Pääkaupunkiseudun kirjastomaailmassa tapahtuu seuraavalla vuosikymmenellä näkyviä muutoksia. Helsingin kaupunginkirjasto suunnittelee uutta kirjastorakennusta musiikkitalon ja sanomatalon lähettyville. Kirjastorakennuksen on tarkoitus valmistua Suomen itsenäisyyden juhlavuonna 2017. Jo sitä ennen vuonna 2012, juuri parahiksi ennen IFLAN Helsingissä pidettävää suurta kansainvälistä kirjastoalan konferenssia, syntyy Suomen suurin tieteellinen kirjasto, kun Helsingin yliopiston kirjaston keskustakampuksen kirjasto valmistuu Kaisaniemeen. Kirjastoon yhdistyvät mm. humanistinen, oikeustieteellinen, teologinen ja valtiotieteellinen tiedekuntakirjasto kokoelmineen ja henkilökuntineen. Nämä kaksi uutta kirjastoa ydinkeskustan alueella luovat uutta kaupunkikuvaa ja parantavat kaupunkilaisten ja yliopistoväen kirjastopalveluja.
Myös Eduskunnan kirjastossa valmistaudutaan eduskuntakiinteistön peruskorjauksen 2007-2017 yhteydessä kirjaston tilojen uudelleenjärjestelyyn. Kirjaston vuoro vaiheittain etenevässä peruskorjauksessa tulee vuonna 2011-2012. Seuraavana vuonna 2013 tuleekin kuluneeksi sata vuotta siitä, kun Eduskunnan kirjastosta tuli yleisölle avoin kirjasto. Kirjaston nykyiset tilat on suunniteltu 1970-luvulla juuri ennen tietotekniikan tuloa kirjastoon. Kirjastotyön ja asiakkaiden tarpeiden mukaisia muutoksia tiloissa on tehty vuosikymmenien myötä. Kirjaston tietopalvelulle järjestettiin oma päivystystila 1990-luvun alussa ja kirjastokortistojen paikan ovat vallanneet asiakkaiden tietokoneet. Tiedonhallinnan koulutukselle eristettiin oma tila kirjaston alimmaisen kerroksen äärimmäisestä nurkasta. Aika on ajanut ohi jo näistäkin tilaratkaisuista. Suurimmat muutostarpeet asiakastiloissa ovat tällä hetkellä asiakkaiden ryhmätyötilan järjestäminen ja päivystyksen keskittäminen yhteen pisteeseen. Sen lisäksi tutkijansali, koulutustila ja asiakkaiden taukotila siirtyvät toiminnallisesti parempaan paikkaan.
Tilojen uudelleenjärjestelyyn liittyy myös aineistojen sijoittaminen niin, että asiakkaat pääsevät helposti kiinni sekä painettuun että sähköiseen aineistoon. Pyrkimyksenä on, että kirjaston tilat palvelevat yhteisöllistä tavoitetta eli eduskuntatiedon, oikeudellisen tiedon ja yhteiskuntatiedon saatavuutta kaikille kansalaisille.
Eduskuntakiinteistö on kokonaisuudessaan suojeltu ja museovirasto valvoo kaikkia muutoksia, joita eduskunnan kolmessa eri-ikäisessä peruskorjaukseen joutuvassa rakennuksessa tehdään. Kirjaston aula, asiakaspalvelutila ja lukusali ovat kirjaston tiloista tarkimmin suojellut. Myöskään työhuonekerrosten käytävätiloihin ei voida tehdä suuria muutoksia. Tämä rajoittaa työhuoneiden merkittävämpää uudelleen järjestelyä. Suurin parannus työoloihin tulee olemaan talotekniikan perusteellinen uusiminen, jonka jälkeen ilmastointi, lämmitys ja viilennys toimivat kuten on tarkoitettu. Ergonomiaan, muunneltavuuteen, esteettömyyteen, akustiikkaan ja tieto- ja viestintätekniikkaan tullaan kiinnittämään erityistä huomiota tiloja ja niiden kalustusta suunniteltaessa.
Suuri haaste kirjastolle on peruskorjauksen aikainen toiminta. Eduskunnan eniten tarvitsemat palvelut, kuten hankinta, kaukopalvelu ja eduskunnan arkisto, on saatava toimimaan saumattomasti. Tästä meillä on mainiona esimerkkinä Bundestagin kirjaston palvelut aikana, jolloin liittopäivät jo toimivat Berliinissä, mutta kirjasto oli vielä Bonnissa. Palvelut toimivat niin hyvin, että kansanedustajat luulivat kirjaston jo muuttaneen Berliiniin. Emme myöskään halua, että muut asiakkaat unohtavat Eduskunnan kirjaston, vaan pyrimme järjestämään kirjaston kokoelmien ja palveluiden käytön myös peruskorjauksen aikana. Ratkaisu on vielä avoin. Siirtyisimmekö pyörille, kuten kollega tässä blogissa taannoin visioi? Vai ryhdymmekö matkasaarnaajiksi ja jalkaudumme muihin kirjastoihin välittämään eduskuntatietoa?
Marja Oksa-Pallasvuo
Parlamenttikirjasto
perjantai 20. marraskuuta 2009
perjantai 13. marraskuuta 2009
Vakavaa kirjallisuutta
Olette varmaan kuulleet espoolaisesta kirjastosta, jonne ei aikoinaan tilattu Aku Ankkaa eikä Enid Blytonin Viisikkoja? Syynä oli se, että kirjastoväki halusi kattonsa alle vain laatukirjallisuutta. Akun pyrstösulkia paheksuttiin silloin laajemmaltikin Suomessa. Enid Blyton taas oli saanut maailmanlaajuisesti kuulla olevansa muukalaisvihamielinen ja sanavarastoltaan rajoittunut. Kirjastoalan opiskelijana tuumin silloisen maakuntakirjastoni väen olleen turhan virkaintoisia ja syyllistyneen jopa sensuuriin. Tunsinhan Viisikkoni ja Aku Ankkani.
Olen aikuisena lukenut niin Akua kuin Viisikkoakin, kiitos lapsenmielisyyteni (Ankka) ja omien lasteni (Viisikot). En edelleenkään voi niitä kovin paljon paheksua, mutta aikuisuus tuo syvempää näkemystä. Nykyään tiedämme, ettei Disney itse tehnyt kaikkia ankkatarinoita, vaan lukuisat eri piirtäjät ja käsikirjoittajat. Tarinoissa on siksi "laadullista huojuntaa". Carl Barksin työt nauttivat yleistä ihailua siinä missä jotkin toisten tekemät tarinat ovat laadultaan heikompia.
Ja tuottelias Blyton osasi kirjoittaa lasta miellyttäviä seikkailuja. Vuosikymmen toisensa jälkeen lapset löytävät tarinat joko omin päin tai niiden pariin opastettuina. Aikuisen silmiin saattaa pistää Viisikon Paulin (oikeasti Paula) halu olla poika, koska pojat tekevät niin paljon kivempia juttuja. Hänen serkkunsa, arka Anne, sitä vastoin viihtyy siivoten ja laittaen toisille ruokaa. "Hänestä tulee oikea pikku perheenemäntä." (Myönnän, että olen sensuroinut itse jälkimmäisiä kohtia lukiessani kirjoja lapsille!) Miksi Blyton näin kirjoitti? Se selviää lukemalla teos Enid Blyton : elämäkerta / Barbara Stoney.
Koska kirjastot ovat taistelleet laadukkaan kirjallisuuden puolesta, olen tuntenut itseni kengättömäksi suutarin lapseksi. On jäänyt lukematta Alastalon salissa ja Toni Morrisonit. Lukupiirit varmasti pitävät pintansa edelleen. Ehkä laatukirjallisuus ja klassikot kaipaavat oppaita kuten taidemuseot. Ne avautuvat paremmin, kun joku opasta katsomaan tietyllä tavalla ja kertoo taustoja. Ehkä Alastalon salissa ja Morrisonit tulee vielä luettua. Kevyemmän kirjallisuuden lisäksi aikaani on vienyt tietokirjallisuus. Voin suositella esimerkiksi kirjaa Lyhyt historia lähes kaikesta / Bill Bryson. Eikö muka tiede ole kiinnostavaa!
Eduskunnan kirjasto ei pahemmin tarjoile viihdekirjallisuutta. Me täällä pysymme asiassa. On tosin suhteellista millaista kirjallisuutta lukemalla viihtyy. Toivon, että löydän aikaa lukea nämä Eduskunnan kirjastosta löytyvät kirjat: Tykit, taudit ja teräs : ihmisen yhteiskuntien kohtalot / Jared Diamond ja The road to hell : the ravaging effects of foreign aid and international charity / Michael Maren. Ja tämän parissa viihdyin hyvin: Historian suurnaiset / Reinhard Barth.
Palvelin tässä juuri asiakasta, joka on tekemässä väitöskirjaa oikeuden alalta. Kerroin että hän on näin ollen oikeutettu saamaan meiltä nämä-ja-nämä palvelut. Väitöskirjan tekijän kasvot kirkastuivat ja hän ilahtui suuresti, sillä hänellä on ollut vaikeuksia saada juuri tähän aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Asiakkaan ilo kosketti minua. Mukavaa, kun mahdollisuus saada luettavaksi vakavaa ja asiallista kirjallisuutta aiheuttaa melkein riemunkiljahduksen!
Raija Hietala
Olen aikuisena lukenut niin Akua kuin Viisikkoakin, kiitos lapsenmielisyyteni (Ankka) ja omien lasteni (Viisikot). En edelleenkään voi niitä kovin paljon paheksua, mutta aikuisuus tuo syvempää näkemystä. Nykyään tiedämme, ettei Disney itse tehnyt kaikkia ankkatarinoita, vaan lukuisat eri piirtäjät ja käsikirjoittajat. Tarinoissa on siksi "laadullista huojuntaa". Carl Barksin työt nauttivat yleistä ihailua siinä missä jotkin toisten tekemät tarinat ovat laadultaan heikompia.
Ja tuottelias Blyton osasi kirjoittaa lasta miellyttäviä seikkailuja. Vuosikymmen toisensa jälkeen lapset löytävät tarinat joko omin päin tai niiden pariin opastettuina. Aikuisen silmiin saattaa pistää Viisikon Paulin (oikeasti Paula) halu olla poika, koska pojat tekevät niin paljon kivempia juttuja. Hänen serkkunsa, arka Anne, sitä vastoin viihtyy siivoten ja laittaen toisille ruokaa. "Hänestä tulee oikea pikku perheenemäntä." (Myönnän, että olen sensuroinut itse jälkimmäisiä kohtia lukiessani kirjoja lapsille!) Miksi Blyton näin kirjoitti? Se selviää lukemalla teos Enid Blyton : elämäkerta / Barbara Stoney.
Koska kirjastot ovat taistelleet laadukkaan kirjallisuuden puolesta, olen tuntenut itseni kengättömäksi suutarin lapseksi. On jäänyt lukematta Alastalon salissa ja Toni Morrisonit. Lukupiirit varmasti pitävät pintansa edelleen. Ehkä laatukirjallisuus ja klassikot kaipaavat oppaita kuten taidemuseot. Ne avautuvat paremmin, kun joku opasta katsomaan tietyllä tavalla ja kertoo taustoja. Ehkä Alastalon salissa ja Morrisonit tulee vielä luettua. Kevyemmän kirjallisuuden lisäksi aikaani on vienyt tietokirjallisuus. Voin suositella esimerkiksi kirjaa Lyhyt historia lähes kaikesta / Bill Bryson. Eikö muka tiede ole kiinnostavaa!
Eduskunnan kirjasto ei pahemmin tarjoile viihdekirjallisuutta. Me täällä pysymme asiassa. On tosin suhteellista millaista kirjallisuutta lukemalla viihtyy. Toivon, että löydän aikaa lukea nämä Eduskunnan kirjastosta löytyvät kirjat: Tykit, taudit ja teräs : ihmisen yhteiskuntien kohtalot / Jared Diamond ja The road to hell : the ravaging effects of foreign aid and international charity / Michael Maren. Ja tämän parissa viihdyin hyvin: Historian suurnaiset / Reinhard Barth.
Palvelin tässä juuri asiakasta, joka on tekemässä väitöskirjaa oikeuden alalta. Kerroin että hän on näin ollen oikeutettu saamaan meiltä nämä-ja-nämä palvelut. Väitöskirjan tekijän kasvot kirkastuivat ja hän ilahtui suuresti, sillä hänellä on ollut vaikeuksia saada juuri tähän aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Asiakkaan ilo kosketti minua. Mukavaa, kun mahdollisuus saada luettavaksi vakavaa ja asiallista kirjallisuutta aiheuttaa melkein riemunkiljahduksen!
Raija Hietala
perjantai 6. marraskuuta 2009
Liikkuvaa tietoa
Äskeisellä Berliinin vierailullani turistin huomio kiinnittyi keskeisellä paikalla sijaitsevan Saksan parlamenttitalon, Reichstagin edustalla valkoiseen rekka-autoon, jossa luki isoin kirjaimin "Deutscher Bundestag" ja jonka katolla liehui Saksan lippuja. Paikalla pyöri huomattava määrä ihmisiä, todennäköisesti turisteja. Koska olin lomalla, olin aikonut jättää parlamenttitalon väliin siitä huolimatta että se on tärkeä nähtävyys Berliinissä, mutta moista rekka-ihmettä oli pakko mennä katsomaan lähempää. Rekan toinen sivu oli nostettu auki, sen alla oli portaat, liuska, ikkunoita ja avoin ovi. Kyseessä oli Saksan parlamentin "Infotruck", parlamentin toiminnasta kertova tiedotuspiste. Sisällä oli esitteitä, julkaisuja, päätteitä sekä tuoleja nurkkauksessa, jossa pyöri esittelyvideo. Virkailijat opastivat vierailijoita, joita suorastaan kuhisi paikalla. Tämä Infomobil on parlamentin liikkuva tiedotuspiste. Se kiertää Saksaa erilaisissa tilaisuuksissa. Parhaillaan info-rekka siis seisoo pääkallonpaikalla, jossa kävijät eivät voi olla huomaamatta tätä mielenkiintoista kohdetta.
Idea liikkuvasta tiedotuspisteestä ei ole uusi. Suomen eduskunta harjoittaa liikkuvaa kansalaistiedotusta mm. osallistumalla erilaisille messuille omalla osastollaan. Kiinteä palvelupiste, Kansalaisinfo, sijaitsee Pikkuparlamentissa. Kansalaisinfo tiedottaa eduskunnan toiminnasta Saksan info-rekan tavoin. Tietoa eduskunnasta ja sen toiminnasta tarjotaan myös Eduskunnan kirjastossa, jossa on pääsy myös mm. valtiopäiväasiakirjoihin. Meillä ei kuitenkaan ole omaa rekkaa, jolla kuljettaa eduskuntatietoa paikasta ja tilaisuudesta toiseen.
Rekkoja - tai oikeastaan busseja - on sen sijaan niissä monissa Suomen kunnissa, joissa liikkuu kirjastoautoja. Olen itse aloittanut kirjastourani Espoon kaupunginkirjasto-maakuntakirjaston kirjastoauto-osastolla. Kirjastoautot kiersivät ja kiertävät edelleen niissä osissa kaupunkia, joissa ei ole kiinteää kirjastoa, myös koulujen pihoilla. Tampereen kaupunginkirjasto on kehittänyt kirjastoauton ideaa ja hankkinut mainion Netti-Nyssen, Internet-bussin, joka vie tietoyhteiskunnan asukkaiden pariin. Kiertävässä Netti-Nyssessä pidetään sekä ryhmille että kaikille avoimia tietotekniikkakursseja.
Siihen aikaan, kun työskentelin kirjastoautoissa, yhteen kirjastoautoon mahtui vähän alle 4000 kirjaa. Kirjastoauton rajallista kokoelmaa täydensi koko kaupunginkirjaston kokoelma, nyttemmin käytössä on lisäksi verkkopalvelut. Väkeä nuoruuteni kirjastoautoissa Espoossa kävi vaihtelevasti, parhaimmillaan tungokseen asti, aivan kuin info-rekassa Berliinissä.
Mielestäni kiehtovinta kirjastoautotyössä oli liike. Paikkaa vaihdettiin tietyn aikataulun mukaisesti 20 minuutin – kahden tunnin välein. Asiakkaat vaihtuivat, pihapiirit ja parkkipaikat vaihtuivat, kirjat vaihtuivat, kun niitä lainattiin ulos ja palautettiin sisään. Kirjastoautotyössä tuntui että tieto, elämykset ja kokemukset todella olivat liikkeessä.
Saksan parlamentin liikkuva tiedotus-rekka vaikuttaa yhtä toimivalta konseptilta kuin kirjastoautojen ja Netti-Nyssen tarjoama kansalaispalvelu. Tietoa, aineistoa, kirjallisuutta, opastusta ja koulutusta viedään sinne, missä ihmiset ovat. Väistämättä herää kysymys, voisiko meille ajatella vastaavaa. Voisiko eduskuntatietoa liikutella pitkin poikin maata? Voisiko tieteellisellä kirjastolla olla liikkuva toimipiste?
Eduskunnan kirjaston yksi tärkeä tehtävä on jakaa tietoa eduskunnan toiminnasta ja työn tuloksista tarjoamalla kokoelmansa ja asiantuntemuksensa kansalaisten ja kaikkien tiedontarvitsijoiden käyttöön. Laajat kokoelmamme sisältävät myös yhteiskunnallista ja juridista aineistoa, historiaa ja politiikkaa. Kirjastomme kuitenkin sijaitsee hiukan syrjässä ihmisten kulkureiteistä. Liikkuvan toimipisteen avulla tavoittaisimme kansalaiset nykyistä paremmin. Olisipa hienoa, jos Eduskunnan kirjastokin voisi bussilastillinen valikoitua aineistoa mukanaan joskus lähteä tien päälle, sinne missä tapahtuu, liikkeelle!
Sirkka-Liisa Korkeila
Idea liikkuvasta tiedotuspisteestä ei ole uusi. Suomen eduskunta harjoittaa liikkuvaa kansalaistiedotusta mm. osallistumalla erilaisille messuille omalla osastollaan. Kiinteä palvelupiste, Kansalaisinfo, sijaitsee Pikkuparlamentissa. Kansalaisinfo tiedottaa eduskunnan toiminnasta Saksan info-rekan tavoin. Tietoa eduskunnasta ja sen toiminnasta tarjotaan myös Eduskunnan kirjastossa, jossa on pääsy myös mm. valtiopäiväasiakirjoihin. Meillä ei kuitenkaan ole omaa rekkaa, jolla kuljettaa eduskuntatietoa paikasta ja tilaisuudesta toiseen.
Rekkoja - tai oikeastaan busseja - on sen sijaan niissä monissa Suomen kunnissa, joissa liikkuu kirjastoautoja. Olen itse aloittanut kirjastourani Espoon kaupunginkirjasto-maakuntakirjaston kirjastoauto-osastolla. Kirjastoautot kiersivät ja kiertävät edelleen niissä osissa kaupunkia, joissa ei ole kiinteää kirjastoa, myös koulujen pihoilla. Tampereen kaupunginkirjasto on kehittänyt kirjastoauton ideaa ja hankkinut mainion Netti-Nyssen, Internet-bussin, joka vie tietoyhteiskunnan asukkaiden pariin. Kiertävässä Netti-Nyssessä pidetään sekä ryhmille että kaikille avoimia tietotekniikkakursseja.
Siihen aikaan, kun työskentelin kirjastoautoissa, yhteen kirjastoautoon mahtui vähän alle 4000 kirjaa. Kirjastoauton rajallista kokoelmaa täydensi koko kaupunginkirjaston kokoelma, nyttemmin käytössä on lisäksi verkkopalvelut. Väkeä nuoruuteni kirjastoautoissa Espoossa kävi vaihtelevasti, parhaimmillaan tungokseen asti, aivan kuin info-rekassa Berliinissä.
Mielestäni kiehtovinta kirjastoautotyössä oli liike. Paikkaa vaihdettiin tietyn aikataulun mukaisesti 20 minuutin – kahden tunnin välein. Asiakkaat vaihtuivat, pihapiirit ja parkkipaikat vaihtuivat, kirjat vaihtuivat, kun niitä lainattiin ulos ja palautettiin sisään. Kirjastoautotyössä tuntui että tieto, elämykset ja kokemukset todella olivat liikkeessä.
Saksan parlamentin liikkuva tiedotus-rekka vaikuttaa yhtä toimivalta konseptilta kuin kirjastoautojen ja Netti-Nyssen tarjoama kansalaispalvelu. Tietoa, aineistoa, kirjallisuutta, opastusta ja koulutusta viedään sinne, missä ihmiset ovat. Väistämättä herää kysymys, voisiko meille ajatella vastaavaa. Voisiko eduskuntatietoa liikutella pitkin poikin maata? Voisiko tieteellisellä kirjastolla olla liikkuva toimipiste?
Eduskunnan kirjaston yksi tärkeä tehtävä on jakaa tietoa eduskunnan toiminnasta ja työn tuloksista tarjoamalla kokoelmansa ja asiantuntemuksensa kansalaisten ja kaikkien tiedontarvitsijoiden käyttöön. Laajat kokoelmamme sisältävät myös yhteiskunnallista ja juridista aineistoa, historiaa ja politiikkaa. Kirjastomme kuitenkin sijaitsee hiukan syrjässä ihmisten kulkureiteistä. Liikkuvan toimipisteen avulla tavoittaisimme kansalaiset nykyistä paremmin. Olisipa hienoa, jos Eduskunnan kirjastokin voisi bussilastillinen valikoitua aineistoa mukanaan joskus lähteä tien päälle, sinne missä tapahtuu, liikkeelle!
Sirkka-Liisa Korkeila
perjantai 30. lokakuuta 2009
Sosiaalinen media muuttaa työtä
Kuluvan syksyn aikana Eduskunnan kirjaston tietoympäristössä on tapahtumassa suuria muutoksia. Eduskunnan sähköposti- ja kalenterijärjestelmä vaihtui lokakuun alkuviikoilla, mutta merkittävämpi mullistus tekee tuloaan pinnan alla.
Vuoden vaihteen jälkeen on eduskunnassa suunnitelmien mukaan käyttöön tulossa sähköinen työpöytä, jonka piiriin olemme siirtämässä myös kirjaston Intranetin sisältöjä. Se tuo mukanaan myös työn laadullisen muutoksen - kokonaan uudentyyppisen sisäisen viestinnän ympäristön.
Sisäiset asiakirjat järjestykseen
Kirjastossa tehtävästä työstä vain pieni osa näkyy asiakkaille, jotka tulevat käymään paikan päällä. Lainauksen ja tietopalvelun lisäksi julkaisujen tilaus- ja käsittely sekä luettelointi ja sisällönkuvailu työllistävät koko joukon henkilökuntaa.
Asiantuntijatyö pitää sisällään esimerkiksi koulutuksien suunnittelua ja lausuntoja omaan työalueeseen liittyvistä asioista. Kirjaston verkkopalvelut edellyttävät ylläpitoa, sisältöjen tuottamista ja suunnittelua. Lisäksi yhteistyö eduskunnan sisällä sekä ulkopuolisten yhteistyötahojen kanssa laajentaa työtä kirjaston seinien ulkopuolelle.
Kaikkeen työhön sisältyy myös johtamista, strategioita, työnjakoa, suunnittelua ja yhteisiä päätöksiä sekä koulutusta. Näiden kirjalliset tulokset näkyvät erilaisina muistioina, tiimien ja työryhmien pöytäkirjoina ja hallinnollisina asiakirjoina. Sisäisen tiedon nopea löytyminen ja sujuva käsittely kaikissa työvaiheissa onkin tänä päivänä tärkeä osa hyvin toimivaa organisaatiota.
Eduskunnan kirjastossa suuri osa sisäisistä asiakirjoista on tallennettu intranetiin, joka on vuosien saatossa alkanut pursuilla yli rajojensa kuin liian paljon täytettä saanut kermakakku. Kun tietoa tulee liikaa, eikä sitä ehditä jäsentää, oleellinen ja epäoleellinen alkavat sekoittua. Uusien työvälineiden käyttöönotto on siis enemmän kuin tervetullutta.
Uuden tiedon seuranta ja tietojen päivitys helpottuu
Suunnittelutyön määrä siirtymässä ei jää vähäiseksi. Sähköistä työpöytää varten koko asiakirjojen arsenaali on järjestettävä uudelleen. Työ edellyttää paitsi aineistojen läpikäymistä ja niiden uudelleen luokittelua selkeiksi kokonaisuuksiksi helpottamaan niiden käytettävyyttä.
On tarpeellista myös tutustua työvälineen muihin ominaisuuksiin. Esimerkiksi sisältötuotannon käyttöoikeudet ja hallinnointi voidaan rakentaa kokonaan uudella tavalla – lähtökohtaisesti sisältöjen käsittelyä voitaisiin myös jakaa laajemmin, osin wiki-tyyppisillä ratkaisuillakin.
Käyttöön voitaisiin ottaa monia uusia toimintoja, jotka muuttavat työnteon tapoja sosiaalisen median mallien mukaiseksi – tai ainakin voisivat muuttaa. Uutta tietoa olisi yhä helpompi seurata ajantasaisesti RSS-syötteiden avulla.
Jakamista ja keskustelua
Sähköisellä työpöydällä olisi myös entistä laajemmat ja nopeammat mahdollisuudet jakaa dokumentteja ja keskustella. Työryhmien sisäinen tai laajempikin verkkokeskustelu tulisi sähköpostien lähettämistä helpommaksi. Hankkeille ja työryhmille voidaan rakentaa omia työtiloja, joihin voidaan koota tarvittavat materiaalit ja käydä siellä joustavasti verkkokeskustelua kokousten ulkopuolellakin.
Muutoksien vastaanotto ei kuitenkaan aina ole niin yksinkertainen, mihin työvälineiden tekniikka antaisi periksi. Jakamisen uusi taso on kuin uimaan opettelua, jossa kierros kierrokselta voi edetä pidemmälle, jos osaaminen lisääntyy ja uudenlaisesta työskentelystä on hyötyä. Monien yhdessä tehtävien asioiden onnistuminen riippuukin paljon paitsi tekniikasta myös tekemisen kulttuurista, joka on yksinkertaisimmillaan sitä, miten toisiamme kohtelemme.
Päivikki Karhula
Vuoden vaihteen jälkeen on eduskunnassa suunnitelmien mukaan käyttöön tulossa sähköinen työpöytä, jonka piiriin olemme siirtämässä myös kirjaston Intranetin sisältöjä. Se tuo mukanaan myös työn laadullisen muutoksen - kokonaan uudentyyppisen sisäisen viestinnän ympäristön.
Sisäiset asiakirjat järjestykseen
Kirjastossa tehtävästä työstä vain pieni osa näkyy asiakkaille, jotka tulevat käymään paikan päällä. Lainauksen ja tietopalvelun lisäksi julkaisujen tilaus- ja käsittely sekä luettelointi ja sisällönkuvailu työllistävät koko joukon henkilökuntaa.
Asiantuntijatyö pitää sisällään esimerkiksi koulutuksien suunnittelua ja lausuntoja omaan työalueeseen liittyvistä asioista. Kirjaston verkkopalvelut edellyttävät ylläpitoa, sisältöjen tuottamista ja suunnittelua. Lisäksi yhteistyö eduskunnan sisällä sekä ulkopuolisten yhteistyötahojen kanssa laajentaa työtä kirjaston seinien ulkopuolelle.
Kaikkeen työhön sisältyy myös johtamista, strategioita, työnjakoa, suunnittelua ja yhteisiä päätöksiä sekä koulutusta. Näiden kirjalliset tulokset näkyvät erilaisina muistioina, tiimien ja työryhmien pöytäkirjoina ja hallinnollisina asiakirjoina. Sisäisen tiedon nopea löytyminen ja sujuva käsittely kaikissa työvaiheissa onkin tänä päivänä tärkeä osa hyvin toimivaa organisaatiota.
Eduskunnan kirjastossa suuri osa sisäisistä asiakirjoista on tallennettu intranetiin, joka on vuosien saatossa alkanut pursuilla yli rajojensa kuin liian paljon täytettä saanut kermakakku. Kun tietoa tulee liikaa, eikä sitä ehditä jäsentää, oleellinen ja epäoleellinen alkavat sekoittua. Uusien työvälineiden käyttöönotto on siis enemmän kuin tervetullutta.
Uuden tiedon seuranta ja tietojen päivitys helpottuu
Suunnittelutyön määrä siirtymässä ei jää vähäiseksi. Sähköistä työpöytää varten koko asiakirjojen arsenaali on järjestettävä uudelleen. Työ edellyttää paitsi aineistojen läpikäymistä ja niiden uudelleen luokittelua selkeiksi kokonaisuuksiksi helpottamaan niiden käytettävyyttä.
On tarpeellista myös tutustua työvälineen muihin ominaisuuksiin. Esimerkiksi sisältötuotannon käyttöoikeudet ja hallinnointi voidaan rakentaa kokonaan uudella tavalla – lähtökohtaisesti sisältöjen käsittelyä voitaisiin myös jakaa laajemmin, osin wiki-tyyppisillä ratkaisuillakin.
Käyttöön voitaisiin ottaa monia uusia toimintoja, jotka muuttavat työnteon tapoja sosiaalisen median mallien mukaiseksi – tai ainakin voisivat muuttaa. Uutta tietoa olisi yhä helpompi seurata ajantasaisesti RSS-syötteiden avulla.
Jakamista ja keskustelua
Sähköisellä työpöydällä olisi myös entistä laajemmat ja nopeammat mahdollisuudet jakaa dokumentteja ja keskustella. Työryhmien sisäinen tai laajempikin verkkokeskustelu tulisi sähköpostien lähettämistä helpommaksi. Hankkeille ja työryhmille voidaan rakentaa omia työtiloja, joihin voidaan koota tarvittavat materiaalit ja käydä siellä joustavasti verkkokeskustelua kokousten ulkopuolellakin.
Muutoksien vastaanotto ei kuitenkaan aina ole niin yksinkertainen, mihin työvälineiden tekniikka antaisi periksi. Jakamisen uusi taso on kuin uimaan opettelua, jossa kierros kierrokselta voi edetä pidemmälle, jos osaaminen lisääntyy ja uudenlaisesta työskentelystä on hyötyä. Monien yhdessä tehtävien asioiden onnistuminen riippuukin paljon paitsi tekniikasta myös tekemisen kulttuurista, joka on yksinkertaisimmillaan sitä, miten toisiamme kohtelemme.
Päivikki Karhula
perjantai 23. lokakuuta 2009
Lakikirja juristin työvälineenä
Eduskunnan varapuhemies Johannes Koskinen avasi viime torstaina Lakikirja 250 vuotta –näyttelyn Eduskunnan kirjastossa. Näyttely järjestetään sen kunniaksi, että tänä vuonna on kulunut 250 vuotta siitä, kun ensimmäinen painettu suomenkielinen lakikirja ilmestyi Suomessa.
Lakikirjanäyttelyn yksi osa on valokuvakokoelma otsikolla ”Lakikirja työvälineenä”. Valokuvia on näyttelyyn saatu pääosin käräjätuomari Hannu Lindgreniltä Kuopiosta. Kuvat on otettu 1970- ja 80-luvuilla Itä-Suomessa silloisten tuomareiden ja viskaalien arjesta. Ne eivät ole poseerauskuvia juhlatilaisuuksista, vaan niissä on ikuistettu hetkiä lakimiehen työn arjesta. Kuvissa lakimiehet valmistelevat juttuja ja istuvat käräjiä lakikirja apunaan. Näistä kuvista käy ilmi miten keskeinen työväline lakikirja lakimiehelle oli sinä aikakautena. Ilman lakikirjaa ei lainsoveltajan työtä olisi voitu tehdä.
Oikeustiedettä opiskelleet ovat kaikki joutuneet perehtymään lakikirjan rakenteeseen ja käyttämään lakikirjaa jo opiskeluaikanaan. Suurella osalla lakimiehistä on myös tallella se ensimmäinen, paljon luettu ja alleviivattu lakikirjakappale. Sen lisäksi, että lakikirja on juristille työväline, se on myös ollut monelle lakimiehelle lain ja oikeustieteellisen tietämyksen symboli. Lainsäädännön yksityiskohtia ei tarvitse muistaa kun oikeudellisten kysymysten ratkaisussa voi turvautua käsillä olevaan lakikirjaan.
Lakikirja on 1990-luvun loppupuolella siirtynyt verkkoon Suomenlaki.com –palvelun muodossa. Ajantasaisia säädöksiä on lisäksi tarjoilla esim. Finlex, Edilex ja WSOYPro –palveluissa. Nämä sähköiset palvelut korvaavatkin tänä päivänä osittain painetun lakikirjan. Perinteinen lakikirja on kuitenkin edelleen kovassa käytössä, etenkin lainvalmistelussa, tuomioistuimissa ja hallinnossa. Usein lakikirjaa ja sähköisiä palveluja käytetään rinnakkain. Tulevaisuutta on mahdoton ennustaa, mutta oletettavaa on, että painetulla lakikirjalla on paikkansa lakimiehen työssä ainakin vielä seuraavan vuosikymmenen ajan.
Erika Bergström
Lakikirjanäyttelyn yksi osa on valokuvakokoelma otsikolla ”Lakikirja työvälineenä”. Valokuvia on näyttelyyn saatu pääosin käräjätuomari Hannu Lindgreniltä Kuopiosta. Kuvat on otettu 1970- ja 80-luvuilla Itä-Suomessa silloisten tuomareiden ja viskaalien arjesta. Ne eivät ole poseerauskuvia juhlatilaisuuksista, vaan niissä on ikuistettu hetkiä lakimiehen työn arjesta. Kuvissa lakimiehet valmistelevat juttuja ja istuvat käräjiä lakikirja apunaan. Näistä kuvista käy ilmi miten keskeinen työväline lakikirja lakimiehelle oli sinä aikakautena. Ilman lakikirjaa ei lainsoveltajan työtä olisi voitu tehdä.
Oikeustiedettä opiskelleet ovat kaikki joutuneet perehtymään lakikirjan rakenteeseen ja käyttämään lakikirjaa jo opiskeluaikanaan. Suurella osalla lakimiehistä on myös tallella se ensimmäinen, paljon luettu ja alleviivattu lakikirjakappale. Sen lisäksi, että lakikirja on juristille työväline, se on myös ollut monelle lakimiehelle lain ja oikeustieteellisen tietämyksen symboli. Lainsäädännön yksityiskohtia ei tarvitse muistaa kun oikeudellisten kysymysten ratkaisussa voi turvautua käsillä olevaan lakikirjaan.
Lakikirja on 1990-luvun loppupuolella siirtynyt verkkoon Suomenlaki.com –palvelun muodossa. Ajantasaisia säädöksiä on lisäksi tarjoilla esim. Finlex, Edilex ja WSOYPro –palveluissa. Nämä sähköiset palvelut korvaavatkin tänä päivänä osittain painetun lakikirjan. Perinteinen lakikirja on kuitenkin edelleen kovassa käytössä, etenkin lainvalmistelussa, tuomioistuimissa ja hallinnossa. Usein lakikirjaa ja sähköisiä palveluja käytetään rinnakkain. Tulevaisuutta on mahdoton ennustaa, mutta oletettavaa on, että painetulla lakikirjalla on paikkansa lakimiehen työssä ainakin vielä seuraavan vuosikymmenen ajan.
Erika Bergström
perjantai 16. lokakuuta 2009
Hyvästi, rakas kirja
Kalpea, silmälasipäinen nainen istuu pimeän varaston perimmäisessä nurkassa kirjapinon päällä. Hän lukee kirjaa taskulampun valossa. Välillä hän säpsähtää, sammuttaa valon ja kuulostelee. Kun mitään ei kuulu, hän sytyttää taskulampun uudestaan ja jatkaa lukemista. Ympärillä on pelkkiä tyhjiä ja pölyisiä kirjahyllyjä ja tuulettimien huminaa. Nainen on viimeinen kirjastonhoitaja. Hän ei halua hyvästellä rakkaita kirjojaan. Hän ei aio jättää kirjastoaan ilman taistelua.. Hän vannoo lähtevänsä kirjastostaan vain jalat edellä.
Tämä on dystopia, satiirinen kuvaus yhteiskunnasta, jossa ei tarvita enää painettua kirjaa, kirjastoa, kirjavarastoa eikä kirjastonhoitajaa. Se saattaa huvittaa lukijaa, mutta onko se sittenkään niin kaukainen skenaario?
Signum-lehden (4/2009) pääkirjoituksessa päätoimittaja Päivikki Karhula kertoo tämänvuotisesta IFLA-kongressin agendasta. Keskeisiä teemoja olivat mm. e-kirjojen ja e-aineistojen monipuolistuminen, tarve hankkia uusia keinoja asiakkaiden houkuttelemiseen kirjaston tiloihin ja digitointihankkeiden uudenlaiset kilpailuasetelmat.
Niinpä. Kirjastojen aineistoja digitoidaan yhä kasvavalla vauhdilla, asiantuntijoiden mukaan toimiva sähköisen kirjan lukulaite yleistyy noin kymmenen vuoden kuluessa. E-kirjat ja e-aineistot raivaavat tietään yleisiin kirjastoihin. Japanissa kymmenen myydyimmän kirjan joukossa 6 kirjaa on e-kirjoja.
Mitä tästä seuraa?
Painettua kirjaa ei kohta tarvita, sen sisällön lataaminen omalle lukulaitteelle riittää. Kirjastoa ei enää kaivata fyysisesti, koska aineistoa voidaan lainata, käyttää ja palauttaa missä tahansa. Jokaisella on tulevaisuudessa oma kirjasto mukanaan. E-kirja on saatavilla 24 tuntia vuorokaudessa. Massiiviset kirjastorakennukset ja erityisesti kirjavarastot vapautuvat muuhun käyttöön. Jo nyt tietoa etsitään mieluummin itsenäisesti esimerkiksi googlella kuin kirjastojen tietosanakirjoista tai tietopalveluista.
On selvää, että automaation ja itsepalvelun seurauksena suuri määrä ihmistyövoimaa kävisi tarpeettomaksi.
Sahaavatko kirjastolaiset nyt omaa oksaansa? Digitalisoivatko ja sähköistävätkö he itsensä työttömiksi, tarpeettomiksi? Miten he vastaavat syvenevän automaaton haasteisiin? Vai onko tulevaisuus jo täällä?
Perinteisen kirjastotyön vääjäämätön häviämien synnyttää varmasti problematiikkaa. Päivikki Karhula kysyykin: "Mihin sijoitetaan se kirjastotyö, jonka seuraava automaation aste tulee vapauttamaan?" Itse hän suuntaisi voimavaroja esimerkiksi koulutukseen, neuvontaan, sisällöntuotantoon, metadataan ja uusiin palveluihin.
Tässä kiihtyvän kehityksen kafkamaisessa riennossa tulisi myös muistaa kirjastojen perustehtävä eräänlaisena demokratian kulmakivenä, suurena yhdenvertaistajana ja tasapuolistajana. Etukäteen olisi mietittävä esimerkiksi uusien teknisten innovaatioiden maksuttomuutta, saatavuutta ja matalaa lähestymiskynnystä.
Kehitys kehittyy, mutten jaksa uskoa, että suomalaiset ovat vielä vuosikymmeniin valmiita keskustelemaan virtuaalikirjastossa hologrammin kanssa tai sanomaan hyvästejä paperille painetulle kirjalle. Minä en ainakaan ole.
Lassi Kämäri
Tämä on dystopia, satiirinen kuvaus yhteiskunnasta, jossa ei tarvita enää painettua kirjaa, kirjastoa, kirjavarastoa eikä kirjastonhoitajaa. Se saattaa huvittaa lukijaa, mutta onko se sittenkään niin kaukainen skenaario?
Signum-lehden (4/2009) pääkirjoituksessa päätoimittaja Päivikki Karhula kertoo tämänvuotisesta IFLA-kongressin agendasta. Keskeisiä teemoja olivat mm. e-kirjojen ja e-aineistojen monipuolistuminen, tarve hankkia uusia keinoja asiakkaiden houkuttelemiseen kirjaston tiloihin ja digitointihankkeiden uudenlaiset kilpailuasetelmat.
Niinpä. Kirjastojen aineistoja digitoidaan yhä kasvavalla vauhdilla, asiantuntijoiden mukaan toimiva sähköisen kirjan lukulaite yleistyy noin kymmenen vuoden kuluessa. E-kirjat ja e-aineistot raivaavat tietään yleisiin kirjastoihin. Japanissa kymmenen myydyimmän kirjan joukossa 6 kirjaa on e-kirjoja.
Mitä tästä seuraa?
Painettua kirjaa ei kohta tarvita, sen sisällön lataaminen omalle lukulaitteelle riittää. Kirjastoa ei enää kaivata fyysisesti, koska aineistoa voidaan lainata, käyttää ja palauttaa missä tahansa. Jokaisella on tulevaisuudessa oma kirjasto mukanaan. E-kirja on saatavilla 24 tuntia vuorokaudessa. Massiiviset kirjastorakennukset ja erityisesti kirjavarastot vapautuvat muuhun käyttöön. Jo nyt tietoa etsitään mieluummin itsenäisesti esimerkiksi googlella kuin kirjastojen tietosanakirjoista tai tietopalveluista.
On selvää, että automaation ja itsepalvelun seurauksena suuri määrä ihmistyövoimaa kävisi tarpeettomaksi.
Sahaavatko kirjastolaiset nyt omaa oksaansa? Digitalisoivatko ja sähköistävätkö he itsensä työttömiksi, tarpeettomiksi? Miten he vastaavat syvenevän automaaton haasteisiin? Vai onko tulevaisuus jo täällä?
Perinteisen kirjastotyön vääjäämätön häviämien synnyttää varmasti problematiikkaa. Päivikki Karhula kysyykin: "Mihin sijoitetaan se kirjastotyö, jonka seuraava automaation aste tulee vapauttamaan?" Itse hän suuntaisi voimavaroja esimerkiksi koulutukseen, neuvontaan, sisällöntuotantoon, metadataan ja uusiin palveluihin.
Tässä kiihtyvän kehityksen kafkamaisessa riennossa tulisi myös muistaa kirjastojen perustehtävä eräänlaisena demokratian kulmakivenä, suurena yhdenvertaistajana ja tasapuolistajana. Etukäteen olisi mietittävä esimerkiksi uusien teknisten innovaatioiden maksuttomuutta, saatavuutta ja matalaa lähestymiskynnystä.
Kehitys kehittyy, mutten jaksa uskoa, että suomalaiset ovat vielä vuosikymmeniin valmiita keskustelemaan virtuaalikirjastossa hologrammin kanssa tai sanomaan hyvästejä paperille painetulle kirjalle. Minä en ainakaan ole.
Lassi Kämäri
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)