Informaatiotutkimuksen yhdistys ITY ry ja Eduskunnan kirjasto järjestävät kaikille avoimen seminaarin tietovarantapolitiikasta 24.5.2008 klo 10-15 Eduskunnan kirjastossa. Seminaarin ohjelma on seuraavanlainen:
10.00-10.10 Seminaarin avaus. Pj. Kimmo Tuominen
10.10-11.00 Tuomas Pöysti: Kansalaisen oikeus oikeudelliseen tietoon
11.00-12.15 Lounas
12.15-13.00 Annikki Roos & Eija Hukka: Lääketieteellisen tiedon saatavuus
13.00-13.45 Risto Kalliola: Tietovarantojaan viisaasti vapauttaen Suomi voisi toimia paikkatietoa hyödyntävän yhteiskuntakehityksen suunnannäyttäjänä
13.45-14.00 Keskustelua tietovarantopolitiikasta
14.00- Informaatiotutkimuksen yhdistyksen kevätkokous
Järjestelyjen vuoksi tarvitsemme etukäteisilmoittautumisia pe 9.5. mennessä ITY ry:n sihteerille. Hänen yhteystietonsa ovat: Anna-Karin Tötterman, Åbo Akademi, puh. (02) 215 4278, email: (anna-karin.totterman (at) abo.fi).
Käytän tilaisuutta hyväkseni mainostaakseni myös kansainvälistä Advocacy and marketing for libraries -konferenssia. Osallistumishinta on 40 € ja ilmoittautua tulee 9.4.2008 mennessä.
Hyvää pääsiäistä kaikille Parlamenttikirjastoblogin lukijoille!
Kimmo Tuominen
Parlamenttikirjasto
torstai 20. maaliskuuta 2008
maanantai 17. maaliskuuta 2008
Muuttuva kirjasto
Kuljin eilen pitkästä aikaa kirjavarastomme läpi. Nautin kulkiessani kaikin aistein: hiljaisuudesta, vanhojen kirjojen pölyisestä tuoksusta ja korkeista hyllyistä täynnä kirjoja. Ajattelin mielessäni kuinka merkittävää tutkijoille on entisaikoina ollut, että kirjastomme kokoelmasta löytyy muun muassa Kansainliiton asiakirjoja, muiden maiden säädöksiä ja parlamenttiasiakirjoja sekä valtiomiesten elämäkertoja.
Enää kaikkea ei tarvita painettuina. YK:n asiakirjat ja sopimukset ovat internetissä samoin monien maiden säädökset ja parlamenttiasiakirjat, vanhojakin aineistoja digitoidaan vinhaa vauhtia, mikä nopeuttaa ja parantaa aineistojen saatavuutta.
Kirjastossamme on aloitettu laaja kokoelmien evaluointi ja vähemmän käytetyn aineiston karsiminen ja karsittujen teosten siirto Varastokirjastoon. Tavoitteena on tietenkin varastotilan riittävyyden varmistaminen myös tulevaisuudessa ja valmistautuminen rakennuksen peruskorjaukseen ja väliaikaiseen poismuuttoon eduskuntakiinteistöstä. Tavoitteena on myös paremmin hallinnassa oleva kokoelma ja kokoelmaa koskevan hiljaisen tiedon siirtäminen..
Ymmärrän kyllä, etteivät kaikki asiakkaat ole karsimisesta mielissään, kun menettävät mahdollisuuden selailla aineistoa, joka tosin kirjastomme suljetun kirjavaraston vuoksi on ollut jonkun verran hankalaa jo aiemminkin. Peruskorjauksen yhteydessä suunnittelemme lisäävämme avokokoelmassa asiakkaiden selailtavissa olevan aineiston määrää jos se vain onnistuu suojeltavassa rakennuksessa.
Ei ole merkityksetöntä millainen tila kirjasto on. Useat asiakkaat ovat kertoneet aistivansa tiettyä arvokkuutta astuessaan ensi kertaa sisään Eduskunnan kirjastoon. Arvokkuus sopiikin ylimmän valtiovallan omaan kirjastoon, mutta toivottavasti se ei pelota ja karkota asiakkaita, sillä kirjastomme on olemassa kaikkia kansalaisia varten. Kirjastomme palvelusta ei siis tarvitse nauttia edustajan välityksellä.
Hienoa kirjasto- ja monikäyttötilaa on ideoitu selvitysmies Mikko Leistin raportissa ”Keskustakirjasto – Metropolin sykkivä sydän , joka julkistettiin pari päivää sitten. Hienoa, että kullekin ajalle suunnitellaan omanlaisiaan kirjastoja ja vanhojakin peruskorjataan pieteetillä, kuten omalle kirjastollemme tullaan tekemään.
Sari Pajula
Enää kaikkea ei tarvita painettuina. YK:n asiakirjat ja sopimukset ovat internetissä samoin monien maiden säädökset ja parlamenttiasiakirjat, vanhojakin aineistoja digitoidaan vinhaa vauhtia, mikä nopeuttaa ja parantaa aineistojen saatavuutta.
Kirjastossamme on aloitettu laaja kokoelmien evaluointi ja vähemmän käytetyn aineiston karsiminen ja karsittujen teosten siirto Varastokirjastoon. Tavoitteena on tietenkin varastotilan riittävyyden varmistaminen myös tulevaisuudessa ja valmistautuminen rakennuksen peruskorjaukseen ja väliaikaiseen poismuuttoon eduskuntakiinteistöstä. Tavoitteena on myös paremmin hallinnassa oleva kokoelma ja kokoelmaa koskevan hiljaisen tiedon siirtäminen..
Ymmärrän kyllä, etteivät kaikki asiakkaat ole karsimisesta mielissään, kun menettävät mahdollisuuden selailla aineistoa, joka tosin kirjastomme suljetun kirjavaraston vuoksi on ollut jonkun verran hankalaa jo aiemminkin. Peruskorjauksen yhteydessä suunnittelemme lisäävämme avokokoelmassa asiakkaiden selailtavissa olevan aineiston määrää jos se vain onnistuu suojeltavassa rakennuksessa.
Ei ole merkityksetöntä millainen tila kirjasto on. Useat asiakkaat ovat kertoneet aistivansa tiettyä arvokkuutta astuessaan ensi kertaa sisään Eduskunnan kirjastoon. Arvokkuus sopiikin ylimmän valtiovallan omaan kirjastoon, mutta toivottavasti se ei pelota ja karkota asiakkaita, sillä kirjastomme on olemassa kaikkia kansalaisia varten. Kirjastomme palvelusta ei siis tarvitse nauttia edustajan välityksellä.
Hienoa kirjasto- ja monikäyttötilaa on ideoitu selvitysmies Mikko Leistin raportissa ”Keskustakirjasto – Metropolin sykkivä sydän , joka julkistettiin pari päivää sitten. Hienoa, että kullekin ajalle suunnitellaan omanlaisiaan kirjastoja ja vanhojakin peruskorjataan pieteetillä, kuten omalle kirjastollemme tullaan tekemään.
Sari Pajula
perjantai 7. maaliskuuta 2008
Eduskunnan arkiston aarteita: Antellin kokoelma
Monelle Suomen taide- ja kulttuurihistoriasta kiinnostuneelle H. F. Antell voi olla tuttu nimi, mutta laajemmalle yleisölle hänen tekonsa ovat vielä toistaiseksi jääneet tuntemattomiksi. Eduskunnan arkisto tuo nyt kaikkien käytettäväksi mikrokuvattuna ja digitoituna uudelleen järjestetyn kokoelman, joka on syntynyt hänen nimeään kantavan, Suomen säätyvaltiopäivien vuonna 1894 perustaman valtuuskunnan asiakirjoista. Arkiston asiakirjat ja valtuuskunnan tekee mielenkiintoiseksi sekä itse herra Antell että hänen testamenttivarojensa merkitys Suomen taide- ja kulttuurihistorialle.
Herman Frithiof Antell (1847-1893) oli varakkaan kamarineuvos Herman Rosenbergin avioton poika, joka isältään perimällään omaisuudella ryhtyi kartuttamaan itselleen raha-, mitali- ja taidekokoelmaa. Antell olikin aikansa tunnetuin suomalainen rahankerääjä, joka myös liikkui sujuvasti pohjoismaisten taiteilijoiden seurapiireissä Pariisissa ja tunsi mm. Akseli Gallen-Kallelan, Ville Vallgrenin, Albert Edelfeltin ja ruotsalaisen Anders Zornin. Pariisissa hän myös kuoli. Pian Antellin kuoleman jälkeen paljastui hänen tekemänsä testamentin arvo: hän luovutti keräämänsä kokoelmat Suomen kansalle; lisäksi hän määräsi perustettavaksi kaksi stipendirahastoa Helsingin yliopistoon ja Vaasan lyseoon. Taidehistoriallisesti ratkaisevan tärkeää oli kuitenkin se, että hän testamenttasi miljoona Suomen kultamarkkaa (n. 3,7 miljoonaa euroa) hänen isänsä nimeä kantavaan Herman Rosenbergin rahastoon, jonka tarkoitus oli hankkia kokoelmia Suomen kansallismuseon perustaksi.
H. F. Antellin testamenttilahjoituksen on katsottu vaikuttaneen enemmän kuin mikään muu yksityinen testamentti Suomen kulttuurielämän kehitykseen. Monet Ateneumin ja Kansallismuseon tunnetuimmista nähtävyyksistä onkin hankittu Antellin valtuuskunnan rahoilla. Kansallistaiteilijoittemme töiden lisäksi varoilla on hankittu mm. Cézannen, Gauguinin, van Goghin ja Munchin teokset.
Eduskunnan arkistossa oleva Antellin kokoelma käsittää vuonna 1894 säätyvaltiopäivien perustaman, Rosenbergin rahastoa hallinnoimaan tarkoitetun, Antellin valtuuskunnan pöytäkirjoja, tiliasiakirjoja, hankintaluetteloita ja kirjeenvaihtoa Suomen taide- ja kulttuurihistorian tärkeiden merkkihenkilöiden kanssa. Kokoelma sisältää mm. Edward Westermarckin kirjeitä Marokosta, kirjeitä Ville Vallgrenilta, Eero Järnefeltilta, Akseli Gallen-Kallelalta, Albert Edelfeltiltä sekä C. G. Mannerheimilta. Lisäksi asiakirjoja on Kansallismuseon ja Seurasaaren ulkomuseon perustamisesta ja tarkkoja luetteloita eri kokoelmista.
Antellin valtuuskunta lakkautettiin vuonna 1977, jolloin sekä kokoelmat että varat siirrettiin Museoviraston hallintaan. Eduskunnan arkistossa Antellin valtuuskunnan asiakirjoja on vuosilta 1895-1942. Alkuvuosien asiakirjat ovat melkein kokonaan ruotsinkielisiä, mutta vuodesta 1908 alkaen kieli alkaa muuttua suomeksi. Kokoelmasta on olemassa myös sisällysluettelo.
Sain viime kesänä tehtäväkseni ryhtyä järjestämään uudelleen Antellin kokoelmaa mikro- ja digikuvattavaan kuntoon. Pitkään kestänyt urakka on nyt takana ja aineisto on valmis kuvattavaksi ja sen jälkeen asiakkaiden käytettävänä. Kokoelma on järjestetty aikajärjestykseen ja kokouksittain niin, että ensimmäisenä on kokouspöytäkirja, mahdollinen esityslista ja sen jälkeen liitteet. Kaikkien asiakirjojen oikeasta sijoittumisesta en voi olla varma, koska asiakirjat ovat vanhoja ja usein epäselvästi käsinkirjoitettuja. Kokoelman sisällysluettelosta, tilikirjoista ja kunkin kokouksen pöytäkirjasta saa kuitenkin hyvin hahmotettua asiat, joita kunakin ajankohtana on käsitelty. Liitteistä saa lisätietoa teoshankintojen taustoista ja vaiheista, hinnoista, näyttelyihin lähettämisistä, pienistä riidoista taiteilijoiden, taiteilijan perikunnan ja valtuuskunnan välillä sekä mm. miten uhkaava sota vaikutti valtuuskunnan toimintaan ja teosten suojeluun. Itsestäni hienolta tuntui lisäksi pitää kädessä Suomen kansallistaiteilijoiden ja valtiomiesten kirjeitä, nähdä heidän persoonalliset käsialansa, kirjepaperinsa ja kirjeiden lähetysosoitteet.
Antellin valtuuskunnan asiakirjoista tutkijat saavat erinomaisen kuvan siitä, kuinka eri museot ja niiden kokoelmat lähtivät syntymään ja kasvamaan. Toivon, että kokoelma löytää käyttäjänsä.
Ohessa Albert Edelfeltin allekirjoittama asiakirja koskien Pariisin maailmannäyttelyä, 2.1.1900.
Jenni Mikkonen
P.S.: Lisätietoa löydät Eduskunnan arkiston ja Ateneumin sivuilta.
Herman Frithiof Antell (1847-1893) oli varakkaan kamarineuvos Herman Rosenbergin avioton poika, joka isältään perimällään omaisuudella ryhtyi kartuttamaan itselleen raha-, mitali- ja taidekokoelmaa. Antell olikin aikansa tunnetuin suomalainen rahankerääjä, joka myös liikkui sujuvasti pohjoismaisten taiteilijoiden seurapiireissä Pariisissa ja tunsi mm. Akseli Gallen-Kallelan, Ville Vallgrenin, Albert Edelfeltin ja ruotsalaisen Anders Zornin. Pariisissa hän myös kuoli. Pian Antellin kuoleman jälkeen paljastui hänen tekemänsä testamentin arvo: hän luovutti keräämänsä kokoelmat Suomen kansalle; lisäksi hän määräsi perustettavaksi kaksi stipendirahastoa Helsingin yliopistoon ja Vaasan lyseoon. Taidehistoriallisesti ratkaisevan tärkeää oli kuitenkin se, että hän testamenttasi miljoona Suomen kultamarkkaa (n. 3,7 miljoonaa euroa) hänen isänsä nimeä kantavaan Herman Rosenbergin rahastoon, jonka tarkoitus oli hankkia kokoelmia Suomen kansallismuseon perustaksi.
H. F. Antellin testamenttilahjoituksen on katsottu vaikuttaneen enemmän kuin mikään muu yksityinen testamentti Suomen kulttuurielämän kehitykseen. Monet Ateneumin ja Kansallismuseon tunnetuimmista nähtävyyksistä onkin hankittu Antellin valtuuskunnan rahoilla. Kansallistaiteilijoittemme töiden lisäksi varoilla on hankittu mm. Cézannen, Gauguinin, van Goghin ja Munchin teokset.
Eduskunnan arkistossa oleva Antellin kokoelma käsittää vuonna 1894 säätyvaltiopäivien perustaman, Rosenbergin rahastoa hallinnoimaan tarkoitetun, Antellin valtuuskunnan pöytäkirjoja, tiliasiakirjoja, hankintaluetteloita ja kirjeenvaihtoa Suomen taide- ja kulttuurihistorian tärkeiden merkkihenkilöiden kanssa. Kokoelma sisältää mm. Edward Westermarckin kirjeitä Marokosta, kirjeitä Ville Vallgrenilta, Eero Järnefeltilta, Akseli Gallen-Kallelalta, Albert Edelfeltiltä sekä C. G. Mannerheimilta. Lisäksi asiakirjoja on Kansallismuseon ja Seurasaaren ulkomuseon perustamisesta ja tarkkoja luetteloita eri kokoelmista.
Antellin valtuuskunta lakkautettiin vuonna 1977, jolloin sekä kokoelmat että varat siirrettiin Museoviraston hallintaan. Eduskunnan arkistossa Antellin valtuuskunnan asiakirjoja on vuosilta 1895-1942. Alkuvuosien asiakirjat ovat melkein kokonaan ruotsinkielisiä, mutta vuodesta 1908 alkaen kieli alkaa muuttua suomeksi. Kokoelmasta on olemassa myös sisällysluettelo.
Sain viime kesänä tehtäväkseni ryhtyä järjestämään uudelleen Antellin kokoelmaa mikro- ja digikuvattavaan kuntoon. Pitkään kestänyt urakka on nyt takana ja aineisto on valmis kuvattavaksi ja sen jälkeen asiakkaiden käytettävänä. Kokoelma on järjestetty aikajärjestykseen ja kokouksittain niin, että ensimmäisenä on kokouspöytäkirja, mahdollinen esityslista ja sen jälkeen liitteet. Kaikkien asiakirjojen oikeasta sijoittumisesta en voi olla varma, koska asiakirjat ovat vanhoja ja usein epäselvästi käsinkirjoitettuja. Kokoelman sisällysluettelosta, tilikirjoista ja kunkin kokouksen pöytäkirjasta saa kuitenkin hyvin hahmotettua asiat, joita kunakin ajankohtana on käsitelty. Liitteistä saa lisätietoa teoshankintojen taustoista ja vaiheista, hinnoista, näyttelyihin lähettämisistä, pienistä riidoista taiteilijoiden, taiteilijan perikunnan ja valtuuskunnan välillä sekä mm. miten uhkaava sota vaikutti valtuuskunnan toimintaan ja teosten suojeluun. Itsestäni hienolta tuntui lisäksi pitää kädessä Suomen kansallistaiteilijoiden ja valtiomiesten kirjeitä, nähdä heidän persoonalliset käsialansa, kirjepaperinsa ja kirjeiden lähetysosoitteet.
Antellin valtuuskunnan asiakirjoista tutkijat saavat erinomaisen kuvan siitä, kuinka eri museot ja niiden kokoelmat lähtivät syntymään ja kasvamaan. Toivon, että kokoelma löytää käyttäjänsä.
Ohessa Albert Edelfeltin allekirjoittama asiakirja koskien Pariisin maailmannäyttelyä, 2.1.1900.
Jenni Mikkonen
P.S.: Lisätietoa löydät Eduskunnan arkiston ja Ateneumin sivuilta.
perjantai 29. helmikuuta 2008
Monimutkainen verkkosensuuri
Länsimainen sensuurikeskustelu on näyttänyt vuosi vuodelta tulevan monimutkaisemmaksi. Siihen sekoittuvat tyypillisesti vaihtelevat ainekset politiikkaa, uskontoa, taidetta ja sensaatiota. Sensuurin ongelmat ovat kuitenkin mediakohua syvempiä.
Oleellisesti erilaisessa tilanteessa eletään maissa, joissa sananvapauden rajoitukset koskettavat kansalaisia arkipäiväisemmin. Kun mielipide ilman sen laajempaa julkistamista alkaa rajoittaa esimerkiksi opiskelua, työntekoa, liikkumista ja viestintää, puhutaan vakavammista ongelmista.
Sensuurin näköaloja avaa mielenkiintoisella tavalla Shanti Kalathilin ja Taylor C: Boasin kirja Open networks, closed regimes. Kalathil ja Boas ovat tutkineet, miten Internetin käyttö on vaikuttanut sananvapauteen ns. suljetuissa maissa. Verkko ei välttämättä olekaan avautunut tiedon maailmaan länsimaiseen tapaan, vaan tiedonvälitykseen on voitu liittää erilaisia rajoituksia ja sen ohessa on voitu laajentaa tele- ja verkkoviestinnän seurantaa.
Tämänlaatuinen sensuuri on lisääntymässä ja parhaimmillaan siihen kytkeytyvät muut kehittyneen teknologian turvin kehitettävät valvonnan muodot. Joiltakin osin rajoitukset, ovat kohdistumassa myös julkiseen tiedon tuotantoon, kuten tieteen tekemiseen ja kirjastojen toimintaan.
Valitettavia esimerkkejä viime vuosilta löytyy sekä idästä että lännestä. Venäjällä suljettiin hiljattain Pietarin Eurooppalainen yliopisto. USA:ssa lakkautettiin muutamia vuosia sitten EPA:n (U. S. Environmental Protection Agency) laaja kirjastoverkosto. Molemmat tapaukset ovat herättäneet epäilyksiä myös tarkoituksellisesta sensuurista.
Viimeaikainen suomalainen verkkosensuurikeskustelu on luonteeltaan toisenlainen. Lapsipornosivustojen sensuurilla on pyritty puuttumaan senkaltaiseen toimintaan, joka on useimmissa sivistysvaltioissa määritelty rikokseksi. Sen rajoitukset eivät kosketa koko väestöä, eivät puutu kansalaisten arkeen ja työhön, eivätkä rajoita heidän normaalia elämäänsä.
Sensuurikäytännön ei voi katsoa loukkaavan muita kuin kyseisen materiaalin tuottajia ja niiden käyttäjiä - sekä niitä, joiden verkkomateriaali on syyttä joutunut sulkulistalle. Sisällön kannalta on vaikea nähdä tässä sellaista sananvapaudellista ongelmaa, jossa kyseistä aineistoa vaille jäänyttä osapuolta pitäisi lailla suojata.
On toinen asia, jos puhutaan rajoittamisen keinoista. Sisällöt ovat tietyssä mielessä toissijaisia, jos halutaan katsoa sitä, mitä itse menettelytavat voivat saada aikaan. Silloin tulee vastaan monia aiheellisia kysymyksiä.
Toimivatko rajoitukset? Estetäänkö niillä ongelmien syntymistä tai laajentumista? Epäilyksiä on esitetty siitä, että juuri verkon sulkulistat palvelevatkin rikollisia, sillä nehän kokoavat halutun aineiston.
Hyviinkin tarkoituksiin luoduilla verkon käyttöä rajoittavilla palveluilla ja käytännöillä voi siis olla kääntöpuoli. Palveluja tuottavat yritykset voivat tarjota samaa teknologiaa erilaisille asiakkaille erilaisiin tarkoituksiin. Baijerissa toteutettu pornosensuuri loi esimerkiksi aikanaan mallin myöhemmille verkon valvontakäytännöille. Tietoturvayritysten tiedetään tarjonneen sekä suojaussovelluksia että suojausten purkusovelluksia.
Kyse on myös eräänlaisesta sensuurin porttiteoriasta – yksi hyväksytty sensuurikäytäntö voisi avata ovet uudenlaisille sensuurin kohteille. Laajentuuko sensuuri myöhemmin muihin haitallisiksi katsottuihin asioihin? Onko sensuurille saatu yleinen hyväksyntä sellaisen rikoksen varjolla, jonka arkaluonteisuuden takia asiaan ei voida puuttua? Siirtyykö ns. hyvän asian kustannuksella saatu yleinen hyväksyntä rajoittamisen keinoille myöhemmin joihinkin muihin asioihin?
Ilmeistä kuitenkin on, että verkossa sananvapaus- ja sensuurikeskustelu on myös uudenlaisessa ympäristössä. Mediat ja sisällöt eivät ole enää sitä, mitä ne olivat ennen. Esimerkiksi pornon määrä on verkossa moninkertaistunut, mutta myös raaistunut. Verkkolevitys mahdollistaa laajan ja kansainvälisen jakelun, jonka sisällöt jäävät myös Suomessa elokuvasensuurin ulkopuolelle.
Olemme sisältöjen, niiden volyymin, toimintojen ja teknologian käyttöyhteyksien puolesta aiempaa monimutkaisemmassa ympäristössä. Teknisten rajoitusten yhteydet ja vaikutukset eivät kuitenkaan ole yksiselitteisen siunauksellisia. Se, mitä muita ja mahdollisesti haitallisia ratkaisuja ja toimintaperiaatteita niiden myötä on valittu, voi tulla ilmi vasta vuosien kuluttua.
Sensuurin kannalta huolestuttavia eivät niinkään ole kohua herättäneet kuvat tai kirjoitukset sellaisinaan. Ongelmallisempaa yhteiskunnan kannalta on se, mitä sensuurin välineisiin sisältyy. Ja mitä tapahtuu, jos teknologian edistyneemmillä muodoilla edelleen puututaan laajojen väestöryhmien arkeen ja työhön, viestintään, ihmissuhteisiin ja liikkumiseen.
Privacy Internationalin 2007 tekemän tutkimuksen mukaan viiden viime vuoden aikana verkon käytön rajoitukset ovat laajentuneet muutamasta maasta ainakin kahteentoista maahan. Kun käytännöt koskevat osin myös kirjastoja ja tieteen tekemistä, niin heikot signaalit eivät enteile hyvää.
- Päivikki Karhula
Oleellisesti erilaisessa tilanteessa eletään maissa, joissa sananvapauden rajoitukset koskettavat kansalaisia arkipäiväisemmin. Kun mielipide ilman sen laajempaa julkistamista alkaa rajoittaa esimerkiksi opiskelua, työntekoa, liikkumista ja viestintää, puhutaan vakavammista ongelmista.
Sensuurin näköaloja avaa mielenkiintoisella tavalla Shanti Kalathilin ja Taylor C: Boasin kirja Open networks, closed regimes. Kalathil ja Boas ovat tutkineet, miten Internetin käyttö on vaikuttanut sananvapauteen ns. suljetuissa maissa. Verkko ei välttämättä olekaan avautunut tiedon maailmaan länsimaiseen tapaan, vaan tiedonvälitykseen on voitu liittää erilaisia rajoituksia ja sen ohessa on voitu laajentaa tele- ja verkkoviestinnän seurantaa.
Tämänlaatuinen sensuuri on lisääntymässä ja parhaimmillaan siihen kytkeytyvät muut kehittyneen teknologian turvin kehitettävät valvonnan muodot. Joiltakin osin rajoitukset, ovat kohdistumassa myös julkiseen tiedon tuotantoon, kuten tieteen tekemiseen ja kirjastojen toimintaan.
Valitettavia esimerkkejä viime vuosilta löytyy sekä idästä että lännestä. Venäjällä suljettiin hiljattain Pietarin Eurooppalainen yliopisto. USA:ssa lakkautettiin muutamia vuosia sitten EPA:n (U. S. Environmental Protection Agency) laaja kirjastoverkosto. Molemmat tapaukset ovat herättäneet epäilyksiä myös tarkoituksellisesta sensuurista.
Viimeaikainen suomalainen verkkosensuurikeskustelu on luonteeltaan toisenlainen. Lapsipornosivustojen sensuurilla on pyritty puuttumaan senkaltaiseen toimintaan, joka on useimmissa sivistysvaltioissa määritelty rikokseksi. Sen rajoitukset eivät kosketa koko väestöä, eivät puutu kansalaisten arkeen ja työhön, eivätkä rajoita heidän normaalia elämäänsä.
Sensuurikäytännön ei voi katsoa loukkaavan muita kuin kyseisen materiaalin tuottajia ja niiden käyttäjiä - sekä niitä, joiden verkkomateriaali on syyttä joutunut sulkulistalle. Sisällön kannalta on vaikea nähdä tässä sellaista sananvapaudellista ongelmaa, jossa kyseistä aineistoa vaille jäänyttä osapuolta pitäisi lailla suojata.
On toinen asia, jos puhutaan rajoittamisen keinoista. Sisällöt ovat tietyssä mielessä toissijaisia, jos halutaan katsoa sitä, mitä itse menettelytavat voivat saada aikaan. Silloin tulee vastaan monia aiheellisia kysymyksiä.
Toimivatko rajoitukset? Estetäänkö niillä ongelmien syntymistä tai laajentumista? Epäilyksiä on esitetty siitä, että juuri verkon sulkulistat palvelevatkin rikollisia, sillä nehän kokoavat halutun aineiston.
Hyviinkin tarkoituksiin luoduilla verkon käyttöä rajoittavilla palveluilla ja käytännöillä voi siis olla kääntöpuoli. Palveluja tuottavat yritykset voivat tarjota samaa teknologiaa erilaisille asiakkaille erilaisiin tarkoituksiin. Baijerissa toteutettu pornosensuuri loi esimerkiksi aikanaan mallin myöhemmille verkon valvontakäytännöille. Tietoturvayritysten tiedetään tarjonneen sekä suojaussovelluksia että suojausten purkusovelluksia.
Kyse on myös eräänlaisesta sensuurin porttiteoriasta – yksi hyväksytty sensuurikäytäntö voisi avata ovet uudenlaisille sensuurin kohteille. Laajentuuko sensuuri myöhemmin muihin haitallisiksi katsottuihin asioihin? Onko sensuurille saatu yleinen hyväksyntä sellaisen rikoksen varjolla, jonka arkaluonteisuuden takia asiaan ei voida puuttua? Siirtyykö ns. hyvän asian kustannuksella saatu yleinen hyväksyntä rajoittamisen keinoille myöhemmin joihinkin muihin asioihin?
Ilmeistä kuitenkin on, että verkossa sananvapaus- ja sensuurikeskustelu on myös uudenlaisessa ympäristössä. Mediat ja sisällöt eivät ole enää sitä, mitä ne olivat ennen. Esimerkiksi pornon määrä on verkossa moninkertaistunut, mutta myös raaistunut. Verkkolevitys mahdollistaa laajan ja kansainvälisen jakelun, jonka sisällöt jäävät myös Suomessa elokuvasensuurin ulkopuolelle.
Olemme sisältöjen, niiden volyymin, toimintojen ja teknologian käyttöyhteyksien puolesta aiempaa monimutkaisemmassa ympäristössä. Teknisten rajoitusten yhteydet ja vaikutukset eivät kuitenkaan ole yksiselitteisen siunauksellisia. Se, mitä muita ja mahdollisesti haitallisia ratkaisuja ja toimintaperiaatteita niiden myötä on valittu, voi tulla ilmi vasta vuosien kuluttua.
Sensuurin kannalta huolestuttavia eivät niinkään ole kohua herättäneet kuvat tai kirjoitukset sellaisinaan. Ongelmallisempaa yhteiskunnan kannalta on se, mitä sensuurin välineisiin sisältyy. Ja mitä tapahtuu, jos teknologian edistyneemmillä muodoilla edelleen puututaan laajojen väestöryhmien arkeen ja työhön, viestintään, ihmissuhteisiin ja liikkumiseen.
Privacy Internationalin 2007 tekemän tutkimuksen mukaan viiden viime vuoden aikana verkon käytön rajoitukset ovat laajentuneet muutamasta maasta ainakin kahteentoista maahan. Kun käytännöt koskevat osin myös kirjastoja ja tieteen tekemistä, niin heikot signaalit eivät enteile hyvää.
- Päivikki Karhula
perjantai 15. helmikuuta 2008
Tilastoja ja mittareita
Eduskunnan kirjastossa on valmisteltu kuumeisesti kirjaston kertomusta, joka vuosittain annetaan eduskunnalle. Kertomus on vuosikertomus, jossa kerrotaan edellisen vuoden toiminnan painopisteistä, kirjaston käytöstä sekä kokoelmien kehityksestä.
Kirjaston kävijämäärä ja tiedonhakutoimeksiantojen määrä laskivat vuonna 2007, lainaus sen sijaan pysyi ennallaan. Yritin miettiä mikä on syy tähän kehitykseen ja onko tämä väliaikainen muutos vai ennustaako tämä tulevaa. Syitä on erittäin vaikea hahmottaa ainakaan ilman kunnon tutkimusta.
Sen sijaan on helppo selittää, miksi kirjaston asiakkailleen antaman tiedonhallinnan koulutuksen tuntimäärä yli kaksinkertaistui ja osallistujienkin määrä lähes kaksinkertaistui. Kirjasto panosti vuonna 2007 erityisesti eduskunnan uusien julkisten www-sivujen esittelyyn ja koulutukseen ja jalkautui kouluttamaan kirjastonhoitajia ja kansalaisia eri puolille maata maakuntakirjastoihin.
Tiedonhakutoimeksiantojen määrän laskua voidaan selittää sillä, että ihmiset käyttävät entistä useammin verkosta löytyviä tiedonlähteitä, joiden käyttökoulutukseen olemme jo usean vuoden ajan panostaneet. Yleinen mutu on että tietopalvelussa ja neuvonta- ja arkistopalvelun päivystyksessä entistä useammin neuvotaan tiedonlähteiden käyttöä, mutta tätä ei eduskunnan kirjaston toiminnan mittareilla voida todistaa.
Vaikuttaa myös siltä, että asiakkaat kysyvät kirjastosta entistä vaikeampia kysymyksiä, sillä helppoihin löydetään vastukset itsekin googlettamalla. Mutta mikä on vaikea kysymys - asiakkaalle se voi olla vaikea, mutta alaan perehtyneelle tietoasiantuntijalle helppo. Asiakastyytyväisyyskään ei läheskään aina korreloi tietopalvelun tekemän työmäärän kanssa. Työtä voidaan tehdä paljon, vaikka vastausta ei löydettäisikään. Toisaalta tietoasiantuntija voi käyttää hyväksi tärkeintä tietolähdettään: omaa päätä ja kaivaa vastauksen sieltä. Tuloksena on tällöin tyytyväinen asiakas, vaikka näkyvää työtä on tehty vähän.
Lainaus- ja kävijämäärät ovat olleet kautta aikojen kirjastojen toiminnan yleisiä mittareita. Erikoiskirjastojen laadun mittareina ne eivät ole kovin hyviä, sillä erikoiskirjastojen toimintaa määrittää nimenomaan kehysorganisaation tarvitsemien tiedonlähteiden laadun ja sisällön arviointi ja hankkiminen sekä asiakkaille räätälöity, parhaimmillaan erittäin syvällinen tietopalvelu. Lainausta ja kävijöitä lasketaan kuitenkin edelleen, koska luvut on helppo saada, luvuista on saatavissa pitkät aikasarjat ja kaikki kirjastot laskevat näitä lukuja. Pienimmän vaivan periaate näkyy siis tässäkin.
Kirjastojen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden todentamiseksi tarvittaisiin kuitenkin moniulotteisempia mittavälineitä.
Sari Pajula
Kirjaston kävijämäärä ja tiedonhakutoimeksiantojen määrä laskivat vuonna 2007, lainaus sen sijaan pysyi ennallaan. Yritin miettiä mikä on syy tähän kehitykseen ja onko tämä väliaikainen muutos vai ennustaako tämä tulevaa. Syitä on erittäin vaikea hahmottaa ainakaan ilman kunnon tutkimusta.
Sen sijaan on helppo selittää, miksi kirjaston asiakkailleen antaman tiedonhallinnan koulutuksen tuntimäärä yli kaksinkertaistui ja osallistujienkin määrä lähes kaksinkertaistui. Kirjasto panosti vuonna 2007 erityisesti eduskunnan uusien julkisten www-sivujen esittelyyn ja koulutukseen ja jalkautui kouluttamaan kirjastonhoitajia ja kansalaisia eri puolille maata maakuntakirjastoihin.
Tiedonhakutoimeksiantojen määrän laskua voidaan selittää sillä, että ihmiset käyttävät entistä useammin verkosta löytyviä tiedonlähteitä, joiden käyttökoulutukseen olemme jo usean vuoden ajan panostaneet. Yleinen mutu on että tietopalvelussa ja neuvonta- ja arkistopalvelun päivystyksessä entistä useammin neuvotaan tiedonlähteiden käyttöä, mutta tätä ei eduskunnan kirjaston toiminnan mittareilla voida todistaa.
Vaikuttaa myös siltä, että asiakkaat kysyvät kirjastosta entistä vaikeampia kysymyksiä, sillä helppoihin löydetään vastukset itsekin googlettamalla. Mutta mikä on vaikea kysymys - asiakkaalle se voi olla vaikea, mutta alaan perehtyneelle tietoasiantuntijalle helppo. Asiakastyytyväisyyskään ei läheskään aina korreloi tietopalvelun tekemän työmäärän kanssa. Työtä voidaan tehdä paljon, vaikka vastausta ei löydettäisikään. Toisaalta tietoasiantuntija voi käyttää hyväksi tärkeintä tietolähdettään: omaa päätä ja kaivaa vastauksen sieltä. Tuloksena on tällöin tyytyväinen asiakas, vaikka näkyvää työtä on tehty vähän.
Lainaus- ja kävijämäärät ovat olleet kautta aikojen kirjastojen toiminnan yleisiä mittareita. Erikoiskirjastojen laadun mittareina ne eivät ole kovin hyviä, sillä erikoiskirjastojen toimintaa määrittää nimenomaan kehysorganisaation tarvitsemien tiedonlähteiden laadun ja sisällön arviointi ja hankkiminen sekä asiakkaille räätälöity, parhaimmillaan erittäin syvällinen tietopalvelu. Lainausta ja kävijöitä lasketaan kuitenkin edelleen, koska luvut on helppo saada, luvuista on saatavissa pitkät aikasarjat ja kaikki kirjastot laskevat näitä lukuja. Pienimmän vaivan periaate näkyy siis tässäkin.
Kirjastojen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden todentamiseksi tarvittaisiin kuitenkin moniulotteisempia mittavälineitä.
Sari Pajula
tiistai 5. helmikuuta 2008
Kokoelmat kotona vai maailmalla?
Sähköisen aineiston pitkäaikaissäilytystä ja käyttöä koskeva opetusministeriön suunnitelma valmistui tämän vuoden alussa. Suunnitelmassa ovat mukana kirjastojen, arkistojen ja museoiden sähköiset aineistot. Myös painetulla julkaisulla on vielä pitkä käyttöikä edessä. Miten muiden kuin vapaakappakirjastojen kokoelmien pitkäaikainen saatavuus ja käytettävyys turvataan?
Yliopistokirjastojen neuvosto käynnisti vuonna 2003 kansallisen kokoelmakarttahankkeen, jonka tavoitteena oli parantaa aineistojen kansallista saatavuutta ja kattavuutta. Kansalliskirjasto tarjoaa tietokannan, johon kirjastojen kokoelmat voidaan kuvailla. Tietokanta sisältää tässä vaiheessa lähinnä kirjastojen erikoiskokoelmien kuvauksia.
Se, että kirjasto voi kertoa kokoelmistaan edellyttää, että kirjasto tietää kokoelmistaan. Kokoelmien evaluoinnista ja kuvailusta Suomessakin luennoinut Montana State Universityn kirjaston johtaja (emerita) Mary Bushing sanoo, että kokoelmat pitää nähdä kokonaisuutena, ei nimekkeinä. Enemmän ei ole aina paremmin. Kirjaston kannattaa olla hyvä joillakin aloilla eikä yrittää olla hyvä liian monilla aloilla.
Viime marraskuussa Suomen tieteellisen kirjastoseuran seminaarissa pohdittiin kirjastojen kokoelmien vaikuttavuutta ja laatua. Kuopion yliopiston kirjaston johtajan Jarmo Saartin mielestä pitäisi puhua mieluummin kokoelmien saatavuuden politiikasta kuin kokoelmapolitiikasta. Kirjastojen kokoelmia ei enää hahmoteta fyysisessä tilassa olevaksi (kirja)kokoelmaksi. Kirjastojen hankkimat aineistot ovat yhä enemmän “maailmalla”. Käyttäjän kannalta ei ole oleellista, käyttääkö hän lehden elektronista artikkelia Suomessa vai ulkomailla sijaitsevalta palvelimelta. Tärkeintä on pääsy kokoelmiin, saatavuus, access. Kirjaston kokoelmien pitäisi olla siellä, missä niitä käytetään. Painettuja kokoelmiakin voidaan ulkoistaa ja luottaa kirjastoverkon palveluihin.
Hakusana kokoelmapolitiikka tuottaa useita osumia verkosta löytyvistä kirjastojen suunnitelmista. Kirjastot pohtivat, mitä hankitaan, mitä säilytetään, hankitaanko painettuja vai sähköisiä versioita.
Kokonaiskuvan saaminen kokoelmista käynnistyy paloista. Mary Bushingin yhtenä teesinä on “subject base rather than descriptive of total”. Eduskunnan kirjastossa selvitettiin kirjaston yhden ydinalueen, eduskuntatiedon, uudempaa kokoelmaa. Evaluoinnin tuloksena oli kotimaisen aineiston erittäin hyvä kate kansallisbibliografian vastaavaan aineistoon verrattuna. Eduskunnan kirjaston kokoelmatietokanta Selma sisälsi jopa enemmän viitteitä kuin kansallisbibliografia, todennäköisesti luetteloitujen pienpainatteiden vuoksi. Vain puolta eduskuntatiedon aineistosta oli lainattu. Lainaushistoria ei tosin sisällä paikan päällä tapahtunutta käyttöä, mm. tietopalvelun tarpeisiin. (Tarkemmin Riitta Pulkkisen alla mainitussa opinnäytetyössä.)
Eduskunnan kirjastossa on käynnissä vanhemman kokoelman evaluointi. Tavoitteena on säilyttää aineisto, jolla on perusteltu paikkansa Eduskunnan kirjastossa. Ns. teknisten kriteerien (kunto, tuplakappaleet jne.) lisäksi sisältö ratkaisee. Aiheenmukaisille osastoille luodaan profiili, joka noudattaa kirjaston painopistealueita: eduskuntatieto, oikeudellinen tieto ja yhteiskuntatieto. Missä aihe kohtaa valtiovallan, missä aihe kohtaa lainvalmisteluprosessin, missä aihe kohtaa kansalaisten ja järjestöjen vaikuttamisen eduskuntaan.
Esimerkkejä. Vanha lääketieteen kokoelma sisälsi lääkärikirjoja, kuvauksia sairauksista, eläinlääkintää. Helppoja poistaa. Mutta joukossa oli myös tärkeitä dokumentteja maakuntien miesten pyrkimyksistä saada alueensa sairaanhoito kuntoon. Toinen yhteiskunnallinen aihe on ollut apteekkilaitos. Aiheesta on ollut useita työryhmiä, on tehty aloitteita, kirjelmiä. Vanhan kirjallisuuden luokassa “Liikenne” on tahattomastikin koomisia valtion rautateiden toimintaa kuvaavia julkaisuja. Mutta toisaalta rautatieverkon laajentamisen puolesta valtiovaltaa on lähestytty usein aloittein ja selvityksin. Säilytetään.
Kokoelmien evaluointi on käynnissä monessa muussakin kirjastossa. Tuoreen esimerkin tarjoaa Tampereen yliopiston kirjaston tiedotuslehti Bulletiini 3/2007. Samaisessa numerossa kerrotaan myös kokoelmakarttahankkeen nykyvaiheesta.
Kirjastojen sähköiset kokoelmat tulevat maailmalta. Toinen, kirjaston oma näkökulma on, että se lähettää kokoelmiaan maailmalle – kaukolainaamisen lisäksi digitoi ydinalueisiinsa kuuluvaa kokoelmaa verkkoon kaikkien käytettäväksi. Eduskunnan kirjasto onkin esittänyt vanhojen valtiopäiväasiakirjojen digitoinnin jatkamista.
Näin ympyrä sulkeutuu. Kirjastot varmistavat painettujen aineistojen saatavuuden, myös digitoimalla niitä jälkipolville.
Kaisa Paavilainen
Lisätietoja:
Sähköisen aineiston pitkäaikaissäilytystä ja käyttöä koskevan työryhmän muistio. Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2008:2
Pulkkinen, Riitta, Eduskuntatietoaineiston arviointi eduskunnan kirjastossa. Opinnäytetyö, Turun ammattikorkeakoulu, kirjasto- ja tietopalvelun koulutusohjelma 2006.
Yliopistokirjastojen neuvosto käynnisti vuonna 2003 kansallisen kokoelmakarttahankkeen, jonka tavoitteena oli parantaa aineistojen kansallista saatavuutta ja kattavuutta. Kansalliskirjasto tarjoaa tietokannan, johon kirjastojen kokoelmat voidaan kuvailla. Tietokanta sisältää tässä vaiheessa lähinnä kirjastojen erikoiskokoelmien kuvauksia.
Se, että kirjasto voi kertoa kokoelmistaan edellyttää, että kirjasto tietää kokoelmistaan. Kokoelmien evaluoinnista ja kuvailusta Suomessakin luennoinut Montana State Universityn kirjaston johtaja (emerita) Mary Bushing sanoo, että kokoelmat pitää nähdä kokonaisuutena, ei nimekkeinä. Enemmän ei ole aina paremmin. Kirjaston kannattaa olla hyvä joillakin aloilla eikä yrittää olla hyvä liian monilla aloilla.
Viime marraskuussa Suomen tieteellisen kirjastoseuran seminaarissa pohdittiin kirjastojen kokoelmien vaikuttavuutta ja laatua. Kuopion yliopiston kirjaston johtajan Jarmo Saartin mielestä pitäisi puhua mieluummin kokoelmien saatavuuden politiikasta kuin kokoelmapolitiikasta. Kirjastojen kokoelmia ei enää hahmoteta fyysisessä tilassa olevaksi (kirja)kokoelmaksi. Kirjastojen hankkimat aineistot ovat yhä enemmän “maailmalla”. Käyttäjän kannalta ei ole oleellista, käyttääkö hän lehden elektronista artikkelia Suomessa vai ulkomailla sijaitsevalta palvelimelta. Tärkeintä on pääsy kokoelmiin, saatavuus, access. Kirjaston kokoelmien pitäisi olla siellä, missä niitä käytetään. Painettuja kokoelmiakin voidaan ulkoistaa ja luottaa kirjastoverkon palveluihin.
Hakusana kokoelmapolitiikka tuottaa useita osumia verkosta löytyvistä kirjastojen suunnitelmista. Kirjastot pohtivat, mitä hankitaan, mitä säilytetään, hankitaanko painettuja vai sähköisiä versioita.
Kokonaiskuvan saaminen kokoelmista käynnistyy paloista. Mary Bushingin yhtenä teesinä on “subject base rather than descriptive of total”. Eduskunnan kirjastossa selvitettiin kirjaston yhden ydinalueen, eduskuntatiedon, uudempaa kokoelmaa. Evaluoinnin tuloksena oli kotimaisen aineiston erittäin hyvä kate kansallisbibliografian vastaavaan aineistoon verrattuna. Eduskunnan kirjaston kokoelmatietokanta Selma sisälsi jopa enemmän viitteitä kuin kansallisbibliografia, todennäköisesti luetteloitujen pienpainatteiden vuoksi. Vain puolta eduskuntatiedon aineistosta oli lainattu. Lainaushistoria ei tosin sisällä paikan päällä tapahtunutta käyttöä, mm. tietopalvelun tarpeisiin. (Tarkemmin Riitta Pulkkisen alla mainitussa opinnäytetyössä.)
Eduskunnan kirjastossa on käynnissä vanhemman kokoelman evaluointi. Tavoitteena on säilyttää aineisto, jolla on perusteltu paikkansa Eduskunnan kirjastossa. Ns. teknisten kriteerien (kunto, tuplakappaleet jne.) lisäksi sisältö ratkaisee. Aiheenmukaisille osastoille luodaan profiili, joka noudattaa kirjaston painopistealueita: eduskuntatieto, oikeudellinen tieto ja yhteiskuntatieto. Missä aihe kohtaa valtiovallan, missä aihe kohtaa lainvalmisteluprosessin, missä aihe kohtaa kansalaisten ja järjestöjen vaikuttamisen eduskuntaan.
Esimerkkejä. Vanha lääketieteen kokoelma sisälsi lääkärikirjoja, kuvauksia sairauksista, eläinlääkintää. Helppoja poistaa. Mutta joukossa oli myös tärkeitä dokumentteja maakuntien miesten pyrkimyksistä saada alueensa sairaanhoito kuntoon. Toinen yhteiskunnallinen aihe on ollut apteekkilaitos. Aiheesta on ollut useita työryhmiä, on tehty aloitteita, kirjelmiä. Vanhan kirjallisuuden luokassa “Liikenne” on tahattomastikin koomisia valtion rautateiden toimintaa kuvaavia julkaisuja. Mutta toisaalta rautatieverkon laajentamisen puolesta valtiovaltaa on lähestytty usein aloittein ja selvityksin. Säilytetään.
Kokoelmien evaluointi on käynnissä monessa muussakin kirjastossa. Tuoreen esimerkin tarjoaa Tampereen yliopiston kirjaston tiedotuslehti Bulletiini 3/2007. Samaisessa numerossa kerrotaan myös kokoelmakarttahankkeen nykyvaiheesta.
Kirjastojen sähköiset kokoelmat tulevat maailmalta. Toinen, kirjaston oma näkökulma on, että se lähettää kokoelmiaan maailmalle – kaukolainaamisen lisäksi digitoi ydinalueisiinsa kuuluvaa kokoelmaa verkkoon kaikkien käytettäväksi. Eduskunnan kirjasto onkin esittänyt vanhojen valtiopäiväasiakirjojen digitoinnin jatkamista.
Näin ympyrä sulkeutuu. Kirjastot varmistavat painettujen aineistojen saatavuuden, myös digitoimalla niitä jälkipolville.
Kaisa Paavilainen
Lisätietoja:
Sähköisen aineiston pitkäaikaissäilytystä ja käyttöä koskevan työryhmän muistio. Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2008:2
Pulkkinen, Riitta, Eduskuntatietoaineiston arviointi eduskunnan kirjastossa. Opinnäytetyö, Turun ammattikorkeakoulu, kirjasto- ja tietopalvelun koulutusohjelma 2006.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)