Merkkivuodet ja institutionaalinen muisti

Eduskunnan kirjaston satavuotista avoimuutta juhlittiin viime vuonna. Viimeiset säännöllisen valtiopäivätoiminnan 150-vuotisjuhlallisuudet vietetään tulevana kesänä. Muutaman vuoden päästä koko kansakunta muistaa satavuotista itsenäisyyttään.

Merkkivuodet ovat institutionaalisen muistin tärkein käytinvoima. Kun tulee kuluneeksi tasavuosia, kansalliset instituutiot katsovat taaksepäin etsien historiastaan katkoksia ja jatkuvuuksia. Yhteisen tarinan valikoivalla kertaamisella pyritään aina vahvistamaan instituutiota.

Mitä tapahtuu, kun instituutio muistelee? Yleensä perustetaan sen jäsenistä ja ulkopuolisista asiantuntijoista koostuva työryhmä, jonka tehtävänä on esittää yhteisestä menneisyydestä instituution hyväksyttävissä oleva tulkinta. Instituutio valitsee näkökulman, asiantuntijat varmistavat sen, että esitetyt tulkinnat vastaavat kulloinkin vallitsevaa historiakuvaa. Näkökulma kiteytetään usein merkkivuoden nimeen, otsikkoon tai sloganiin.    

Eduskunnalla ja sen kirjastolla oli merkkivuosinaan pääviestit, joita pyrittiin levittämään kaikkien tietoisuuteen:

• valtiopäivien kokoontuminen on Suomessa ollut säännöllistä 150 vuotta
• Eduskunnan kirjasto on ollut avoin kaikille kansalaisille sata vuotta

Parlamenttien säännöllinen kokoontuminen ei ole itsestäänselvyys, sillä monen eurooppalaisenkin valtion historiaan kuuluu kansanvallan tukahduttanut totalitaarinen jakso. Myös kaikille avoin Eduskunnan kirjasto on kansainvälisessä parlamenttikirjastojen vertailussa pikemminkin poikkeus kuin sääntö ja näin pitkäikäisenä suorastaan harvinaisuus.

Instituution historian esittämisen keinot ovat moninaiset. Merkkivuosi kirjastossa toteutettiin avoimuuden historiaa luodanneella aikajanalla (verkkosovellus), muistitietoseminaarilla, Parlamentti-pop-konsertilla sekä osallistumalla kolmeen eduskunnan ulkopuoliseen messu- tms. tapahtumaan. Kirjastokaistalla julkaistiin puolituntinen avoimuusvideo, joka perustui kirjaston asiantuntijoiden haastatteluihin:

Avoimuuden historiasta ammentamalla pyrittiin madaltamaan kansalaisten kynnystä käyttää Eduskunnan kirjaston palveluja. Seuraava kirjaston oma juhlavuosi koittaa 2022, kun perustamisesta tulee kuluneeksi 150 vuotta.

Säännöllisen valtiopäivätoiminnan alkamista 150 vuotta sitten juhlittiin näyttävämmin. Ohjelma sisälsi eduskunnan juhlaistunnon, juhlarahan ja -postimerkin julkaisun, valtiopäivätanssiaiset Rautatieasemalla, historia-aiheisia näyttelyitä ja esitelmäsarjan (yhteistyössä Kansallisarkiston kanssa), radio-ohjelmia ja draamadokumentin (yhteistyössä YLE:n kanssa), sarjan valtiopäiväpaikkoihin kiinnittyneitä lyhytelokuvia (yhteistyössä Helsingin yliopiston kanssa), kaksi entisten kansanedustajien haastattelusarjaa, kansanedustajien kouluvierailuja sekä lukuisia kansalaistapahtumia. Historiapoliittisesti merkkivuosiohjelma huipentui, kun eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma laski seppeleet Aleksanteri II:n ja J.V. Snellmanin patsaille Helsingin keskustassa.

Niin ihmiset kuin instituutiotkin kaipaavat pyöreiden merkkivuosien juhlintaa. Erityisen merkittävää pian ohitetuissa merkkivuosissa on ollut se, että niistä on pyritty tekemään eliittijuhlien sijaan avoimia kansalaistapahtumia. Merkkivuosien juhlinta ei tiettävästi ole poikinut kielteistä julkisuutta kuten joskus aikaisemmin on käynyt. Kun kansanedustuslaitos juhlii kansalaistapahtumin, on kulutkin helpompi hyväksyä. 

Milloin merkkivuosipanostuksia voidaan pitää instituution kannalta onnistuneina? Säännöllisen valtiopäivätoiminnan käynnistyminen Suomessa vuonna 1863 sekä Eduskunnan kirjaston pitkäikäinen avoimuus – tai ylipäätään avoimuus kaikille kansalaisille – eivät ennen merkkivuosia olleet laajasti tunnettuja seikkoja. Asiaa tutkimatta on vaikeaa arvioida, miten hyvin pääviestit on lopulta omaksuttu.

Tuoreessa muistissa ovat vielä yksikamarisen eduskunnan satavuotisjuhlallisuudet 2007 sekä Porvoon valtiopäivien 200-vuotisjuhlinta 2009. Kansallisen parlamentti-instituutio näkökulmasta kyse oli edustuksellisen instituution synnystä (1809), sen kokoontumisten muuttumisesta säännöllisiksi sekä säätyvaltiopäivien reformista kansanvaltaisemmaksi eduskunnaksi. Seuraava murrosvaihe, itsenäistyminen ja sisällissota, tarkoitti kansan ja sen edustuslaitoksen kahtiajakautumista, kriisiä ja hidasta eheytymistä. Murrosten kuvaamisen kautta instituutio hahmottaa kansanvallan vahvistumisen suurta kertomusta, jonka halutaan kantavan pitkälle tulevaisuuteen.

Kun instituutio muistelee historiaansa, se ei välttämättä tuota uutta tietoa. Kyse on pikemminkin jo tunnetun historian kokoamisesta ja esittämisestä tarkoitukseen sopivalla tavalla. Poikkeuksiakin toki on, kuten Eduskuntatutkimuksen keskuksen perustaminen kirjoittamaan ja julkaisemaan 12-osaista teossarjaa Suomen eduskunta 100 vuotta. Kun kyse on merkkivuoteen liittyvästä tilaustutkimuksesta, voi aina kysyä, tavoitellaanko sittenkään kriittisesti instituutioon suhtautuvaa lopputulosta. Merkkivuosien jälkeensä jättämä aineisto ei niinkään kerro uutta siitä, mitä 150 vuotta sitten valtiopäivillä tai 100 vuotta sitten Eduskunnan kirjastossa tapahtui, vaan pikemminkin siitä, mitä niistä vuonna 2013 haluttiin muistaa.

Joni Krekola