Täti. Setä. Nutturapäät, nörtit, homot ja sivarit. Siinä on stereotyyppisen kirjastotyöntekijän kuva. Hyssytteleviä vanhoja rouvia tai tiukkapipoisia keski-ikäisiä naisia. Kuulunko tähän joukkoon?
Kirjastoammatin valitsin osin siksi, että se on mielestäni ekologinen. Ja kirjaston käyttäjät tavallisesti arvostavat kirjastoa. Näin myös Eduskunnan kirjastossa. Käyttäjäkin voi tehdä valintansa tulla kirjaston asiakkaaksi ekologisista syistä. Ekonominenkaan syy ei ole paha.
Muistan lukeneeni 90-luvulla ruotsalaisesta kirjasto/kirjakauppa-yhdistelmästä: Samassa tilassa toimii kirjaston lisäksi kirjakauppa. Mitä?! Kaupallisuutta ja kapitalismia kirjastossa! Ainakin silloin nousi joillakin niskakarvat ajatuksesta pystyyn. Mutta itse toiminkin vähän ruotsalaismalliin. Huomaan kirjakaupassa kiinnostavan kirjan, mutta etsin sen käsiini kirjastosta. Toisinaan on käytävä ostamassa kirjastosta löytynyt herkku omaan hyllyyn. Todennäköisesti se meillä vanhan liiton biblioteekkareilla on yhteistä: kotona hyllyt notkuvat kirjoista.
Viikin infokeskus Koronassa oli viritelmä ruotsalaisesta kirjasto/kauppa-mallista. Saman katon alta löytyy sekä yleinen että tieteellinen kirjasto. Aiemmin Yliopiston kirjakauppa toimi samoissa tiloissa. Minulle tässä yhdistelmässä merkittävintä on ehkä se, että sinne ei ole liian pitkä matka kävellä.
Kirjastossa työskentelevät ovat kautta aikojen olleet tietynlaisen leiman alla, joka usein mediassa näkyy juuri nutturapäisinä vanhoina täteinä. Toisenlaista kirjaston nutturapää-stereotypiaa käytetään miesten mielikuvia kiihottamaan tarkoitetussa materiaalissa: silmälasit päässä jakkupukunainen tukka tiukasti kiinni. Tarkoitus ei ole, että tukka ja jakku pysyvät kiinni.
Tädistä vain on niin helppo vääntää vitsiä, mutta ammattikuvaa ei mielestäni ironialla nosteta. Mitä muuta kirjastossa edustamme kuin yleistä hyvää? Media-alaa vai osin sen vastapainoa; tietotekniikan edistyksellisiä soveltajia, vai menikö se vaihe jo ohi; kulttuurikentän osaa; yleisen sivistyksen puolustuslinnaketta; hyvinvointialan osaa tai koulutuksen ja opetuksen tukijalkaa; harrastusten ja vapaa-ajan yleistä ja yhteistä olohuonetta? Tiedonhankinnan ja hallinnan ammattilaisia? Tai kaikkea tätä? Vai ovatko vitsit jo vähissä?
Stereotypioihin törmäsin jo opiskeluaikana. En koskaan halunnut kaupalliselle alalle, ja mihin päädyin; kauppaopistoon opiskelemaan kirjastoalaa. Tuntui hullulta yhdistelmältä. Ja me myös jonkin verran erotuimme joukosta, pistimme silmään, kuka enemmän toinen vähemmän.
Vasta vähän aikaa kirjastoalalla työskennelleenä oli minulla ja kollegallani identiteettiongelma. Oltiin silloin nuorii ja nättei, ei tätejä yhtään. "Que pasa?" "Se pasa"*, että vain vähän meitä nuoremmat opiskelijat tulivat kirjastoomme tädittelemään.
Ammateissa, joissa tehdään asiakaspalvelutyötä, voi henkilöstökoulutus olla joskus kullan arvoista. Minulle tädittelyyn suhtautumista opetti lempeä kouluttaja Jukka Oresto, joka 90-luvulla juonsi Bon Appétit -ruokaohjelmaa televisiossa. Oreston sanat tuntuvat vieläkin kantavana voimana, vaikken edes muista milloin joku olisi minua nimittänyt kirjastotädiksi. Mutta tärkeää asiakaspalvelukoulutusta minusta saa juuri silloin, kun asioi itse siellä tiskin toisella puolella. On parasta yrittää unohtaa stereotypiat, ja muistaa niiden sijaan kultainen sääntö.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kultainen_sääntö
The Tädit
http://www.youtube.com/watch?v=Qrj3mmigT7c
* Tintti ja Picarot / Hergé ; s. 17
http://www.helmet.fi/record=b1840948~S9*fin
Raija Hietala
Parlamenttikirjasto
perjantai 28. toukokuuta 2010
tiistai 18. toukokuuta 2010
Onko lukeminen yksityisasia?
Amerikkalainen kirjastojärjestö ALA aloitti vuosittaisen kampanjan yksityisyyden puolesta muutama viikko sitten. Toukokuun toinen viikko valittiin kampanjaviikoksi yksityisyyden suojan puolesta. Miten yksityisyys sitten on uhattuna kirjastoissa?
Lukemista ei rajoiteta - Suomessa
Oman lukemisensa vapaa valikointi vaikuttaa suomalaisen kirjastossa kävijän näkökulmasta itsestäänselvyydeltä. Kun menen kirjastoon, voin lainata minkä tahansa kirjan. Nettihauissa voi joissakin kirjastoissa olla rajoituksia filtteriohjelmien takia, mutta nekään eivät oleellisesti rajoita aikuisten tiedonhankintaa.
Tiedon hankkimisen vapaus on laajemmin katsottuna kuitenkin suhteellista - monissa maissa seulotaan vaaralliseksi katsottuja mielipiteitä edelleen myös kirjallisuudesta ja verkosta. Internet ei ole olennaisesti muuttanut tätä asetelmaa.
Verkon vaikutus on näyttänyt olevan hyvin erilainen ns. avoimissa ja suljetuissa yhteiskunnissa. Jos valtion poliittinen järjestelmä ei perustu demokratiaan, internet saattaakin tehostaa vinoutuneen poliittisen järjestelmän ongelmia – näin ollen uusi teknologia voi vahvistaa sensuuria, vaikeuttaa toisinajattelijoiden tai vähemmistöryhmien asemaa ja tehostaa heidän jäljittämistään. Samansuuntaisen kehityksen voi ennakoida voimistuvan älyteknologian leviämisen myötä, jolloin haluttujen henkilöiden tai kohderyhmien tunnistus, paikannus ja yhdisteltyyn tiedonkeruuseen perustuva profilointi tulee tehostumaan.
Tietoa lukijoista ja lukemisista kerätään, myydään ja jaetaan
Verkossa tietoa käyttäjien kiinnostuksen kohteista ja lukemisista keräävät, myyvät tai jakelevat eteenpäin esimerkiksi hakupalvelut ja sosiaalisen median palvelut. Kiinnostus lukijoiden tietoihin voi syntyä myös jälkikäteen ja hyvinkin erikoisista syistä. Esimerkiksi North Carolinan veroviranomaiset halusivat hiljattain tiedot osavaltion asukkaiden kirjaostoista Amazonin verkkopalvelusta, mistä syntyi julkinen kiista osapuolten välille.
Kirjailija Michael Chabon on kuvannut yksityisyyden ajattelun vapautena, joka sisältää vapauden lukea mitä haluaa, ilman, että lukemiset olisivat toisten tiedossa tai lukemiseen pitäisi hakea lupa tai hyväksyntä joltakin ulkopuoliselta taholta. Lukemisen yksityisyys ilman, että tietoa yksittäisen ihmisen lukemisista kerätään, jaetaan tai voidaan hakea esiin myöhemmin, alkaa kuitenkin olla vaakalaudalla. Lisääntyvä tiedonkeruu, tietojen yhdistely, tunnistus ja paikannus tulee kaventamaan yksityisyytemme. Se koskee myös lukemista ja tiedonhakua.
Kirjastojen perusperiaatteisiin on kuulunut asiakastietojen suojeleminen ja sama koskee tietoja heidän lainoistaan ja kiinnostuksistaan. Asiakastietoja ei siis nykyisellään myydä, jaeta, eikä julkisteta. Amerikkalaisten kirjastojen havahtumisen yksityisyyden suojan kampanjaan on kuitenkin merkki siitä, että nämä periaatteet saattavat tulevaisuudessa olla vähemmän itsestään selviä.
Yksityisyyttä voi suojata
Yksityisyyden suojan ongelmien laajuus on joiltakin osin peittänyt mahdollisten ratkaisujen etsimisen. Petteri Järvinen on julkaissut muutama kuukausi sitten ehkä tärkeimmän tähän saakka lukemani suomalaisen yksityisyyden suojaan liittyvän kirjan. Poikkeuksellisen siitä tekee paitsi olemassa olevien menetysten laaja läpikäyminen ja tulevien vaarojen ennakointi, mutta erityisesti käytännöllisten neuvojen antaminen yksityisyytensä suojaamiseen.
Lukeminen ja tiedonhaku verkossa jättää jäljet. Järvinen käy perusteellisesti läpi erityisesti Googlen ja Facebookin tapaa kerätä tietoa käyttäjistään, mutta antaa myös vaihtoehtoja ja luotsaa turvallisempiin tapoihin toimia verkossa. Juuri tämänkaltaiselle tavallisille kuluttajille ja erityisesti nuorille sopivalle opastukselle olisi tarvetta. Lukemisen on voitava olla yksityisasia - tulevaisuudessakin.
Päivikki Karhula
Taustatietoa:
ALA:n "Privacy week" –kampanjan videoita
Järvinen, Petteri, Yksityisyys - turvaa digitaalinen kotirauhasi.Docendo, Jyväskylä,2010.
Lukemista ei rajoiteta - Suomessa
Oman lukemisensa vapaa valikointi vaikuttaa suomalaisen kirjastossa kävijän näkökulmasta itsestäänselvyydeltä. Kun menen kirjastoon, voin lainata minkä tahansa kirjan. Nettihauissa voi joissakin kirjastoissa olla rajoituksia filtteriohjelmien takia, mutta nekään eivät oleellisesti rajoita aikuisten tiedonhankintaa.
Tiedon hankkimisen vapaus on laajemmin katsottuna kuitenkin suhteellista - monissa maissa seulotaan vaaralliseksi katsottuja mielipiteitä edelleen myös kirjallisuudesta ja verkosta. Internet ei ole olennaisesti muuttanut tätä asetelmaa.
Verkon vaikutus on näyttänyt olevan hyvin erilainen ns. avoimissa ja suljetuissa yhteiskunnissa. Jos valtion poliittinen järjestelmä ei perustu demokratiaan, internet saattaakin tehostaa vinoutuneen poliittisen järjestelmän ongelmia – näin ollen uusi teknologia voi vahvistaa sensuuria, vaikeuttaa toisinajattelijoiden tai vähemmistöryhmien asemaa ja tehostaa heidän jäljittämistään. Samansuuntaisen kehityksen voi ennakoida voimistuvan älyteknologian leviämisen myötä, jolloin haluttujen henkilöiden tai kohderyhmien tunnistus, paikannus ja yhdisteltyyn tiedonkeruuseen perustuva profilointi tulee tehostumaan.
Tietoa lukijoista ja lukemisista kerätään, myydään ja jaetaan
Verkossa tietoa käyttäjien kiinnostuksen kohteista ja lukemisista keräävät, myyvät tai jakelevat eteenpäin esimerkiksi hakupalvelut ja sosiaalisen median palvelut. Kiinnostus lukijoiden tietoihin voi syntyä myös jälkikäteen ja hyvinkin erikoisista syistä. Esimerkiksi North Carolinan veroviranomaiset halusivat hiljattain tiedot osavaltion asukkaiden kirjaostoista Amazonin verkkopalvelusta, mistä syntyi julkinen kiista osapuolten välille.
Kirjailija Michael Chabon on kuvannut yksityisyyden ajattelun vapautena, joka sisältää vapauden lukea mitä haluaa, ilman, että lukemiset olisivat toisten tiedossa tai lukemiseen pitäisi hakea lupa tai hyväksyntä joltakin ulkopuoliselta taholta. Lukemisen yksityisyys ilman, että tietoa yksittäisen ihmisen lukemisista kerätään, jaetaan tai voidaan hakea esiin myöhemmin, alkaa kuitenkin olla vaakalaudalla. Lisääntyvä tiedonkeruu, tietojen yhdistely, tunnistus ja paikannus tulee kaventamaan yksityisyytemme. Se koskee myös lukemista ja tiedonhakua.
Kirjastojen perusperiaatteisiin on kuulunut asiakastietojen suojeleminen ja sama koskee tietoja heidän lainoistaan ja kiinnostuksistaan. Asiakastietoja ei siis nykyisellään myydä, jaeta, eikä julkisteta. Amerikkalaisten kirjastojen havahtumisen yksityisyyden suojan kampanjaan on kuitenkin merkki siitä, että nämä periaatteet saattavat tulevaisuudessa olla vähemmän itsestään selviä.
Yksityisyyttä voi suojata
Yksityisyyden suojan ongelmien laajuus on joiltakin osin peittänyt mahdollisten ratkaisujen etsimisen. Petteri Järvinen on julkaissut muutama kuukausi sitten ehkä tärkeimmän tähän saakka lukemani suomalaisen yksityisyyden suojaan liittyvän kirjan. Poikkeuksellisen siitä tekee paitsi olemassa olevien menetysten laaja läpikäyminen ja tulevien vaarojen ennakointi, mutta erityisesti käytännöllisten neuvojen antaminen yksityisyytensä suojaamiseen.
Lukeminen ja tiedonhaku verkossa jättää jäljet. Järvinen käy perusteellisesti läpi erityisesti Googlen ja Facebookin tapaa kerätä tietoa käyttäjistään, mutta antaa myös vaihtoehtoja ja luotsaa turvallisempiin tapoihin toimia verkossa. Juuri tämänkaltaiselle tavallisille kuluttajille ja erityisesti nuorille sopivalle opastukselle olisi tarvetta. Lukemisen on voitava olla yksityisasia - tulevaisuudessakin.
Päivikki Karhula
Taustatietoa:
ALA:n "Privacy week" –kampanjan videoita
Järvinen, Petteri, Yksityisyys - turvaa digitaalinen kotirauhasi.Docendo, Jyväskylä,2010.
perjantai 7. toukokuuta 2010
Virkailijan nolot tunnustukset
Onko häpeä Suomen brändityöryhmässä yksi johtavia suomalaisia brändejä? Niin voisi päätellä erinäisten näytelmien ja lehtihaastatteluiden perusteella, joissa tilitetään häpeää. Kun Jouko Turkka jälleen kerran kertoo häpeästä jossakin viestimessä, käännän sivua tai vaihdan kanavaa, koska on niin vaikea ymmärtää mistä sitä häpeää riittää joka lähtöön. Nolous on sen sijaan tuttu käsite. Yleensä nolot tilanteet pyritään pitämään visusti omana tietona. Mutta tällä kertaa vedetään luurangot kaapista ulos. Täältä pesee!
Vähän päälle parikymppisenä ja vielä keltanokkaisena kirjastolaisena vasta opettelin asiakaspalvelua. Kerran vanha herrasmies Tuure H. seurasi minua kiltisti ensin työpaikkani kapeaa ja kiemuraista portaikkoa alas, sitten pitkin hämäriä kellarimaisia käytäviä luokse sen hyllyn, josta löytyi hänen kaipaamansa vanha laskuopin oppikirja. Ja jälleen takaisin. Kyllä nolotti! En tajunnut pyytää häntä odottamaan ja hakea kirjaa vain itse.
Eräässä työpaikassa oli kollega työskennellyt kauan yksin. Hän toi esiin, varmaankin samalla purkaen pitkään jatkunutta stressiä, mitä kaikkea hölmöä asiakkaamme eli opiskelijat tekivät ja kysyivät. Jälkeenpäin yhdessä huomasimme, että se oli virhe. Minun olisi pitänyt voida muodostaa käsitykseni itse puhtaalta pöydältä sen sijaan, että kollegan turhautunut asenne siirtyi minuun. Ja annoin sen siirtyä, valitettavasti.
Tämä oli ties monettako kertaa tuttu tilanne. Opiskelija kysyi mistä hän löytää tietyn kirjan ja hänelle kerrottiin, että ihan läheisistä, vierekkäin toisissaan kiinni seisovista kirjahyllyistä teos löytyy, O:n kohdalta. Muistan vieläkin nimeltä sen pojan, joka seisoi 4–5 hyllykön mittaisen kokoelman luona ja ihmetteli: "Mut eihän täällä ole mitään O-kirjainta!" Ja sarkastinen vastaukseni siihen: "Kannattaisko tuossa iässä jo opetella aakkoset?!"
Tässä kohtaa ei kuvainnollisesti kuulunut purkitettua tv-naurua, vaan valtava summerin pärähdys "Tröööt!" Väärä vastaus! Poika punastui niin rajusti, että nolostuin itse kaksin verroin. Yritin kyllä myöhemmin hyvittää käytökseni olemalla hänelle vähemmän ikävä…
Olisiko oppi voinut enempää kantapään kautta tulla? Asiakas tosin ei varmasti olisi halunnut toimia tällaisen oppimistavan välineenä, mutta minä ymmärsin kerta heitolla sen, ettei asiakas ole eikä hänen tarvitse olla kirjastotoiminnan asiantuntija, hän saa olla vain asiakas.
Nolous ja nöyryys liittyvät siihenkin hyvään oppiin, jonka sain eräällä työpaikalla. Asiakaspalvelussa kiire vaihtelee. Tauot asiakasvirrassa pyritään hyödyntämään jotenkin. Tuolla työpaikalla oli tehty asiakaspalvelutyöhön ohjeistusta, jota satuin hiljaisemman hetken aikana lueskelemaan. Muun muassa: Ohje 1: "Älä koskaan moiti kollegaa asiakkaille, vaikka kollega olisi tehnyt virheen." Ohje 2: "Älä koskaan moiti kollegaa muiden työtovereiden kuullen tämän tekemästä virheestä." Itsestään selvää? Niinhän sitä luulisi, mutta toista on nähty ja kuultu.
Nämä asiat palasivat mieleeni, kun Eduskunnan kirjastossa järjestettiin huhtikuussa työyhteisökoulutusta. Pohdimme muun muassa pienissä ryhmissä kysymystä osaamisen jakamisesta. Muistelin, miten minuun teki vaikutuksen se, kun tulin Eduskunnan kirjastoon töihin, ja minulle sanottiin hyvin painokkaasti että aina saa työtovereilta kysyä ja kaikki auttavat. Vanhempi kollegani sen sijaan muisti, miten kauan sitten oli hänelle joku kollega sanonut, ettei pidä kysellä tyhmiä. Mutta ajat ovat muuttuneet ja kysyä saa. Ja kolmas meistä sanoi, ettei tyhmiä kysymyksiä olekaan ja myös asiakkaat saavat kysyä.
Kyllä! Mitä enemmän te asiakkaat kysytte, sitä helpompi on meidän teitä neuvoa ja auttaa. Vaikka sitten löytämään sen kirjan O:n kohdalta!
Raija Hietala
Vähän päälle parikymppisenä ja vielä keltanokkaisena kirjastolaisena vasta opettelin asiakaspalvelua. Kerran vanha herrasmies Tuure H. seurasi minua kiltisti ensin työpaikkani kapeaa ja kiemuraista portaikkoa alas, sitten pitkin hämäriä kellarimaisia käytäviä luokse sen hyllyn, josta löytyi hänen kaipaamansa vanha laskuopin oppikirja. Ja jälleen takaisin. Kyllä nolotti! En tajunnut pyytää häntä odottamaan ja hakea kirjaa vain itse.
Eräässä työpaikassa oli kollega työskennellyt kauan yksin. Hän toi esiin, varmaankin samalla purkaen pitkään jatkunutta stressiä, mitä kaikkea hölmöä asiakkaamme eli opiskelijat tekivät ja kysyivät. Jälkeenpäin yhdessä huomasimme, että se oli virhe. Minun olisi pitänyt voida muodostaa käsitykseni itse puhtaalta pöydältä sen sijaan, että kollegan turhautunut asenne siirtyi minuun. Ja annoin sen siirtyä, valitettavasti.
Tämä oli ties monettako kertaa tuttu tilanne. Opiskelija kysyi mistä hän löytää tietyn kirjan ja hänelle kerrottiin, että ihan läheisistä, vierekkäin toisissaan kiinni seisovista kirjahyllyistä teos löytyy, O:n kohdalta. Muistan vieläkin nimeltä sen pojan, joka seisoi 4–5 hyllykön mittaisen kokoelman luona ja ihmetteli: "Mut eihän täällä ole mitään O-kirjainta!" Ja sarkastinen vastaukseni siihen: "Kannattaisko tuossa iässä jo opetella aakkoset?!"
Tässä kohtaa ei kuvainnollisesti kuulunut purkitettua tv-naurua, vaan valtava summerin pärähdys "Tröööt!" Väärä vastaus! Poika punastui niin rajusti, että nolostuin itse kaksin verroin. Yritin kyllä myöhemmin hyvittää käytökseni olemalla hänelle vähemmän ikävä…
Olisiko oppi voinut enempää kantapään kautta tulla? Asiakas tosin ei varmasti olisi halunnut toimia tällaisen oppimistavan välineenä, mutta minä ymmärsin kerta heitolla sen, ettei asiakas ole eikä hänen tarvitse olla kirjastotoiminnan asiantuntija, hän saa olla vain asiakas.
Nolous ja nöyryys liittyvät siihenkin hyvään oppiin, jonka sain eräällä työpaikalla. Asiakaspalvelussa kiire vaihtelee. Tauot asiakasvirrassa pyritään hyödyntämään jotenkin. Tuolla työpaikalla oli tehty asiakaspalvelutyöhön ohjeistusta, jota satuin hiljaisemman hetken aikana lueskelemaan. Muun muassa: Ohje 1: "Älä koskaan moiti kollegaa asiakkaille, vaikka kollega olisi tehnyt virheen." Ohje 2: "Älä koskaan moiti kollegaa muiden työtovereiden kuullen tämän tekemästä virheestä." Itsestään selvää? Niinhän sitä luulisi, mutta toista on nähty ja kuultu.
Nämä asiat palasivat mieleeni, kun Eduskunnan kirjastossa järjestettiin huhtikuussa työyhteisökoulutusta. Pohdimme muun muassa pienissä ryhmissä kysymystä osaamisen jakamisesta. Muistelin, miten minuun teki vaikutuksen se, kun tulin Eduskunnan kirjastoon töihin, ja minulle sanottiin hyvin painokkaasti että aina saa työtovereilta kysyä ja kaikki auttavat. Vanhempi kollegani sen sijaan muisti, miten kauan sitten oli hänelle joku kollega sanonut, ettei pidä kysellä tyhmiä. Mutta ajat ovat muuttuneet ja kysyä saa. Ja kolmas meistä sanoi, ettei tyhmiä kysymyksiä olekaan ja myös asiakkaat saavat kysyä.
Kyllä! Mitä enemmän te asiakkaat kysytte, sitä helpompi on meidän teitä neuvoa ja auttaa. Vaikka sitten löytämään sen kirjan O:n kohdalta!
Raija Hietala
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)