Koleassa kesäkuussa

Tapasin vanhan ystävän Kappelin terassilla – viileän hytisyttävänä kesäiltana. Kerroin hänelle miten mukavaa onkaan, että kirjasto on palannut takaisin Aurorankadulle. Kauniisiin, puhtaisiin ja ajanmukaisiin tiloihin. Hän kävi muistelemaan, että onpa hänkin joskus nuorena opiskelijana käynyt Eduskunnan kirjastossa. ”Ihanko totta? Mitähän sinä sieltä hait? Sinähän opiskelit matkailua?”

Tänään lounaalla kollega kysyi minulta ”Mitä kirjoja olet viimeksi lukenut?” No näinä alkukesän viileinä iltoina sohva, viltti ja mukaansa tempaava tarina ovat kyllä houkutelleetkin enemmän kuin reipas pyöräilylenkki meren rannalla. ”Pääasiassa ruotsalaisia dekkareita”; minä vastasin.  ”Pari muutakin on mahtunut mukaan kuten hellyttävä tarina "Tuulisen saaren kirjakauppias" ja Ian McEvanin uusin kirja "Sweet tooth". Ja seuraavaksi herkuksi noudan Helsingin kaupungin kirjastosta tilaamani kirjan "Kuuba – trooppinen cocktail.”  Olen lähdössä kokemaan lämpöä ja eksotiikkaa kaukaa Karibialla. ”Salsaa ja rommia”; toinen kollega lisäsi. 

Lounasseurueessa heräsi keskustelu siitä, voisikohan täältä meidänkin kokoelmista löytyä kirjoja, joista saisin tietoa Kuubasta ja sen kulttuurista? Hakutulos löysi mm. teokset: Kuuba: maa, kansa, yhteiskunta (Pauliina Raento 2011) ja vuonna 2012 julkaistun Fidel Castro: Elämäni. Kirjoja, joista varmasti oppii yhtä sun toista Kuubasta. Tosin kirjojen totuus voi olla toinen, kun suodatan sitä kokemuksiini paikan päällä. Totesimme samalla, että kirjat kannattaa lukea täällä Suomessa ennakkoon, mukaan ottaminen voisi johtaa vaikeuksiin kohdemaassa. 

 Ystävänäni saattoi siis hyvinkin olla ihan oikeassa kirjastossa. Kulttuurimatkailuun liittyviä aineistoja täältä löytyy. Matkailu on lentoja, hotelleja, ravintoloita ja tutustumiskohteita. Mutta sen lisäksi se on mitä syvimmin kulttuuria ja yhteiskuntaoppia. Matka on usein hyppäys toisten ihmisten arkeen. Kun siihen tutustuu ennalta, on sen kohtaaminen helpompaa, kanssakäyminen jouheampaa. 

Arja Bellinger

Kuva:Trinidad. Baseball on Kuubassa iso juttu. Kuva: Tero Norvio, Matkatoimisto Aventura. 

Du får veta hut!

Suomalainen vaikenee sujuvasti kahdella kielellä, sanottiin ennen. Nykyään kiistellään siitä tarvitseeko sitä toista edes yrittää puhua ja miten saa suomeksi sanoa. Ensin mainitusta kirjoitetaan nettipalstoille kommentteja, joista monesta tulee mieleen, että ei taidettu oppia koulussa sitä suomeakaan.

Peruskoulun kahdeksannella luokalla ruotsi oli suosikkini. Kaikki muuttui, kun opettaja vaihtui ja motivaatio laski. Osaamiseen astui ikävä epävarmuus. Tuota epävarmuutta sitten vanhempana koetin paikata. Nuorisokielellä: Sit mä luin jonku random kirjan ruatsiks. Ainakin passiivinen sanavarasto kasvoi. Puhereeniä kun on vähemmän.

Pohjoismaisten parlamenttikirjastojen työntekijät tapaavat pienellä porukalla muutaman vuoden välein. Pääsin kerran tällaiseen tapaamiseen, ja sain ensikosketuksen skandinaaviskaan. Se oli mielenkiintoista, joskin päätä särkevää.

Havaitsimme että samankin kielen puhujien kesken on suuria eroja. Islantilainen armahti meitä kaikkia puhumalla englantia. Me finskit käytimme sekä ruotsia että englantia. Norjalaisilla oli kolme eri tyyliä, asteikolla shokki–ymmärrettävä. Tanskalainen isäntämme oli oma itsensä. Jos taas en ymmärtänyt mitä toinen tanskalainen sanoi, hän sanoi saman uudestaan, mutta kovempaa. Vähän kuin Lemmy Kilmister vitsissä ”Kuinka kysytään kuurolta haluatko ostaa sammakon?”

Kolmas tanskalainen poikkesi näistä kahdesta muusta hyvin paljon. Puhe oli rauhallista ja selkeää. Kysyinkin häneltä mistä päin Tanskaa hän tulee, kun hän puhuu erilailla kuin kollegansa. Hän nauroi heleästi ja antoi esimerkin siitä, kuinka hän tavallisesti puhuu. Selkeä puhe olikin kohteliaisuutta, huomaavaisesti hän siis puhui meille selkotanskaa!

Skandinaaviska vaati kieltämättä keskittymistä. Hartioita alkoi juilia ja päätä vihloa. Paitsi silloin kun ruotsalaiset puhuivat. Tunne oli hyvin voimakas: rentouttavaa, lempeä kesätuuli talven keskellä. Aah, kuin laiva saapuisi kotisatamaan. Otsan pinkeys hellitti, koska he puhuivat sitä meidänkin omaa kieltämme. Ja heidän asenteensa oli todella positiivinen; seurueen vanhin otti meidät kuin hanhiemo siipiensä alle.

Haluaisin lukea kirjoja ruotsiksi enemmän, kun vain olisi tuota aikaa ja jaksua. Yllättäen ruotsiksi lukeminen onkin avannut minulle suomenkieltä, antanut ahaa-elämyksiä, kun käyttämiemme sanojen tai sanontojen alkuperä paljastuu. Kuten: ”Nu ska du få veta hut!” eli nyt saat tietää huutia. Ja mitäs se huuti nyt sitten olikaan… Jätän sen lukijan selvitettäväksi!

Ottakaa lunkisti eli mukavaa ja rentouttavaa kesää!
Ha en trevlig sommar i lugn och ro! 

Raija Hietala
 

                  

Eduskunnan kirjastotilojen historiaa

Eduskunnan kirjasto on 142-vuotisen toimintansa aikana käynyt läpi monenlaisia vaiheita ja toiminut erilaisissa tiloissa. Nykyisiin tiloihin kirjasto muutti eduskunnan ensimmäisen lisärakennuksen valmistuttua 1978. Arkkitehtitoimisto Pitkänen-Laiho-Raunio suunnitteli ehdotuksen nimeltään ”Ne 200”, jonka mukaan lisärakennus pääpiirteissään toteutettiin. 


Säädyt perustivat arkiston ja kirjaston vuonna 1872, mutta vasta 1891 kirjasto sai ensimmäiset omat tilansa muuttaessaan Säätytaloon. Sitä ennen se oli toiminut useissa tilapäisesti vuokratuissa tiloissa. Säätyjen kirjastosta kehittyi vaiheittain julkinen kirjasto, jonka kokoelmat ovat kaikkien käytettävissä.



Eduskunnan kirjasto muutti vuonna 1931 Säätytalosta uusiin tiloihin, jotka sijaisivat vastavalmistuneen eduskuntatalon ensimmäisen kerroksen takajulkisivun päätykulmassa. Se palveli eduskuntaa, mutta toimi myös julkisena kirjastona erikoisaloinaan oikeustiede ja valtiotieteet. Kansanedustajille oli oma 24-paikkainen lukusali ja muille kirjastonkäyttäjille järjestettiin 32-paikkainen tutkijainsali. Kirjasto käsitti myös lainaussalin ja kirjavaraston, joka sijaitsi kahdella parvella lainaussalin vieressä. Vaikka kirjasto oli tuohon aikaan kooltaan vielä vaatimaton laitos, tilat olivat niukat kokoelmien säilytykseen ja kirjasto saikin käyttöönsä varastotiloja eduskuntatalon ullakolta, jonne onneksi oli hissiyhteys.

 Eduskunnan toiminnan kasvaessa ja monipuolistuessa kasvoi myös tilantarve, 1960-luvulla runsaan kolmen vuosikymmenen toiminnan jälkeen eduskuntatalo kävi ahtaaksi. Niukoissa tiloissa kirjasto ei pystynyt huolehtimaan kaikista tehtävistään tyydyttävällä tavalla eikä voinut kehittää toimintaansa toivotulla tavalla. Kirjaton tehtäväkenttä laajeni entisestään, kun siitä vuonna 1947 tuli yleinen oikeus- ja yhteiskuntatieteellinen keskuskirjasto.

Eduskunta oli tilanpuutteen takia joutunut vuokraamaan tiloja ulkopuolelta ja siksi 1970-luvun alussa alettiin suunnitella laajennusta, joka olisi toiminnallinen jatke päärakennukselle. Lisätilat päätettiin sijoittaa päätalon sivuille ja takana olevalle kaistalemaiselle tontille. Jo eduskuntatalon suunnitelleen arkkitehdin, professori J. S. Sirénin ajatuksena oli ollut kaarevan nelikerroksisen rakennuksen sijoittaminen eduskuntatalon taakse.

Eduskuntatalo ja lisärakennus Aurorankadun puolelta (piirros: Eduskunnan arkisto)


Vuonna 1970 järjestetyn suunnittelukilpailun voittivat arkkitehdit Pekka Pitkänen, Ola Laiho ja Ilpo Raunio avustajineen. Laajennus suunniteltiin nelikerroksiseksi ja muodoltaan kaarevaksi J. S. Sirénin näkemyksen mukaan. Rakennus toimii laajennuksena, josta on sisäiset yhteydet päärakennukseen. Toteutus osoitti olevan olemassa eleettömiä arkkitehtonisia keinoja, joilla saatiin oma ilme tummasävyiselle messinkilevyllä päällystetylle lisärakennukselle. J. S. Sirénin aikainen muoto- ja värimaailma näkyy erityisesti rakennuksen sisätilojen suunnittelussa ja sisustuksessa, ne ovat hengeltään funktionalistisia. Myös eduskuntatalon interiöörissä näkyvät funktionalismin piirteet. Ahtaaksi käynyt kirjasto päätettiin siirtää uuteen lisärakennukseen, josta se sai tilat kolmesta alimmasta kerroksesta, ylemmissä kerroksissa on eduskunnan virastotiloja.

Eija Kajava

Lähteet:
Hakala-Zilliacus, L.-M. (2002). Suomen eduskuntatalo: kokonaistaideteos, itsenäisyysmonumentti ja kansallisen sovinnon representaatio. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Rautalin, M.-L. (1972). Satavuotiaan ruorissa. Kirjastolehti 65 (9), 304-305

Suhonen, P. (1990). Eduskuntatalon laajennus ja peruskorjaus. Teoksessa Liisa-Maria Hakala & Pekka Suhonen (toim.) Suomen eduskunta: tausta, toiminta, rakennus. Helsinki: Eduskunta.

Suomen Eduskunta: tausta, toiminta, rakennus 1990.