Eivätkö kirjastot kelpaa mediakasvattajiksi?

Euroopan komissio on julkaisut vastikään tiedonannon medialukutaidosta digitaalisessa ympäristössä. Tarkoitus on kehittää eurooppalaista toimintamallia sille, että eri maiden viranomaiset tukisivat ja vahvistaisivat kansalaisten medialukutaidon kehittymistä. Tiedonannon pohjana on koko EU:n kattava selvitys medialukutaidon nykytilasta sekä sitä edeltänyt julkinen kuuleminen. Suomen lisäksi muutama muukin eurooppalainen valtio näyttää myös raportoineen omista toimenpiteistään medialukutaidon eri osa-alueiden tutkimisen, kouluttamisen ja kehittämisen edellytysten parantamiseksi.



Viviane Reding, tietoyhteiskunnasta ja viestimistä vastaava komissaari, kiteyttää tiedonannon sisällön seuraavasti:

Digitaaliaikakaudella hyvä medialukutaito on aktiivisen kansalaisuuden perusedellytys. Pelkkä perinteinen luku- ja kirjoitustaito ei enää riitä tässä ajassa. Ihmisten on ymmärrettävä paremmin tehokkaan itseilmaisun merkitys ja osattava tulkita toisten sanomisia, erityisesti silloin, kun kyse on verkkopäiväkirjoista, hakukoneista tai mainonnasta. Kaikkien, niin ikääntyvien kuin nuorisonkin, täytyy kohdata tämä uusi digitaalinen maailma, jossa elämme. Tämän määränpään saavuttamisessa valistus ja tiedonsaanti ovat tärkeämpiä kuin lainsäädäntö.

Medialukutaitotiedonantoa ja muuta Euroopan komission tuottamaa materiaalia voi tarkastella myös kysymällä, ketkä ovat keskeisimmät toimijat medialukutaitojen tuottamisessa ja vahvistamisessa. Pinnallinen sanafrekvenssivertailu näyttää antavan vastaukseksi mediateollisuuden ja koululaitoksen.

Kirjastoalan edustajia ei näytä olevan komission perustamassa medialukutaidon asiantuntijaryhmässä. Komission järjestämään julkiseen kuulemiseen sentään on reagoinut mm. kirjastoalan lobbausjärjestö Eblida ja Saksan kirjastoseura. Kirjastoista medialukutaidon edistäjinä puhutaan ehkä eniten Suomen maaraportissa, jossa etenkin yleiset kirjastot pääsevät kohtuullisen hyvin esille.

Kirjastoalan näkymättömyys eurooppalaisissa medialukutaitopiireissä on hämmästyttävää erityisesti siksi, että verkkoviestintä on komission tiedonannossa niin keskeisesti esillä. Komission mukaan on mm. tarjottava käyttäjille välineitä verkkosisältöjen kriittiseen arviointiin sekä opetettava, kuinka "hakukoneet toimivat (esimerkiksi hakutuloksia järjestäessään)".

Tässä olisi kirjastoilla mahdollisuus olla yhteiskunnallisesti vaikuttava ja pitää itseään entistä paremmin esillä.

Uskoakseni informaatiotutkimuksellisen koulutuksen saaneella on paremmat tiedot vaikkapa hakukoneiden relevanssilajittelualgoritmien toimintaperiaatteista kuin keskivertokasvatustieteilijällä. Opettajaltakaan ei voi edellyttää asiantuntemusta kaikesta mahdollisesta, joten yhteistyö koulujen ja esimerkiksi kirjastoissa toimivien pedagogisten informaatikkojen kesken olisi toivottavaa tämän tyyppisissä opetussisällöissä. Todennäköisesti tällaista yhteistyötä jo tehdäänkin eri puolilla Suomea.

Kirjastoalalla julkaisumuotojen muuttuminen sekä uudenlaiset medialukutaitotarpeet on koettu hyvin kouriintuntuvalla tavalla. Yhteistyö ja kilpailusuhde media- ja hakukoneyrityksiin kulttuuriperintöä digitoitaessa on kirvoittanut kirjastoalan edustajilta myös kriittisiä puheenvuoroja. Ranskan kansalliskirjaston johtaja Jean-Noël Jeanneneyn pamfletti "Google and the myth of universal knowledge : a view from Europe" (ks. saatavuus Selmassa) osoittaa, kuinka suuressa määrin kirjastoissa on jouduttu paneutumaan mediakritiikkiin sekä kulttuuripoliittisiin verkkoviestintäkysymyksiin.

Kirjastoalalla on totuttu puhumaan informaatiolukutaidosta
ja kasvatustieteessä taas medialukutaidosta sekä mediakasvatuksesta. Voisiko kirjastojen näkymättömyys medialukutaitokeskustelussa selittyä typerällä terminologiakonfliktilla, kuten Glasgow Caledonian yliopiston "Information Literacy Skills Project" -hankkeen kuulemisvastaus näyttäisi antavan aihetta olettaa?

Vai onko tämän kaiken takana jokin syvällisempi juopa tai peräti salaliitto?


Kimmo Tuominen

Nuorten ääni

Jokelan ampumistapauksen syitä on pohdittu ja useita on löydetty, muun muassa nuorten pahoinvointi, internet ja mielenterveyspalvelujen puutteellisuus. Vastaavanlaisen tapauksen torjumiseksi on esitetty esim. luokattomasta lukiosta luopumista, parempia mielenterveyspalveluja nuorille ja tiukempaa aselakia. Lisäisin näihin vielä yhden: lasten ja nuorten kuulemisjärjestelmien luomisen ja olemassa olevien vahvistamisen.

Nuorten kuulemisen merkitys on tässä: nuori saa kokea, että häntä kuullaan, hänen mielipiteellään on väliä. Kuulluksi tuleminen lisää viihtyvyyttä ja ehkäisee syrjäytymistä, vähentää pahaa mieltä ja oloa. Olen arvokas, koska mielipiteitäni kuullaan! Kuulluksi tuleminen kehittää kykyä perustella omat näkökannat ja antaa siten paremmat valmiudet osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kuulemisen, keskustelun ja demokraattisen päätöksenteon puuttuminen puoles-taan synnyttävät käsityksen yhteiskunnasta, joka toimii mielivaltaisesti.

Nuorille koulu edustaa yhteiskuntaa koko kouluajan. Tarinat koulujen mielivaltaisista säännöistä ovat lukuisat: voita saa laittaa vain tietylle puolelle leipää, kasvisruokaa saavat ottaa vain he, jotka ovat "virallisesti" kasvissyöjiä, kurssilta saa olla vain seitsemän tuntia poissa ja maauimalassa on uitava, vaikka ilman lämpötila olisi +10°. Mielivaltaa kokenut tekee mielivaltaisia tekoja! Jos minun mielipiteilläni ei ole väliä, miksi muidenkaan mielipiteillä olisi merkitystä?

Koulumaailmassa nuorten kuuleminen on viety pisimmälle ns. demokraattisissa kouluissa, joista tunnetuin ja vanhin lienee A. S. Neillin perustama Summerhillin koulu. Koulun yleiskokouksissa äänestetään kaikista koulun säännöistä. Yhteisesti sovittujen säännösten rikkomisesta rangaistaan myös Summerhillissä, mutta rangaistuksetkin sovitaan yhdessä koulun kokouksissa. Kokouksessa voidaan kuitenkin päätyä myös siihen, että sääntö oli huono tai väärin muotoiltu ja silloin sääntöä muutetaan. Äänestysoikeus on yleinen ja yhtäläinen eli jokaisella oppilaalla ja henkilökunnan jäsenellä on yksi ääni. Kolmesti viikossa kokoontuvan kokouksen puheenjohtaja vaihtuu viikoittain ja hän on aina oppilas.

Suomessa lasten ja nuorten kuulemisesta tuli lakisääteistä vuonna 2006. Nuorisolain (27.1.2006/72) 8 §:n mukaan nuorille tulee järjestää mahdollisuus osallistua paikallista ja alueellista nuorisotyötä ja -politiikkaa koskevien asioiden käsittelyyn. Lisäksi nuoria on kuultava heitä koskevissa asioissa. Kuulemisjärjestelminä voivat olla esim. nuorisolautakunnat, nuorisoval-tuustot, muut vastaavat vaikuttajaryhmät, tietoverkkopohjaiset kuulemisjärjestelmät sekä peruskouluihin rakentuvat demokratiakasvatus- ja vaikuttamisjärjestelmät.


Kouluissa opiskelijoiden puhevaltaa käyttää oppilaskunta, jonka jäseniä kaikki koulut opiskelijat ovat ja jota johtaa oppilaskunnan yhteisesti valitsema hallitus. Lukioissa ja ammatillisissa oppilaitoksissa on jo vuodesta 1999 opiskelijoiden kuulemiseksi ollut oppilaskunta. Lakiin perusope-tuksesta oppilaiden kuuleminen tuli vasta viime vuonna: peruskouluissa oppilaskunnan järjestämisestä päättää opetuksen järjestäjä. Mahdollisuus oppilaiden kuulemiseen on peruskouluissakin lain mukaan oltava.

Koulun lisäksi nuorisolaki velvoittaa nuorten kuulemisen heitä koskevissa asioissa. Mitkä sitten ovat nuoria koskevat asiat? Eduskunnassa joka toinen vuosi kokoontuva Nuorten parlamentti antaa vastauksen omalta osaltaan. Viidessä Nuorten parlamentin suullisessa kyselytunnissa ovat nuoret tiukanneet ministereiltä vastauksia mm. Kiina-ilmiöön, Itämeren tilaan ja ydinvoiman rakentamiseen, ilmaston lämpenemistä ja ihmisoikeuksia unohtamatta. Osa kysymyksistä on liittynyt suoraan nuorten omaan elämään, kuten eri aineiden opetusmääriin kouluissa tai lapsilisiin tai äänestysikärajan laskemiseen. Nuorten parlamentin istunnoissa esitetyistä 126 kysymyksestä voi päätellä, että kaikki asiat ovat nuoria koskevia asioita.

Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, kuinka nuorisolain edellyttämä nuorten kuuleminen toteutuu ja mitä yhteiskunnallisia seurauksia siitä on.

Päivi Erkkilä

Sattumaa, sensaatiota vai ymmärrystä

Petteri Järvinen pohti Tietokone-lehdessä 13/2007 onko nettikirjoituksilla mahdollista vaikuttaa. Jatkuvasti laajentuvassa digitaalisen tiedon valtameressä äänet näyttävät äkisti hukkuvan massaan.

Verkossa vaikuttaminen tai verkkokeskustelujen vaikutukset ovat mielenkiintoinen ja moniselitteinen ilmiö.

Verkossakaan eivät kuuluville pääsevät äänet jakaudu tasaisesti. Verkkoa voi kuvata eräänlaisena yhteyksien ja solmukohtien avaruutena, joissa solmuista syntyy pienempiä tai suurempia tähtiä. Tietyt palvelut, kirjoittajat ja kirjoitukset vetävät suuren joukon lukijoita. Suuri osa kirjoituksista jää lähipiirin tai samoista asioista kiinnostuneiden iloksi.

Verkon tähdet ovat vaikuttajia, joiden sanoilla on vetovoimaa. Verkkomaailman vetävimmät tähdet sykkivät edelleenkin medioiden ja erilaisten kansainvälisten haku- ja yhteisöpalvelujen ympärillä. Google, Yahoo, CNN, BBC, YouTube – ja niin edelleen. Kuulluksi ja nähdyksi tuleminen edellyttää verkossakin sitä, että saa kanavoitua sanansa ja äänensä oikeisiin medioihin. Tai että kykenee luomaan halutun ja joukosta erottuvan idean.

Kuva on monin tavoin tullut haastamaan sanan valtaa ja avannut mahdollisuuksia kielirajat ylittävälle ilmaisulle. YouTuben ja muiden samankaltaisten palvelujen kautta tulleet kuvat ovat tuoneet julkisuuteen vaihtoehtoisia näkemyksiä mediatapahtumista. YouTuben voimasta kertovat esimerkiksi sattumalta kuvatut videot, joissa vartijat pahoinpitelevät etnisen vähemmistön edustajaa, poliisit pamputtavat mielenosoittajaa tai kameran linssit haarukoivat muita kansalaisten oikeuksia loukkaavia tilanteita.

Vaikka kuvien autenttisuudesta ja todistusvoimasta voitaisiinkin kiistellä, on mahdollisuus ilmaisuun ja sen levitykseen tuonut kiistämättä uudenlaisia vaikuttamisen välineitä. Sopivissa tilanteissa viesti voi saada myös arvaamattomat mittasuhteet.

Järvinen puhuu osuvasti "sattumajournalismista", jossa varomattomat sanat verkossa ovat saaneet liikkeelle lumipalloefektin. Amerikkalaistoimittaja oli poiminut poliitikon huulilta lipsahtaman sanan, jonka negatiivinen tulkinta ja sen tarjoaminen laajemmalle yleisölle levisi kulovalkean lailla. Ja johti lopulta poliitikon häviöön vaaleissa.

Yhtä hyvin voitaisiin puhua sensaatiovaikutuksesta, jota erilaiset verkossa leviävät kansalaisadressit hyvin kuvaavat. Lähinnä mediasta nousseet ideat kanavoituvat myönteiseksi tai vastustavaksi näkemykseksi, joille saadaan muutamassa päivässä kerättyä kymmeniä tuhansia kannattajia.

Adresseihin osallistumisesta on näyttänyt tulevan viihteen, urheilun ja yhteiskunnallisen osallistumisen välimuoto. Muumilimun saaminen 1,5 pulloihin on saanut yli 20 000 kannattajaa. Kansanäänestysvaatimus EU:n perustuslaista puolestaan on kiinnostanut 2 000 allekirjoittanutta.

Puolesta ja vastaan -reagointi ei välttämättä vie ymmärrystä itse asiasta eteenpäin. Blogikirjoittamisessa on reagoinnin lisäksi usein kyse uuden näkökulman tuomisesta asioihin. Tutkijoiden tai virkamiesten asiantuntijoina antama kuva laajentuu muiden osallisten, kuten harrastajien, paikallisten asukkaiden ja silminnäkijöiden asiantuntijuuteen. Vaikka tosiasiat voivat olla luku sinänsä, kirjoittamisessa on mahdollista tuoda mukaan kokemuksen ja tilanteessa koetun ääni. Tämä voi olla eräs demokratiaa voimakkaimmin vahvistavia ilmiöitä.

Verkossa äänestämisellä, osallistumisella ja kirjoittamisella voidaan varmasti vaikuttaa. Mutta missä määrin vaikutetaan ymmärrettyihin ja yhteiskunnallisesti merkittäviin kysymyksiin?

- Päivikki Karhula, Päivi Erkkilä

Kirjaluetteloiden historia, nykyisyys ja tulevaisuus

Näin vuodenvaihteen tienoilla sitä huomaa miettivänsä kirja- tai dokumenttimuotoisen tiedon hallinnassa aivan viime vuosikymmeninä tapahtuneita valtavia muutoksia.



Kuvassa on vuonna 1888 painettuna ilmestynyt Suomen valtiosäätyjen kirjaston luettelo, joka on ensimmäinen systemaattinen kuvaus Eduskunnan kirjaston kokoelmista. Luettelon on laatinut N.B. Grotenfelt, joka on nimitetty "valtiosäätyjen talouden- ja kirjaston hoitajaksi". Inventaariotoimeensa hän on ryhtynyt "pankkivaltuusmiesten antamasta käskystä".

Helmikuussa 1888 päivätyssä esipuheessa Grotenfelt on tyytyväinen siihen, että kirjasto on "jo saanut haltuunsa jotenkin täydellisen kokouksen kotimaisia komiteamietintöjä ja muita virallisia julkaisuja". Kirjaston 1200 nidosta käsittävien kokoelmien tilaa hän kuvaa seuraavasti:

Läpilukiessa nyt valmistunutta Säätyjen kirjaston luetteloa havaitsee kuitenkin helposti, että suuria vaillinaisuuksia löytyy ja odottaa kirjasto vielä että se sopivain toimenpiteiden kautta pantaisiin semmoiseen kuntoon, jotta se voisi täyttää tarkoituksensa olla käsikirjastona maamme valtiopäiville kokoontuneille edusmiehille ja niiden valiokunnille.

Lienee turvallista sanoa, että Eduskunnan kirjaston kokoelmien ja palvelujen kehittämisessä on otettu selkeitä edistysaskeleita kuluneiden 120 vuoden aikana.

Se Suomen valtiosäätyjen kirjaston luettelo, jota parhaillaan pitelen käsissäni, on aikoinaan toiminut tärkeimpänä kirjaston kokoelmatietojen hallintavälineenä. Kyseessä on erikoispainos, jossa on runsaasti tyhjiä sivuja, joille on käsin kirjattu kokoelmaan tulleita lisäyksiä. Käsiala on huolellista ja pikkutarkkaa, ja koristeellisuudestaan huolimatta yllättävän selkeää. Vuonna 1888 ei ole tarvinnut tyytyä hätäiseen sähköposti- tai tekstiviestikirjoittamiseen, eikä pienestä kokoelmasta ole jouduttu tekemään poistoja.

Painetut kokoelmaluettelot olivat aikoinaan tärkeitä kirjastotyön ja tiedonhankinnan apuneuvoja. Kirjamuotoiset kokoelmaluettelot levisivät myös muihin kirjastoihin, jotka saivat tällä tavoin tiedon toistensa kokoelmista. Tieto ei tietenkään ollut ajantasaista, vaan se kuvasi kokoelmien tilaa kokoelmaluettelon painatushetkellä. (Yhteen kirjaan tehdyt luettelointimerkinnät eivät valitettavasti kopioidu muihin niteisiin kuin korkeintaan Tylypahkan kirjastossa.)

Nykyään tilanne on toinen: esimerkiksi Selma-tietokanta esittää Eduskunnan kirjaston kokoelmassa tapahtuvat muutokset reaaliaikaisesti. Selma välittää tietoa jopa hankintavaiheessa olevista kirjoista, jotka eivät ole vielä fyysisesti saapuneet kirjastoon.

Eduskunnan kirjaston hakuteoskokoelmia pinnallisestikin selailemalla voi havaita menneiden informaatiomullistusten jälkiä. Esimerkiksi bibliografioita ilmestyy painettuna suhteellisen runsaasti vielä 1970- ja 1980-luvuilla, mutta vuoteen 1995 mennessä kotimainen bibliografiatuotanto alkaa tyrehtyä, ja 2000-luvulla painetaan enää vain joitakin kirjamuotoisia bibliografioita.

Kokoelmaluetteloissa olemme siirtyneet painetuista kirjoista kirjastokortistoihin ja niistä edelleen tietokantoihin. Tänään kirjaston kokoelmaluettelo voi olla portaaliratkaisu, joka koostuu monista osista, mutta (toivottavasti) näyttäytyy luettelon käyttäjälle yhtenäisenä kokonaisuutena. Kokoelmatkaan eivät enää välttämättä ole kirjaston hallussa sanan perinteisessä merkityksessä: verkkolähteet, kuten vaikkapa kirjaston hankkimat e-kirjat ja tieteelliset aikakauslehdet, sijaitsevat palvelimilla eri puolilla maailmaa. Kirjaston tarjoamien hakutyökalujen lisäksi tiedonhankinnassa ja -hallinnassa hyödynnetään muidenkin palveluntuottajien välineistöä, kuten Google Scholaria.

Olemmeko nyt kokoelmaluettelokehityksen päätepisteessä? Tuskinpa olemme, mutta on kuitenkin vaikeaa, ellei mahdotonta, ennustaa, millaisia kehitysaskeleita luettelokehityksen saralla on odotettavissa tulevina vuosikymmeninä tai -satoina. Selvää edistystä kuitenkin on se, että kirjastojen luettelot ovat tätä nykyä verkossa, eikä kirjastonhoitajien tarvitse enää tehdä reunamerkintöjä painettuihin kokoelmaluetteloihin. Kirjastojen portaalit toimivat myös kohtuullisen hyvin ja hakukoneetkin palvelevat tiedonetsijöitä sangen joustavasti ja monipuolisesti.

Kovin pitkälle on vaikea nähdä, mutta itse uskon, että kokoelmaluetteloevoluution seuraavassa vaiheessa aletaan aiempaa systemaattisemmin hyödyntää kirjastojen ja kirjakokoelmien käyttäjillä olevaa hiljaista tietoa: sitä aineetonta pääomaa, jota joskus juhlallisesti kutsutaan myös parviälyksi tai jopa ryhmäviisaudeksi. Vastaisuudessa käyttäjienkään ei tarvitse enää kirjoittaa kommenttejaan ja huomioitaan painettujen kirjojen marginaaleihin.

Tulevaisuuden kirjastoluettelot mahdollistavat siis myös kirjojen lukijoiden tietämyksen ja elämyksien jakamisen. Vaikka 2.0-muotitermit kymmenen vuoden päästä unohtuisivatkin, yhteisölliset osallistumispalvelut ovat tulleet kirjastoihin jäädäkseen.

Kimmo Tuominen

PS: Ohessa on
Heikki Rajalan skannaamia kuvia Säätyjen kirjaston luettelosta vuodelta 1888.

Joulun aikaa, kirjan taikaa

Joulu on aivan ovella, ja vaikka sitä onkin jo aikuinen, toivoo silti saavansa pari lahjaa. Toistaiseksi joulupukki on aina jotakin tuonutkin. En ole varmaan ainoa, joka toivoo saavansa lahjaksi kirjan, miksei useampiakin. Mutta pettymys on kova, ellei sitä yhtä edes tule. Olen kovasti viestittänyt tänäkin vuonna asiasta Korvatunturin suuntaan, joten toivossa eletään!


Omassa syntymäkodissani eivät vanhemmat paljon kirjoja harrastaneet, mutta isosiskoni ahmi kirjoja ja minä sitten aikanaan perässä. Tosin ihan lapsena, ennen kuin itse osasin lukea, niitä kirjoja ei minulle paljon luettu, ääneen tai muutenkaan. Ensimmäisen luokkani syksy meni kirjainten mysteeriä opetellessa, mutta "homma loksahti" juuri joulun alla. Kokemus oli hieno ja sitten pitikin saada lukemista. Hetkeen sopivasti joulupukki toi kaksi kirjaa: Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen tarinoita ja Thorbjörn Egnerin Hyppelihiiri Myökki-Pyökki-Metsässä. Ne luinkin heti ja lisää piti tietysti saada. Onneksi koulullani sijaitsi myös sivukirjasto, jonka ahkeraksi käyttäjäksi sitten päädyin ja kannoin jatkossa kirjoja sieltä kotiin kasapäin.

Lukeminen on tärkeimpiä harrastuksiani edelleen. Mutta minulle on ollut tärkeää myös yrittää omalta osaltani houkutella tai kannustaa kummilapsia ja tuttavien lapsia lukemisen maailmaan. Pienemmille lapsille on ollut helppo ostaa kirjoja, mutta sitten huomasin, että noin kymmenvuotiaille olikin hankalampi löytää sopivia kirjoja. Ilmeni myös, että toisia se lukeminen ei kiinnostakaan, korkeintaan Aku Ankat. Mutta "akkareissakin" löytyy vaikka mitä hienoja versiota eri aikakausilta.

Viime aikoina on ollut ihana huomata kahden läheisen, nuoren lukijan tavoittaneen ns. ahmimisiän. Kirjoja luetaan, ja se mikä on hauska yksityiskohta huomata on se, että luetun kirjan paksuus on merkittävä asia. "Siinä oli 1 100 sivua", totesi ystäväperheemme esikoinen viimeisimmän Harry Potterin luettuaan. Muistan itse, että melkein heti niiden joululahjakirjojen jälkeen luin Laura Ingalls Wilderin teoksen Pieni talo preerialla, ja olin ylpeä kun olin lukenut niin paksun kirjan.

Ahmimisikäiselle ei kannata kaikkia kirjoja ostaa itse, jos parin kympin kirja menee parissa tunnissa. Siksi olen tyytyväinen, kun voin nyt tehdä löytöjä divareista myös näille pojille. Koetan tarjota myös vanhempia kirjoja mm. Nuorten seikkailukirjastosta ja Punainen sulka -sarjasta. Tarkoitus on jatkossa etsiä myös Tarzaneita. Ja löytyy sieltä divarista hyviä joululahjoja aikuisellekin! Ei kirjan tarvitse olla kirjakaupasta ostettu lahja, jos se on siisti ja hyvässä kunnossa.

Todella mukava pieni yhteinen hetki koettiin viikko sitten, kun tuon toisen pojan kotona tutkittiin perheen kirjahyllyä. Sieltä nimittäin löytyi monta kirjaa vanhempien nuoruudesta, jotka voisi kohta lukea: Maailman ympäri 80 päivässä, Monte Criston kreivi, Tom Sawyerin seikkailut…

Ei silloin joulunpyhinä välttämättä paljon ehdi lukea, on niin paljon muutakin tekemistä. Täytyyhän sitä syödä, nukkua ja laiskotellakin. Leffojakin on tarjolla, ja kaikkea muuta. Mutta kyllä sitä silti varaa mielellään jouluksi hyviä kirjoja. Tosin ei kuitenkaan sellaisia pinoja kuin kesälomaa varten. Nyt odottaa lukemista ainakin Ian McEwanin uusin ja Åke Edwardssonin Winter-juttu.

Hyvää lukuintoa ja joulutunnelmaa itse kullekin!

Kristiina Hakala

Arvi Korhonen ja Risto Ryti – ajatuksia erään kirjan alkuperästä

Vuonna 1948 New Yorkissa julkaistiin englanninkielisenä merkittävä kirja, joka puolusti Suomen sodanaikaisen poliittisen johdon toimintaa. Tämä kirja - Finland and the World War II - julkaistiin anonyymina, mutta sen toimittajaksi oli merkitty suomalaissukuinen Columbian yliopiston professori John H. Wuorinen. Kirjan johdannossa Wuorinen ilmoitti saaneensa anonyymin käsikirjoituksen vuoden 1945 lopulla. Omien sanojensa mukaan Wuorinen ei ollut varma käsikirjoituksen alkuperäisestä tekijästä, mutta "on todennäköistä, että tekijä kuuluu – tai kuului – Suomen ylimpään poliittiseen johtoon. On myös aihetta uskoa, että enemmän kuin yksi kynä kirjoitti käsikirjoitusta."


Kirjan alkuperä ei pysynyt kauan salaisuutena. Suomalaiset historiantutkijat kykenivät varhain yhdistämään käsikirjoituksen historian professori Arvi Korhoseen, joka myöhemmin tuli kuuluisaksi mm. kehittämästään ajopuuteoriasta, jonka mukaan "Suomi joutui sotaan tapahtumien pyörteissä kuin ajopuu kosken kuohuihin". Finland and the World War II -kirjassa hahmoteltiin ensimmäisen kerran Suomea ajopuuna, joka tahdottomana joutui sotaan ulkoisten tapahtumien paineessa.

Finland and the World War II –teoksen alkuperäisen käsikirjoituksen kirjoittajaksi on tiedetty Arvi Korhonen, mutta oliko hän sittenkään teoksen ainoa tekijä? Ranskalaisen kirjallisuustieteilijän Roland Barthesin mielestä tekijyys on yliarvostettua länsimaisessa kirjallisuudessa. Kirjoittajan on perinteisesti ajateltu olevan kaikkitietävä, itsenäinen ja luova persoona teoksen takana. Barthesin mielestä kirjoittaja on kuitenkin pikemminkin kudelman laatija, joka kopioi teokseensa juonteita ympärillä olevan kulttuurin kerroksista. Tästä syystä teoksista kuuluu aina enemmän kuin yhden ainoan autonomisen kertojan ääni.

Nämä Barthesin ajatukset tulivat mieleen, kun eduskunnan kirjastosta löytyi sattumalta tuntematon käsikirjoitus, jolle oli annettu nimeksi "Menneet vuodet." Käsikirjoitus löytyi kirjaston Risto Ryti -kokoelmasta. Pian kävi ilmi, että tämä suomenkielinen tuntematon painate oli se alkuperäinen käsikirjoitus, joka oli lähetetty New Yorkiin vuonna 1945. Wuorinen käänsi käsikirjoituksen englanniksi ja julkaisi sen nimellä Finland and the World War II.

Suomenkielisen käsikirjoituksen lukeminen antaa aihetta uskoa, että Arvi Korhosen lisäksi myös Risto Ryti piti kynää, kun käsikirjoitusta kirjoitettiin. Käsikirjoituksessa on hyvin tarkkoja selostuksia presidentti Rytin kahdenkeskisistä keskusteluista, joista tuskin kukaan muu on voinut olla tietoinen kuin Ryti itse. Tekstissä on myös suoria lainauksia Rytin henkilökohtaisesta päiväkirjasta ja eräissä tekstinkohdissa kertoja puhuu valtion ylimmän johdon päätöksistä "minä" tai "me" -persoonamuodoissa. Rytin sotasyyllisyysoikeudenkäynnin puolustuspuheessa on lukuisia täsmälleen samoja kappaleita ja tekstin osia kuin löydetyssä käsikirjoituksessa. Käsikirjoituksessa on persoonallisia ilmauksia, joita Risto Rytin tiedetään käyttäneen puhuessaan sodanaikaisista tapahtumista.

Ohto Mannisen mukaan Arvi Korhonen antoi käsikirjoituksensa Risto Rytin tarkistettavaksi (Arvi Korhonen ja Barbarossa –suunnitelma HAIK 1/1990, s. 34). Alkuperäiskäsikirjoituksen lukeminen ja analysointi antaa aihetta olettaa, että Rytin rooli käsikirjoituksen laatimisessa oli huomattavasti suurempi kuin aiemmin on tiedetty. Ryti ei ollut ainoastaan käsikirjoituksen tarkastaja vaan keskeinen kertoja, jonka ääni kuuluu kirjan historiallisissa ja poliittisissa tulkinnoissa.

Timo Turja