Puoli vuosisataa eduskunnan kirjaston käyttäjänä

Vanha eduskunnan kirjasto tuli minulle tutuksi syksyllä 1964, kun Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan vasta hyväksyttynä opiskelijana totesin sen hyväksi paikaksi lukea tentteihin. En muista kuka minulle sitä oli suositellut – ehkä samaan aikaan opintonsa aloittanut Jeja-Pekka Roos (sittemmin professori J.P. Roos), joka sinä syksynä myös istui eduskunnan kirjastossa lukemassa tentteihin.

Eduskunnan kirjaston todellinen käyttäjä minusta kuitenkin tuli vasta reilua vuotta myöhemmin ensimmäisen seminaarityön yhteydessä. Olin johonkin tenttiin lukenut Hannu Soikkasen väitöskirjan Sosialismin tulo Suomeen: Ensimmäisiin yksikamarisen eduskunnan vaaleihin asti (WSOY, Porvoo-Helsinki 1961). Sitä lukiessani kiinnostuin N. R. af Ursinista, aatelismiehestä, josta tuli Suomen työväenpuolueen ensimmäinen puheenjohtaja ja sosiaalidemokraattista puoluetta edustanut ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan varapuhemies, ja päätin tehdä hänestä pro gradu-tutkielmani. Sen myötä minusta tuli eduskunnan kirjaston vakioasiakas. Eduskunnan kirjastossa olevat työväenliikkeen historiaan ja sosiaalidemokraattisen puolueen historiaan liittyvät kotimaiset ja kansainväliset julkaisut olivat tietysti aiheeni kannalta aivan keskeisiä. Koska kyse oli sekä säätyvaltiopäivillä että ensimmäisessä yksikamarisessa eduskunnassa toimineesta henkilöstä, minun oli tutustuttava myös valtiopäiväasiakirjoihin.



Kun 1960-luvulla paneuduin vanhassa eduskunnan kirjastossa pro gradu-tutkielmaani varten valtiopäiväasiakirjoihin ja sittemmin uudessa eduskunnan kirjastossa lisensiaattitutkimustani varten valiokuntien arkistoihin, en totisesti arvannut, että minulla olisi tälle kaikelle käyttöä vuosikymmeniä myöhemmin. Toimiessani vuosina 2007–2009 poliittisen historian professorin viransijaisena Helsingin yliopistossa huomasin opiskelijoiden kanssa keskustellessani ja heidän opinnäytteitään ohjatessani usein ajattelevani hiljaa mielessäni, että onneksi olin suurin piirtein selvillä eduskuntavaaleissa aiemmin noudatetuista käytännöistä, eduskunnan täysi-istuntojen rutiineista, valtiopäiväasiakirjojen rakenteesta ja eduskunnan arkiston merkityksestä. Hyötyä oli tietysti myös niistä muihin aihepiireihin liittyvistä aineistoista, joita olin siihen mennessä eduskunnan kirjastossa käyttänyt.

Muista eduskunnan kirjastossa käyttämistäni aineistoista haluan mainita kaksi kokonaisuutta, jotka ovat olleet minulle erityisen tärkeitä: Ruotsin lakikokoelmat 1600-luvulta 1800-luvulle sekä Kansainvälisen työjärjestön International Labour Review. Ensimmäisen kerran tarvitsin kumpaakin aineistokokonaisuutta 1990-luvulla tutkiessani lasten työnteon historiaa, toisen kerran vuosituhannen vaihteessa tutkiessani naisten ansiotyön ja työttömyyden historiaa ja kolmannen kerran 2000-luvun puolella tutkiessani ikäsyrjinnän historiaa. Mikään näistä kolmesta aihepiiristä ei ollut sotienvälisenä aikana eikä vielä 1950-luvullakaan muodikas akateeminen tutkimusaihe, mutta kaikista kolmesta löysin tietoja kun kävin eduskunnan kirjastossa läpi International Labour Review-lehden vuosikerrat. Onneksi sain tuolloin luettavakseni vielä itse lehdet – paperilehden vuosikertojen selaaminen kun käy paljon nopeammin kuin verkkolehden näyttöjen kelaaminen edestakaisin.

Olen eduskunnan kirjaston virallisluontoisia aineistoja (komiteanmietintöjä, säädöskokoelmia ja erityisesti 1960-luvulla muotiin tulleita selvityksiä) lukiessani usein ajatellut, että ne ovat varmaan olleet omana aikanaan aika puuduttavaa luettavaa. Mutta kun niitä lukee monta vuosikymmentä myöhemmin, niistä tulee ihan uudella tavalla kiinnostavia. Ne muuttuvat monessakin mielessä aikansa kuviksi ja jotkut (esimerkiksi 1960- ja 1970-luvulla tehdyt selvitykset) suorastaan korvaamattomiksi lähteiksi historiantutkijalle. Lopulta niiden pelkkä olemassaolo sinänsä on todiste kadonneesta aikakaudesta – kuten komiteanmietinnöille on jo käynyt.

Eduskunnan kirjastosta ja sen henkilökunnasta on vuosien mittaan tullut niin tuttuja, että kirjasto tuntuu perin kotoisalta paikalta. Varmaan olen välillä ollut hankala asiakas – kirjaston tietopalvelu on joutunut tekemään salapoliisityötä löytääkseen minulle kaipaamani Preussin 1700-luvun lain ja kirjaston henkilökunta näkemään ylimääräistä vaivaa hankkiakseen minulle kirjaston kokoelmista puuttuvan Ruotsin lakikokoelman. Suomessa on kaksi kirjastoa ylitse muiden: kansalliskirjasto ja eduskunnan kirjasto. Kiitos kummallekin.

Marjatta Rahikainen

Valokuva:Kuva Eduskunnan kirjaston ylikirjastonhoitajan A. H. Bergholmin juhlakirjassa, jonka hän on saanut lahjaksi 24.1.1936 täyttäessään 60 vuotta. Alkuperäinen kirja on Eduskunnan arkistossa.