purkautumiskeinoja ovatkin olleet unet, kuolemanpelko ja humalatila.
Kristiina Hakala
Meinander ei petä tälläkään kertaa. Pidän hänen tyylistään kirjoittaa historiaa kiinnostavasti ja yleistajuisesti. Teksti soljuu eteenpäin ja lukeminen on nautinto. Meinander toteaa itsekin vuoden 1944 olevan monesti läpikäyty ajanjakso, mutta hän on ottanut kirjaan uuden näkökulman. Sotavuoden tapahtumien lisäksi Meinander kuvaa vuoden 1944 ilmiöitä, tunnelmia ja tunteita.
Sodan eteneminen asemasodasta hyökkäysvaiheeseen on kuvattu vain päällisin puolin menemättä jokaisen taistelun yksityiskohtiin, mutta sodan vaiheet Tienhaaroineen ja Tali-Ihantoloineen tulevat silti selväksi, samoin kuin presidentin ja hallituksen tasapainoilu rauhaa tunnusteltaessa.
Arki ja yhteiskunnan tila vuonna 1944 ovat vahvasti esillä. Kerrotaan syntyneestä yhteisyyden tunteesta ja tilanteesta kotirintamalla, missä kotityöt jäivät naisten harteille. Uutisia ja sotaraportteja kokoonnuttiin kuuntelemaan niihin kylien taloihin, missä oli jo radio. Olavi Virta ja Harmony Sisters viihdyttivät sotatilan suvaitsevaisuussääntöjen puitteissa. Elokuvateatterit näyttivät dokumenttien, opetuselokuvien ja uutiskoosteiden lisäksi amerikkalaisia ja saksalaisia elokuvia. Clark Gable ja Ingrid Bergman ihastuttivat. Meinander käy läpi myös tiedeyhteisön tilaa ja nostaa esiin kirjallisuushistoriaa.
Oman tilansa saa pakolaisten ja siirtolaisten evakuoinnit ja näiden ihmisten elämän järjestäminen. Sotalapsilla on oma traaginenkin historiakuvauksensa, ja työtä ja asuntoja piti järjestää myös sodasta palaaville. Meinander kertoo myös, miten sodasta palattiin ja miten kaatuneet saatettiin kotiin ja hautaan. Suomi oli muuten ainoa maa toisessa maailmansodassa, joka pyrki tuomaan kaikki vainajat taistelutantereelta kotipaikan multiin.
Sota-aika on taas esillä, talvisodan syttymisestä tuli juuri 70 vuotta täyteen ja itsenäisyyspäivää vietämme viikonloppuna. Helsingin Sanomien kuukausiliite kertoo marraskuun numerossa tuntemattomista ja nuorista sotilaista, jotka joutuivat sotaan vuonna 1939 tietämättä, että sotaa kestäisi monta vuotta. Osa selvisi ja osa ei: kuukausiliite kertoo, millaisen elämän ovat saaneet elää ne jotka eivät kaatuneet. Sodasta ei kuitenkaan yleensä jälkikäteen puhuttu. Tunteet oli eliminoitu jo sodassa ja purkautumiskeinoja ovatkin olleet unet, kuolemanpelko ja humalatila.
Kristiina Hakala
perjantai 27. marraskuuta 2009
Varastokirjaston juhlaa
Suomalaisen kirjastoverkon tärkeä lenkki, Varastokirjasto on juhlinut 20-vuotista olemassaoloaan. Tapahtuman kunniaksi lokakuun lopussa järjestetyssä seminaarissa ja seminaarin yhteydessä pidetyssä juhlatilaisuudessa kiitettiin Varastokirjaston toimintaa ja kehuttiin varastokirjastokonseptin käyttökelpoisuutta.
Juhlaseminaarin johtoteemana oli painetun aineiston rooli digitoituvassa maailmassa. Digitaaliset aineistot ovat valloittaneet alaa ja painettuna ilmestyneitä aineistoa tullaan muuntamaan digitaalisiksi. Kirjastoille tarjoutuu tällöin edellytyksiä luopua sellaisista painetuista aineistoista, jotka ovat saatavilla myös sähköisinä. Näistä aineistoista säilytetään varastokirjastoissa painettuja kappaleita, joita voidaan tarpeen vaatiessa saattaa tarvitsijoiden käyttöön.
Digitaaliset aineistot lisääntyvät, mutta ne eivät täysin korvaa painettuja aineistoja. Perinteisessä paperimuodossa tuotetaan edelleen uusia julkaisuja eikä kaikkea tähän asti painettuna julkaistua tulla muuttamaan sähköiseksi. Kirjastot tulevat näin ollen jatkossakin elämään painettujen aineistojen kanssa kiinteässä suhteessa, joka tosin vaihtelee kirjaston tyypin ja kokoelmapolitiikan mukaan. Varastokirjastoja tullaan siis tarvitsemaan edelleen säilytyspaikkana vähän käytetylle ja ajankohtaisuutensa menettäneelle aineistolle ("painetun aineiston pitkä häntä"), jota kirjastot siirtävät hyllyistään uuden paperisen aineiston tieltä.
Eduskunnan kirjasto on pohtiessaan tiloissaan olevien painettujen kokoelmiensa rakennetta tukeutunut voimakkaasti mahdollisuuteen sijoittaa aineistoja Varastokirjaston kokoelmiin. Jo pian Varastokirjaston perustamisen jälkeen, 1990-luvun alusta alkaen on siirretty kirjoja ja kausijulkaisuja Kuopioon. Viime aikoina Eduskunnan kirjastossa on ryhdytty arvioimaan myös ulkomaisten valtiopäiväasiakirjojen todellista tarvetta lähivarastoissa. Perinteisesti nämä dokumentit on katsottu kirjaston perusaineistoiksi.
Ulkomaisten parlamenttidokumenttien sijoittamiseen etävarastoon liittyy tiettyä problematiikkaa. Aineistot ovat netissä yleensä vain 1990-luvulta. Yksittäisen maan asiakirjojen systematiikkaan perehtymättömälle aineistojen käyttö voi olla hankalaa –kun ne ovat etävarastossa hankaluudet kasvavat, koska hyllyssä selailun rajoitukset lisääntyvät.
Kirjastojen on kuitenkin rajattujen tilojen maailmassa rakennettava kokoelmansa käytön ja arvioidun käytön ohjaamana, ellei heillä ole kansallisia tai muita velvollisuuksia määrättyjen aineistojen säilyttämiseen. Eduskunnan kirjaston ulkomaisten valtiopäiväasiakirjojen käyttöaste on ollut lähes nolla eräitä maita (mm. Ruotsi, Iso-Britannia) lukuun ottamatta. Asiakkaan pystyessä yksilöimään tarpeensa esim. viitteiden perusteella olisi aineisto Varastokirjaston erinomaisten kaukopalvelujärjestelyjen avulla nopeasti saatavissa käyttöön – uudessa tilanteessa myös muihin suomalaisiin kirjastoihin Eduskunnan kirjaston ohella. Kuopiossa on tutkijoilla nykyään luotu myös mahdollisuus käyttää aineistoja paikan päällä.
Eduskunnan kirjasto pyrkii jatkossa säilyttämään käytettyjä ja tärkeitä valtiopäiväasiakirjasarjoja lähivarastossaan. Niiden parlamenttiaineistojen osalta, joita ei esim. löydy Aurorankatu 6:sta vaan Kuopiosta, maailmalta tai Internetistä, kirjasto pyrkii tarjoamaan tarvitsijoille asiantuntemusta tiedonhakuun opastamisen, tietopalvelun ja kirjallisuuskokoelmiensa kautta.
Kaarlo Mäkelä
Juhlaseminaarin johtoteemana oli painetun aineiston rooli digitoituvassa maailmassa. Digitaaliset aineistot ovat valloittaneet alaa ja painettuna ilmestyneitä aineistoa tullaan muuntamaan digitaalisiksi. Kirjastoille tarjoutuu tällöin edellytyksiä luopua sellaisista painetuista aineistoista, jotka ovat saatavilla myös sähköisinä. Näistä aineistoista säilytetään varastokirjastoissa painettuja kappaleita, joita voidaan tarpeen vaatiessa saattaa tarvitsijoiden käyttöön.
Digitaaliset aineistot lisääntyvät, mutta ne eivät täysin korvaa painettuja aineistoja. Perinteisessä paperimuodossa tuotetaan edelleen uusia julkaisuja eikä kaikkea tähän asti painettuna julkaistua tulla muuttamaan sähköiseksi. Kirjastot tulevat näin ollen jatkossakin elämään painettujen aineistojen kanssa kiinteässä suhteessa, joka tosin vaihtelee kirjaston tyypin ja kokoelmapolitiikan mukaan. Varastokirjastoja tullaan siis tarvitsemaan edelleen säilytyspaikkana vähän käytetylle ja ajankohtaisuutensa menettäneelle aineistolle ("painetun aineiston pitkä häntä"), jota kirjastot siirtävät hyllyistään uuden paperisen aineiston tieltä.
Eduskunnan kirjasto on pohtiessaan tiloissaan olevien painettujen kokoelmiensa rakennetta tukeutunut voimakkaasti mahdollisuuteen sijoittaa aineistoja Varastokirjaston kokoelmiin. Jo pian Varastokirjaston perustamisen jälkeen, 1990-luvun alusta alkaen on siirretty kirjoja ja kausijulkaisuja Kuopioon. Viime aikoina Eduskunnan kirjastossa on ryhdytty arvioimaan myös ulkomaisten valtiopäiväasiakirjojen todellista tarvetta lähivarastoissa. Perinteisesti nämä dokumentit on katsottu kirjaston perusaineistoiksi.
Ulkomaisten parlamenttidokumenttien sijoittamiseen etävarastoon liittyy tiettyä problematiikkaa. Aineistot ovat netissä yleensä vain 1990-luvulta. Yksittäisen maan asiakirjojen systematiikkaan perehtymättömälle aineistojen käyttö voi olla hankalaa –kun ne ovat etävarastossa hankaluudet kasvavat, koska hyllyssä selailun rajoitukset lisääntyvät.
Kirjastojen on kuitenkin rajattujen tilojen maailmassa rakennettava kokoelmansa käytön ja arvioidun käytön ohjaamana, ellei heillä ole kansallisia tai muita velvollisuuksia määrättyjen aineistojen säilyttämiseen. Eduskunnan kirjaston ulkomaisten valtiopäiväasiakirjojen käyttöaste on ollut lähes nolla eräitä maita (mm. Ruotsi, Iso-Britannia) lukuun ottamatta. Asiakkaan pystyessä yksilöimään tarpeensa esim. viitteiden perusteella olisi aineisto Varastokirjaston erinomaisten kaukopalvelujärjestelyjen avulla nopeasti saatavissa käyttöön – uudessa tilanteessa myös muihin suomalaisiin kirjastoihin Eduskunnan kirjaston ohella. Kuopiossa on tutkijoilla nykyään luotu myös mahdollisuus käyttää aineistoja paikan päällä.
Eduskunnan kirjasto pyrkii jatkossa säilyttämään käytettyjä ja tärkeitä valtiopäiväasiakirjasarjoja lähivarastossaan. Niiden parlamenttiaineistojen osalta, joita ei esim. löydy Aurorankatu 6:sta vaan Kuopiosta, maailmalta tai Internetistä, kirjasto pyrkii tarjoamaan tarvitsijoille asiantuntemusta tiedonhakuun opastamisen, tietopalvelun ja kirjallisuuskokoelmiensa kautta.
Kaarlo Mäkelä
perjantai 20. marraskuuta 2009
Uusia kirjastoja ja vanhasta uutta
Pääkaupunkiseudun kirjastomaailmassa tapahtuu seuraavalla vuosikymmenellä näkyviä muutoksia. Helsingin kaupunginkirjasto suunnittelee uutta kirjastorakennusta musiikkitalon ja sanomatalon lähettyville. Kirjastorakennuksen on tarkoitus valmistua Suomen itsenäisyyden juhlavuonna 2017. Jo sitä ennen vuonna 2012, juuri parahiksi ennen IFLAN Helsingissä pidettävää suurta kansainvälistä kirjastoalan konferenssia, syntyy Suomen suurin tieteellinen kirjasto, kun Helsingin yliopiston kirjaston keskustakampuksen kirjasto valmistuu Kaisaniemeen. Kirjastoon yhdistyvät mm. humanistinen, oikeustieteellinen, teologinen ja valtiotieteellinen tiedekuntakirjasto kokoelmineen ja henkilökuntineen. Nämä kaksi uutta kirjastoa ydinkeskustan alueella luovat uutta kaupunkikuvaa ja parantavat kaupunkilaisten ja yliopistoväen kirjastopalveluja.
Myös Eduskunnan kirjastossa valmistaudutaan eduskuntakiinteistön peruskorjauksen 2007-2017 yhteydessä kirjaston tilojen uudelleenjärjestelyyn. Kirjaston vuoro vaiheittain etenevässä peruskorjauksessa tulee vuonna 2011-2012. Seuraavana vuonna 2013 tuleekin kuluneeksi sata vuotta siitä, kun Eduskunnan kirjastosta tuli yleisölle avoin kirjasto. Kirjaston nykyiset tilat on suunniteltu 1970-luvulla juuri ennen tietotekniikan tuloa kirjastoon. Kirjastotyön ja asiakkaiden tarpeiden mukaisia muutoksia tiloissa on tehty vuosikymmenien myötä. Kirjaston tietopalvelulle järjestettiin oma päivystystila 1990-luvun alussa ja kirjastokortistojen paikan ovat vallanneet asiakkaiden tietokoneet. Tiedonhallinnan koulutukselle eristettiin oma tila kirjaston alimmaisen kerroksen äärimmäisestä nurkasta. Aika on ajanut ohi jo näistäkin tilaratkaisuista. Suurimmat muutostarpeet asiakastiloissa ovat tällä hetkellä asiakkaiden ryhmätyötilan järjestäminen ja päivystyksen keskittäminen yhteen pisteeseen. Sen lisäksi tutkijansali, koulutustila ja asiakkaiden taukotila siirtyvät toiminnallisesti parempaan paikkaan.
Tilojen uudelleenjärjestelyyn liittyy myös aineistojen sijoittaminen niin, että asiakkaat pääsevät helposti kiinni sekä painettuun että sähköiseen aineistoon. Pyrkimyksenä on, että kirjaston tilat palvelevat yhteisöllistä tavoitetta eli eduskuntatiedon, oikeudellisen tiedon ja yhteiskuntatiedon saatavuutta kaikille kansalaisille.
Eduskuntakiinteistö on kokonaisuudessaan suojeltu ja museovirasto valvoo kaikkia muutoksia, joita eduskunnan kolmessa eri-ikäisessä peruskorjaukseen joutuvassa rakennuksessa tehdään. Kirjaston aula, asiakaspalvelutila ja lukusali ovat kirjaston tiloista tarkimmin suojellut. Myöskään työhuonekerrosten käytävätiloihin ei voida tehdä suuria muutoksia. Tämä rajoittaa työhuoneiden merkittävämpää uudelleen järjestelyä. Suurin parannus työoloihin tulee olemaan talotekniikan perusteellinen uusiminen, jonka jälkeen ilmastointi, lämmitys ja viilennys toimivat kuten on tarkoitettu. Ergonomiaan, muunneltavuuteen, esteettömyyteen, akustiikkaan ja tieto- ja viestintätekniikkaan tullaan kiinnittämään erityistä huomiota tiloja ja niiden kalustusta suunniteltaessa.
Suuri haaste kirjastolle on peruskorjauksen aikainen toiminta. Eduskunnan eniten tarvitsemat palvelut, kuten hankinta, kaukopalvelu ja eduskunnan arkisto, on saatava toimimaan saumattomasti. Tästä meillä on mainiona esimerkkinä Bundestagin kirjaston palvelut aikana, jolloin liittopäivät jo toimivat Berliinissä, mutta kirjasto oli vielä Bonnissa. Palvelut toimivat niin hyvin, että kansanedustajat luulivat kirjaston jo muuttaneen Berliiniin. Emme myöskään halua, että muut asiakkaat unohtavat Eduskunnan kirjaston, vaan pyrimme järjestämään kirjaston kokoelmien ja palveluiden käytön myös peruskorjauksen aikana. Ratkaisu on vielä avoin. Siirtyisimmekö pyörille, kuten kollega tässä blogissa taannoin visioi? Vai ryhdymmekö matkasaarnaajiksi ja jalkaudumme muihin kirjastoihin välittämään eduskuntatietoa?
Marja Oksa-Pallasvuo
Myös Eduskunnan kirjastossa valmistaudutaan eduskuntakiinteistön peruskorjauksen 2007-2017 yhteydessä kirjaston tilojen uudelleenjärjestelyyn. Kirjaston vuoro vaiheittain etenevässä peruskorjauksessa tulee vuonna 2011-2012. Seuraavana vuonna 2013 tuleekin kuluneeksi sata vuotta siitä, kun Eduskunnan kirjastosta tuli yleisölle avoin kirjasto. Kirjaston nykyiset tilat on suunniteltu 1970-luvulla juuri ennen tietotekniikan tuloa kirjastoon. Kirjastotyön ja asiakkaiden tarpeiden mukaisia muutoksia tiloissa on tehty vuosikymmenien myötä. Kirjaston tietopalvelulle järjestettiin oma päivystystila 1990-luvun alussa ja kirjastokortistojen paikan ovat vallanneet asiakkaiden tietokoneet. Tiedonhallinnan koulutukselle eristettiin oma tila kirjaston alimmaisen kerroksen äärimmäisestä nurkasta. Aika on ajanut ohi jo näistäkin tilaratkaisuista. Suurimmat muutostarpeet asiakastiloissa ovat tällä hetkellä asiakkaiden ryhmätyötilan järjestäminen ja päivystyksen keskittäminen yhteen pisteeseen. Sen lisäksi tutkijansali, koulutustila ja asiakkaiden taukotila siirtyvät toiminnallisesti parempaan paikkaan.
Tilojen uudelleenjärjestelyyn liittyy myös aineistojen sijoittaminen niin, että asiakkaat pääsevät helposti kiinni sekä painettuun että sähköiseen aineistoon. Pyrkimyksenä on, että kirjaston tilat palvelevat yhteisöllistä tavoitetta eli eduskuntatiedon, oikeudellisen tiedon ja yhteiskuntatiedon saatavuutta kaikille kansalaisille.
Eduskuntakiinteistö on kokonaisuudessaan suojeltu ja museovirasto valvoo kaikkia muutoksia, joita eduskunnan kolmessa eri-ikäisessä peruskorjaukseen joutuvassa rakennuksessa tehdään. Kirjaston aula, asiakaspalvelutila ja lukusali ovat kirjaston tiloista tarkimmin suojellut. Myöskään työhuonekerrosten käytävätiloihin ei voida tehdä suuria muutoksia. Tämä rajoittaa työhuoneiden merkittävämpää uudelleen järjestelyä. Suurin parannus työoloihin tulee olemaan talotekniikan perusteellinen uusiminen, jonka jälkeen ilmastointi, lämmitys ja viilennys toimivat kuten on tarkoitettu. Ergonomiaan, muunneltavuuteen, esteettömyyteen, akustiikkaan ja tieto- ja viestintätekniikkaan tullaan kiinnittämään erityistä huomiota tiloja ja niiden kalustusta suunniteltaessa.
Suuri haaste kirjastolle on peruskorjauksen aikainen toiminta. Eduskunnan eniten tarvitsemat palvelut, kuten hankinta, kaukopalvelu ja eduskunnan arkisto, on saatava toimimaan saumattomasti. Tästä meillä on mainiona esimerkkinä Bundestagin kirjaston palvelut aikana, jolloin liittopäivät jo toimivat Berliinissä, mutta kirjasto oli vielä Bonnissa. Palvelut toimivat niin hyvin, että kansanedustajat luulivat kirjaston jo muuttaneen Berliiniin. Emme myöskään halua, että muut asiakkaat unohtavat Eduskunnan kirjaston, vaan pyrimme järjestämään kirjaston kokoelmien ja palveluiden käytön myös peruskorjauksen aikana. Ratkaisu on vielä avoin. Siirtyisimmekö pyörille, kuten kollega tässä blogissa taannoin visioi? Vai ryhdymmekö matkasaarnaajiksi ja jalkaudumme muihin kirjastoihin välittämään eduskuntatietoa?
Marja Oksa-Pallasvuo
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)